Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293012345

RSS

 Jälkistalinismi ja jälkiradikalismi Suomen ns. kulttuurissa
19.11.2010 13:50 | pelontorjunta

 

Suomettumisen eräänä määritelmänä voinee pitää Neuvostoliiton kansainvälisen aseman varjelua ja puolustamista soveltamalla siihen toisenlaista totuuskäsitystä kuin muihin maihin. Se oli pääteemana mm. Martti Valkosen kirjoittamassa kirjassa ”Suomettuminen jatkuu yhä”.

Valkonen kirjoitti kiinnostavia yksityiskohtia suomalaisten Moskovan kirjeenvaihtajien ankaran valvotuista työoloista jo 1950-luvun aikana. Valkosen kirjan kritiikin varsinainen kärki kohdistui siihen, että Suomessa yleensä sen enempää kuin esim. Helsingin Sanomissa ei oltu kiinnostuneita siitä, mitä Baltiassa ja Itä-Euroopassa todella tapahtui, kun muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa. Käänne huonompaan tapahtui Helsingin Sanomien tapauksessa kun ulkomaantoimituksen esimieheksi Olli Kivisen jälkeen tuli Kari Huhta. Stalinismin seuraus oli siis journalismille se, että journalismin taso laski.

Mistä ongelmat esimerkiksi Helsingin Sanomissa, erkkolaisen länsisuuntautuneisuuden päälinnakkeessa? Jotta ymmärrämme asian meidän on muistettava kuin syvältä suomettuminen kouraisi ennen kaikkea suomalaista kulttuurielämää ja journalismia. Kuten tunnettua – kansan laajat massat eivät uskoneet stalinistista ilosanomaa vaan kansalaiset pysyivät jukuripäisinä jukolanjusseina ja pikemminkin tuhahtelivat ja ihmettelivät koko hullunkurista touhua. Pari vuosikymmentä kommunismin hautajaisten jälkeen voidaan kysyä, oliko sillä nyt niin suurta merkitystä. Eikö taistolaisuus, stalinismi ollut vain nuorten laululiike, halu osoittaa kansainvälistä solidaarisuutta? Aina voi kuitenkin kysyä, mitä jälkiä stalinismi on jättänyt muihinkin kuin Vihreiden ministeriksi ja eurokansanedustajiksi sittemmin nousseelle Satu Hassille. Mitä ovat stalinismin ja äärivasemmistolaisen radikalismin jäljet EU-Suomessa?

Vuonna 1997 julkaisi näytelmäkirjailija Inkeri Kilpinen muistelmansa ”Toisinajattelija”. Kilpinen kuvaa kirjassaan mm. Helsingin Sanomien hyökkäystä Helsingin Kaupunginteatteria ja sen johtajaa Ralf Långbackaa vastaan. Kilpisen kirjan suureksi pääteemoiksi nousevat lehdistön ajojahti ja kritiikin sietäminen.

Kilpinen antaa runsaasti konkreettisia esimerkkejä suomettumisesta kuvatessaan kansallisten teemojen kunniaa palauttaneiden näytelmiensä kohtaloita. Aikanaan Suomen kaikkien aikojen suosituimpiin kuuluneiden näytelmän ”Tuntematon potilas”(1964) ja monien luettujen matkakirjojen kirjoittaja Inkeri Kilpinen alkoi 1980-luvulla luoda näytelmiä kansallisista aiheista, jotka olivat joutuneet suomettumisajan ilmapiirin vuoksi ahtaalle. Tuloksena olivat mm. ”Lallukka, kauppaneuvos Karjalasta” (1987), ”Rakas lotta” (1990), ”Nouse Inkeri” (1991) ja presidentti Risto Rytin sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä kuvaava ”Ristituli” (1994).

Kilpinen kuvaa taistolaisten kulttuurivaikuttajien häneen kohdistamaa vainoa ja pohtii, mitä takin kääntämisen jälkeen on tapahtunut:

Mutta jotakin täytyy tehdä entisen aatteen raunioilla, ainakin härnätä tuota pirun porvaria, jota ei saatukaan rähmälleen, sekä tätä kirottua yhteiskuntajärjestystä, jota ei saatu kumottua.

On postradikalismin aika. Enää ei tehdä vallankumousta, koska se ei ole muodissa, eikä ole enää itäisiä tahoja, jotka rahoittaisivat puuhan. Mutta on jäljellä muuta. Jo 1960-luvun lopussa alkanut romantiikka kirjallisuudessa ja teatterissa sekä sen sukuinen hölynpöly kuvataiteessa ja kuvataiteen lähimaastossa...Ja koska kriitikot ja muut tahot, joilla olisi valta sanoa jotain tästä sotkusta, pelkäävät kuollakseen, että heidät leimattaisiin vanhanaikaiseksi, he eivät sano mitään.”

Kilpisen, kuten Valkosenkin kritiikki on nähtävä luovien ihmisten hätähuutoina identiteettinsä ja totuuskäsityksiensä puolesta suurten kulttuurilaitosten puristuksessa. Jälkistalinismi, taistolaisuus eli Neuvostoliiton propagandaan 1970-luvulla hurahtaneen älymystön jatkuva vastenmielisyys totuutta ja kansallisia arvoja kohtaan, ei ehkä riitä lähihistoriamme ainoaksi selittäjäksi. On kuitenkin kiinnostavaa ja suomettumisen jatkumisesta paljonpuhuvaa, että Helsingin Sanomien pitkäaikainen toimitusjohtaja Eljas Erkko odottaa yhä rehabilitointiaan. Lehti ei vieläkään kerro lukijoilleen, että Erkko oli komppanian päällikkönä vapaussodassa kukistamassa neuvostovenäläisen mallin mukaista de facto kommunistista vallankaappausta ja siten varmistamassa, että Suomessa säilyi kansanvalta ja lehdistönvapaus. Professori Jukka Kemppinen on myös todennut ennen talvisotaa ulkoministerinä toimineen samaisen Eljas Erkon olleen oikeassa kun tämä oli taipumaton:

Erkko oli oikeassa yhdessä hallituksen enemmistön kanssa, kuten nyt tiedetään, ja Mannerheim ja Paasikivi väärässä. Myönnytyksistä ei olisi ollut apua. ”

Stalinistien suosima ”edistyksellinen historiankirjoitus” on osoittautunut perin kelvottomaksi kertomaan totuutta. Kyseenalaistaessaan objektiivisuuden edistyksellinen historiantulkinta antaa historiankirjoittajalle mahdollisuuden hajottaa menneisyys atomeiksi ja koota palasista oman ideologian mukainen tulkinta, jota sitten sumeilematta nimitetään ”analyyttisiksi” ja ”synteesiksi”. Valitettavan usein tuloksena on teoretisoivan ”älykkyyden” osoittautuminen yksinkertaisesti arvostelukyvyttömyydeksi kuten Eric Hobsbawmin ja muiden stalinismia ihailleiden historioitsijoiden tapaukset osoittavat.

Mikään ideologia ei kuole koskaan täysin. Suomessa stalinismin taistolaisen 1970-lukulaisen version pitkä varjo on havaittavissa edelleenkin maamme kulttuurielämässä. Voimakkaammin se ilmenee ”porvarillisuuden” sekä kansallisten arvojen kyseenalaistamisena. Pelko tulla leimatuksi ”vanhanaikaiseksi” on syvälle juurtunut suomalaiseen kulttuurielämään viimeisen puolen vuosisadan ajalta kuten Inkeri Kilpinen asian ilmaisi. Tällaisella kulttuurivaikuttajien ajattelun pohjavireellä täytyy olla myös syvälliset vaikutukset 2000-luvun Suomessa jota odottaa mitä ilmeisemmin melkoiset haasteet maahanmuuton ja muun demografisen kehityksen takia. Ei liene vaikea arvella ketkä tässä muutoksessa jälleen leimataan ”taantumuksellisiksi”, ketkä ”edistyksellisiksi” ja ketkä – ehkä paljon myöhemmin – paljastuvat koko kansalle ns. vääriksi profeetoiksi.

Raaistuminen ja kulttuurin madaltuminen ja häviäminen näkyy kaikkialla. Teatterissa ei enää näytellä, vaan syljetään ja karjutaan. Lavalla ei lauleta, vaan mourutaan. Pöydässä ei aterioida, vaan tankataan. Näistä asioista ei tosin voida syyttää stalinismia, vaan kyse on laajalti länsimaisen kulttuurin rappiosta. Suomella on tähän keitokseen laittaa kuitenkin oma jälkistalinistinen lisämausteensa.


( Päivitetty: 19.11.2010 14:29 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on kaksi plus viisi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja