Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
293012345
6789101112
13141516171819
20212223242526
272829303112

RSS

 Väinö Linna – tendenssikirjailija?
14.12.2010 14:31 | pelontorjunta

 

Suomen kansallisromaaniksi on sanottu Väinö Linnan teosta Täällä Pohjantähden alla. Siihen on ilman muuta syytä rinnastaa myös hänen aiempi teoksensa Tuntematon sotilas, siksi määräävästi nämä ovat vaikuttaneet tietyn – tai tiettyjen – ikäluokkien historiankuvaan. Molemmat teokset ovat kiistatta eläviä klassikkoja, jotka jo monet sukupolvet osaavat paremmin kuin ennen katekismuksensa.

Linnan teoksissa esitetään myös historiantulkinta, joka on itseasiassa kirjojen keskeinen osa niiden sanomassa ja tämä tulkinta on todennäköisesti vaikuttanut kansamme sodanjälkeiseen historiankäsitykseen enemmän kuin kaikki akateemiset tutkimukset yhteenlaskettuna. On kuitenkin täysin selvää, kuten aina, että näissäkin teoksissa esiintyvä historiankuva on vajaavainen. Sillä oli oma aikansa ja elinkaarensa.

Kuten Linna on itse kertonut, Tuntemattoman sotilaan suuri kertomus syntyi reaktiona sille – hänen mielestään ”runebergiläiselle” - historiankuvalle ja näkemykselle Suomen kansasta, jota oli hänen omalla sukupolvelleen ylhäältä käsin tyrkytetty ja jota myös suomalainen julkisuus ja koko ”diskurssi” heijasteli.

Revisiona menneen maailman tarinaan Linnan tekstit osuivat lukijakunnan tarpeisiin kuin täsmäohjus. Ne kertoivat kansasta jotakin, jota se todella halusi kuulla, kuten levikkiluvutkin kertovat. Sen sijaan ne eivät kertoneet kaikkea Suomen historiasta, eivätpä edes kaikkea olennaista. Päinvastoin voi sanoa, että ne monessa kohdin antavat eritoten meidän aikamme yleisölle väärän viestin kuvaamastaan ajasta.

Linnan romaanit muistuttavat Leo Tolstoin suuria romaaneja, Tuntematon sotilas muistuttaa eräissä suhteissa erityisesti Sotaa ja rauhaa. Siinäkin jalous ja inhimillisyys, jopa syvällinen filosofia, jota edustaa oppimaton musikka, Platon Karatajev, löytyvät ensi sijassa rahvaan parista. Kansa ei pelkästään sopeudu huonosti herrasväen kielipeleihin, vaan myös suorastaan näyttää elävän omaa elämäänsä täysin riippumatta siitä, mitä johtajat tekevät, sanovat ja ajattelevat. Epäselväksi tosin ei jää, että esim. sodassa johtajat tekevät kaiken väärin. Itseasiassa koko Suomen sivistyneistö paljastuu joukoksi narreja, jotka itsekylläisyydessään kuvittelevat olevansa rahvasta parempia ja sitä johtavansa, mutta ovat tosiasiassa pelkkiä koomisia marionetteja. Todellinen elämäkin tuntuu keskittyvä pikemminkin tölleihin ja latoihin kuin herrasväen teennäisiin seurapiireihin.

Tuntemattomassa sotilaassa Linna selitti halunneensa antaa suomalaiselle sotilaalle pään, mitä Runeberg ei ollut tehnyt. Tämä tarkoitti sitä, että upseerit – tai Suomen johto – eivät suinkaan Linnan romaanissa olleet niitä, jotka ymmärsivät asioita. Suomen ”nilkit” läksivät Linnan kirjan sankareiden mukaan soitellen sotaan ja löivät päänsä Karjalan mäntyyn. Kansa sen sijaan tiesi oikeuden ja kohtuuden aina, ja piti hallussaan viisautta, joka tosin ei, ikävä kyllä, voinut ratkaista kansallisia poliittisia päätöksiä, mutta sentään esti katastrofia tulemasta täydellisemmäksi.

Linnan historiankuvasta on vain askel sellaiseen älymystöasenteeseen, jota esim. Erno Paasilinna edustaa. Sen mukaan Suomen historian läpikäyvänä juonena on herrojen kelvottomuus, vapauden puute ja kansan sortaminen. Eliitin rooli historiassa on, että se sortaa, silloin kun ei tapa. Jalostetussa muodossa saman perusteeman voi löytää myös Heikki Ylikankaalla. Jälkimmäisessä tapauksessa läpikäyvänä on sosiaalihistoriallinen näkökulma, jossa luokat ikuisesti taistelevat pelaten nollasummapeliä ja alaluokka johdonmukaisella välttämättömyydellä ikuisesti häviää.

On tehtävä selvä johtopäätös. Linnan paradigma on aikansa elänyt ja antaa nykyiselle sukupolvelle jopa oleellisesti vääristyneen kuvan kuvaamastaan aikakaudesta, eritoten sen tietyistä keskeisen tärkeistä elementeistä kuten suomalainen sivistyneistö ja Suomen poliittinen johto.

Ns. suomettumisen kaudella noiden ryhmien leimaamiselle oli poliittinen tilaus, voisi jopa sanoa tuhannen ruplan paikka. Samaan suuntaan vaikutti vasemmistoaalto, jonka ”suuressa tarinassa” sankarit löytyivät samasta ryhmästä kuin Väinö Linnallakin. Suomen poliittinen ja kulttuurinen eliitti sen sijaan olivat aina maailmanhistoriallisesti nähdyn taistelun jakolinjan huonommalla puolella.

Voi, voi sentään. Kyllä totisesti Suomella oli huono herraonni, huokaisi moni suurten ikäluokkien älykkö 1970-luvulla ja sen jälkeenkin hamaan meidän päiviimme saakka pohtiessaan maamme historiaa. Järjettömään huippuunsa tämä käsitys kärjistyi ns. taistolaispiireissä, joiden maailmankuvan kannalta Suomen sivistyneistö, sen johtavat piirit ja vieläpä itse maakin olivat näytelleet koko maailmanhistoriallisen kehityksen ja yleisen totuuden ja oikeuden toteutumisen kannalta diametrisesti vastakkaista roolia eli olleet aina taantumuksen välikappaleita. Samoissa piireissä saatettiin kuulla sellainenkin stalinistisen logiikan kannalta looginen johtopäätös, että pahinta, mitä Suomen historiassa oli tapahtunut, oli se, ettei sitä talvisodassa liitetty Neuvostoliittoon.

Väinö Linnan historiankuva sai palvella ja palvelikin hyvin myös sellaisella aikakaudella ja sellaisia tarkoitusperiä, joita ei sen ilmestyessä voitu nähdä. Tuntemattomassa sotilaassa on eräitä varsin epäilyttäviä piirteitä muutenkin. Miehistön ja upseeriston diskurssit eivät edes kohtaa. Johtoportaan kuva todellisuudesta on jopa vakavasti irrallaan koko todellisuudesta yleensäkin. Ylin sotilasjohto esiintyy lähinnä kirjassa taustavaikuttajana. ”Meidän nilkit” olivat valmiita syöksymään Hitlerin kelkkaan ja hakkasivat päätänsä Karjalan mäntyyn. Hekin kuvataan klovneiksi, vaikkei yhtä irvokkaiksi kuin upseeri Karjula, joka vihapäissään ampuu pataljoonan parhaimman sotilaan. Symbolisesti tämä Viirilä-niminen rehjake oli myös inhottava, poikkeuksellinen yksilö. Yleensä miehistö ja aliupseeristokin oli sympaattista ja sitä paitsi näytti älyllisesti kykenevän orientoitumaan erinomaisesti siihen ympäristöön, jonka sota kaikessa eläimellisyydessään tarjosi. Tässä vaiheessa luulisi kriittisellä ihmisellä alkavan jo hälytyskellot soivan korvissa. Näin ei useimmiten kuitenkaan käynyt.

On sanottava, että Linnan Tuntematon sotilas on nerokasta kirjallisuutta, mutta samalla mitä suurimmassa määrin tendenssimäistä ja omaan aikaansa kytkeytyvää. Tämän ilmiö havaitsi aikoinaan myös Veijo Meri. Hän pani merkille miten romaani muutti jopa veteraanien käsitystä sodasta. Meri havaitsi mm. veteraanien puhuneen sodasta aivan eri tavalla ennen Linnan sotaromaania kuin sen ilmestymisen jälkeen. Alkoi ilmestyä eri jermuja, lahtisia, rokkia, hietasia, koskeloita jne.

Syntyneestä kirjasodasta kannattaa mainita eräs kiinnostava tulkinta Linnan romaanin ehkä suurinta sankaria luutnantti Vilho Koskelaa kohtaan. Sen esitti aikoinaan kaukopartioupseeri Pauli Marttiina:

"Minun kokemukseni mukaan armeijassa aina on sellaisia upseereita, jotka hännystelevät sotilaita. Nämä saavat kansanmiehen nimen ja heitä kehutaan. He eivät rankaise, ne ovat miesten kanssa yhtä poikaa ylempiä esimiehiä vastaan ja vetävät tällä tavoin kurin alas. Ne ovat miesten silmissä hyvissä kirjoissa, mutta niitten komppania ei kyllä pysty koskaan sellaisiin saavutuksiin kuin tämän Koskelan joukkue pystyi.

Nyt on sillä lailla, että kuriton joukkue ei koskaan pysty siihen, mihinkä semmoinen joukko, jossa on hyvä kuri. Koskelan joukkue oli purnaava joukkue, joka melkein joka käskyn saadessaan pani kampoihin ensin, mutta siitä huolimatta se taisteli kuin jellona. Kirjassa on ristiriita."

Marttina varmaankin tiesi mistä puhui. Linnan romaanin jälkeiset sukupolvet ovat kuitenkin nielleet karvoineen päivineen naiivin käsityksen upseeri Koskelasta (sosiaalidemokraatti) eräänlaisena ”luonnon täysosumana”. Esitän epäilykseni.

Taisi olla Hannu Raittila joka joitakin vuosia sitten aika rohkeasti uskalsi jo tuoda esille, että esim. Antti Tuurin kirjat sodasta olisivat sittenkin olleet realistisemmat kuin Linnan. Yleisessä tietoisuudessa esim. uskonnon rooli oli sota-aikana aivan toista luokkaa kuin Linnan jermuilla, joista vain Mäkilä näyttää viljelevän uskonnollista kieltä ja hänkin tekee sen mieluummin itsekseen. Faktat puhuvat sittenkin enemmän kristillis-siveellisestä pohjavireestä kuin ”jumalattomasta jermuilusta”. Lottien kunnioitus oli miesten keskuudessa jotain muuta kuin minkä Linnan romaanin Raili Kotilaisen tapaus osoittaa.

Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla syyllistyy vastaavaan tendenssimäisyyteen. Linnan käsitystä tapahtumista hallitsee vanha vulkaaninen malli, joka on aivan kestämätön. Kuten vertaileva tutkimus sosiaalisista vallankumouksista yleensä ja Risto Alapuron tutkimukset Suomen vallankumouksesta erityisesti ovat osoittaneet, ei vallankumouksia voi johtaa yhteiskunnallisista epäkohdista. Vallankumous ei ole tulivuorenpurkaus, joka tapahtuu lainomaisesti sitten, kun paine on kasvanut tarpeeksi suureksi, vaan se on kilpailevien valtarakenteiden taistelu eli pohjan sille luo ns. kaksoisvalta. Väkivaltaan turvautuminen oli askel, jonka suurin osa ymmärsi moraalittomaksi, sanoivatpa agitaattori-sedät mitä tahansa. Se, että siitä seurasi kosto, ei taas ole niinkään käsittämätöntä eikä edeltävistä tapahtumista irrallista kuin poliittisen historian merkitystä vähättelevä sosiaalihistoria haluaisi sen olevan.

Kapinaan demokratiata vastaan nousseet punaiset eivät ansaitse edistyksen sankarien ja marttyyrien sädekehää, vaikka olisivat osoittaneet taistelussa suurtakin kiivautta. Valkoiset eivät liioin ansaitse historian tuomiota vaan jälkipolvien kiitollisuuden siitä, että he kukistivat kapinan.

Voidaan täydellä syyllä sanoa, että punainen osapuoli rehabilitoitiin ”kulttuurivallankumouksemme” vasemmistohegemonian vuosina niin totaalisesti, kuin se ylipäätään on mahdollista. Sen sijaan vuoden 1918 valkoinen näkökulma, joka kulttuurin muutoksen ansiosta on keskivertosuomalaiselle ilman selityksiä aivan käsittämätön, on sellaiseksi jäänytkin. Jopa tutkijatkin saattavat esittää valkoisen puolen sodankäynnin ennen muuta tolkuttomana teurastuksena ja yhä vielä ollaan joillakin tahoilla näkevinään, että ”totuus” vuodesta 1918 tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että silloin valkoiset tappoivat punaisia. Se, että näin on käynyt ei tietysti ole tendenssikirjailija Linnan syytä yksinomaan. Linna kirjan saama myönteinen vastaanotto johtui poliittisesti ilmapiiristä, jossa kuvaukselle vuosien Suomen silloisesta sivistyneistöstä ja oikeistosta oli ulko- ja sisäpoliittinen tilaus.


( Päivitetty: 14.12.2010 14:45 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on kahdeksan plus kuusi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Kommentit

Säälittävää höpinää. Lukekaa Linnaa niin ette sorru tuollaiseen.

- Tapani Laine <tapanipaiviolaine@gmail.com> - 13.10.2016 18:21





Kommentoi


©2017 Pelontorjunta - suntuubi.com