Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2930311234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930311

RSS

 Kursk eli kuinka länsi auttoi Stalinia voittamaan sodan
16.03.2011 09:19 | pelontorjunta

 

Historiantutkimus tuskin ansaitsee eksaktin tieteen arvoa vaan se on luokiteltava pikemminkin yhdessä esimerkiksi taloustieteen kanssa ns. pseudotieteiksi. Sillä näyttää olevan esim. taloustieteen tavoin taipumus vetää puoleensa hyvin vajavaisia kykyjä päinvastoin kuin esimerkiksi eksaktimmat tieteet (matematiikka, fysiikka, kemia, luonnontieteet, lääketiede jne). Pahin kaikesta lienee sotahistoria. Jos tähän epäeksaktiin ”tieteen” alaan yhdistyy vielä politiikka, ideologia kuten esimerkiksi marxismi-leninismi kaikkine selityksineen ”historiallisesta vääjäämättömyydestä” alkaa palikat olla kasassa jotta voimme ymmärtää miten toisen maailmansodan eräitä taisteluja ja ”käännekohtia” sekä niiden seurauksia selitetään väärin.

Stalinin Neuvostoliiton pseudotodellisuuden käsittämiseen tarvitaan suorastaan yliluonnollisia kykyjä. On kiinnostavaa että juuri Neuvostoliiton luonteen ymmärtämiseksi luotu oma erityinen ”tieteenala” nimeltään sovjetologia (tai kremlogia) epäonnistui ehkä kaikkein surkeimmin analysoimasta ja ennakoimasta koko valtion luhistumista noin neljä vuosikymmentä toisen maailmansodan jälkeen. Tarinaa oli helpompi uskoa sillä todellisuus oli aivan uskomaton.

 

Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton voimasuhteet

 

Virallisen historiankirjoituksen mukaan Hitler aloitti hyökkäyksen Neuvostoliittoon kesäkuun 21.päivänä ja sota yllätti Neuvostoliiton ja sen johtajat totaalisesti. Todellisuudessa Neuvostoliitto oli kuukausi kuukaudelta lisännyt sotilaallisia valmiuksia aloittaa OMAN HYÖKKÄKSENSÄ Saksaan (sekä Romaniaan, Unkariin ja Suomeen) hieman myöhempänä ajankohtana. Historioitsijat ovat spekuloineet tästä eteenkin Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen eikä yhteistä näkemystä asiasta löydy. Ainoa asia joka on varma liittyy siihen että offensiivivalmistelut olivat pitkällä ja että Neuvostoliitto ei edes tuntenut puolustusstrategiaa. Marxilaisen luokkasotadoktriinin mukaisesti taistelut alkaisivat aina vihollisen maaperällä.

Sodan puhjettua aloitti Stalinin lopulta hyvin menestyksellinen operaation historiankirjoittamisessa. Vuoden 1941 lopulla hän väitti mm. Saksan kärsineen ” neljän ja puolen miljoonan sotilaan tappiot” kaatuneina ja kadonneina. Samalla hän aloitti sittemmin vakiintuneeksi tavaksi muodostuneen väitteensä ”Neuvostoliiton loppumattomista resursseista”. Suorastaan hämmästyttävällä tavalla hän sai lähes koko maailman uskomaan tähän väitteeseen. Sodan lopputuloksen vuoksi Stalinin väitteet suorastaan kanonisoitiin.

Historiantutkimuksen kannalta Stalin väite Neuvostoliiton ”loppumattomista resursseista” voidaan kumota lopulta aika selvillä tilastollisilla tosiasioilla. Ne näet osoittavat että Stalinilla oli lopultakin vain kaksinkertainen määrä ”tykinruokaa” uhrattavana Hitlerin Suur-Saksaan verrattuna. Stalinin aikana väestötilastot, kuten tilastot yleensäkin kirjoitettiin vastaamaan Stalinin määrittelemää todellisuutta. Ikävien tosiasioiden tuojat joko ammuttiin ja vangittiin. Niinpä 1930-luvun suuren väestölaskennan surullinen tulos: 160 miljoonaa asukasta muutettiin vastaamaan paremmin pseudotodellisuutta.

Nykyisin riippumattomat uskottavat tutkimukset arvioivat Neuvostoliiton väkiluvuksi sodan puhjettua (1939) noin 167-170 miljoonaa asukasta. Hitlerin Suur-Saksan väkiluku Itävallan, Sudeettialueen sekä muiden Kolmannen Valtakunnan ulkopuolisten saksalaisalueiden liitosten myötä oli runsaasti yli 80 miljoonan. Kolmannen Valtakunnan ulkopuolella asui nimittäin noin 10 miljoonaa etnistä saksalaista. Näiden ulkosaksalaisten miesten ylivoimainen enemmistö palveli Suur-Saksan asevoimissa (kuten vaikkapa Waffen SS:ssä) siinä kuin Saksan ja Itävallan miehetkin.

Ensimmäinen suuri harha johon historioitsijat ovat juuri langenneet itärintaman tapahtumia analysoidessaan liittyy väestösuhteeseen sekä siihen että Stalinilla ei suinkaan ollut ”loppumattomia resursseja”. Stalin ei saanut menettää taistelukentillä enempää kuin kaksinkertaisen määrän miehiä Hitleriin verrattuna. Lisäksi Hitlerillä oli takana mm. Tsekin ja Ranskan teollisuustyöntekijät sekä miljoonat sotavangit. Stalinilla oli vajaan 170 miljoonan väestö josta isovenäläisten määrä ei ollut kovinkaan paljon suurempi kuin ns. etniset saksalaiset Euroopassa.

Neuvostoliiton diktaattorille väestön kirjavuus muodosti ongelman. Niinpä hänen apparaattinsa löi aikaisessa vaiheessa mystisen käsitteen nimeltään ”neuvostokansa”. Kun Hitler sitten hyökkäsi ja valtasi muutamassa kuukaudessa lähes koko läntisen historiallisen Venäjän romahti koko myytti ”neuvostokansasta” kasaan. Suuri osa, todennäköisesti enemmistö läntisten provinssien väestöstä otti saksalaiset vastaan vapauttajina. Osoittautui ettei sellaista eläintä kuin ”neuvostokansalainen” ollut olemassakaan. Ei varsinkaan läntisissä provinsseissa. Näissä provinsseissa alkoi todellisuudessa eräänlainen sisällissotaa muistuttava tilanne: eri kansallisuudet aloittivat selvittelemään välejään. Uhriksi joutuivat eteenkin juutalaiset jotka olivatkin olleet hanakoita bolsheviikkien liittolaisia paitsi sisällissodan vuosina 1918-22, puhdistuksen vuosina 1936-38 mutta myös Puolan itäosien sekä Baltian miehityksen aikaan 1939-41. Sodan jälkeen tästä kiusallisesta tosiasiasta ei haluttu puhua Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Puolan itäosissa, Baltiassa eikä Venäjän läntisissä osissa.

Teollisen ja taloudellisen kapasiteetin osalta Stalinilla ei ollut juuri mitään yliotetta Saksaan verrattuna, öljyä lukuun ottamatta. Sen minkä hän määrässä voitti (eteenkin sodan alkuvaiheessa 1939-41) sen hän laadussa hävisi aina. Neuvostoliitolla oli hieman ennen Operaatio Barbarossaa käytössään tykistö, panssarikalusto sekä lentovoimat jotka määrällisesti olivat ehkä jopa kaksi kertaa suuremmat kuin koko muulla maailmalla yhteensä. Sen laatu sekä ennen kaikkea kaluston käyttäjien osaaminen oli taas toinen juttu.

Sodan alkuvaiheessa Suur-Saksan asetuotanto oli itse asiassa yllättävän matalalla tasolla joka ei kyllä viitannut minkäänlaisiin pyrkimyksiin maailmanvalloituksesta. Itse asiassa Saksan asetuotanto pääsi täyteen vauhtiin vasta siinä vaiheessa kun se alkoi menettää valtaamiaan alueita. Neuvostoliitto kykeni myös vuosi sen jälkeen kun sen teollisuus oli mobilisoitu läntisistä provinsseista itään lisäämään sotatuotantoaan. Mutta määrällisesti näytti Suur-Saksa kykenevän kasvattamaan tuotantoaan Neuvostoliittoa nopeammin. Päinvastoin kuin mitä Stalin väitti Saksa ei suinkaan ollut heikkenemässä vuosina 1942 ja 1943 vaan vahvistumassa. Kurskin taistelun aikoihin kesällä 1943 oli Saksan asevoimilla idässä sen siihen asti tehokkaimmat ja tulivoimaisimmat yksiköt. Vaikka Neuvostoliiton asevoimien kalusto ja sotilaiden osaaminen oli parantunut sodan alkuvaiheeseen verrattuna on omituista kuinka historioitsijat eivät havaitse Saksan asevoimien tulivoiman ja yleisen teknisen tason huomattavaa nousua esimerkiksi vuosiin 1940-41 verrattuna.

 

Talvi 1942-43 ja sen vaietut taistelut

 

Stalinistinen sotahistoria ei tunne talven 1942-43 taistelujen osalta mitään muuta kuin Stalingradin taistelun. Kaikki ennen vuotta 1991 kirjoitetut historiankirjat eivät lännessäkään tunteneet tuon talven osalta muuta kuin sen tutun kertomuksen jossa Saksan asevoimat kärsivät valtavan tappion Stalingradissa. Harvat kriittiset tutkijat vaivautuivat miettimään miksi ne muut 2,5 miljoonaa saksalaista ja noin 4 miljoonaa puna-armeijan sotilasta olisi tuon talven seisoneet toimettomina samanaikaan kun Volgan rannalla käytiin taistelua elämästä ja kuolemasta.

Vasta viimeisen kahden vuosikymmenen aikana on paljastunut että tuo talvi lienee ollut koko toisen maailmansodan verisin kautta koko itärintaman (Leningradin aluetta lukuunottamatta). Kaikkiaan neljä suurta puna-armeijan ”planetaarista” offensiivia: Mars, Jupiter, Uranus ja Saturnus suoritettiin tuon talven aikana. Stalingradin taistelu oli vain osa Operaatio Uranusta. Stalingradissa Stalin saavutti selkeän voiton.

Syy miksi kaikki muut operaatiot, mukaan lukien Uranuksen jälkimmäinen puolisko häipyivät historian hämärään tai niistä kirjoitettiin lopulta aika vähän johtui niiden lopputuloksesta. Niissä saksalaiset saavuttivat ankarissa olosuhteissa joko torjuntavoitot tai kuten Harkovin osalta suorastaan musertavan vastahyökkäyksen kautta saavutetun täydellisen voiton.

Samaan aikaan kun saksalaiset kärsivät Stalingradissa tappion, kärsi puna-armeijan marsalkka Zhukov valtavan tappion ns. Rhzevin taisteluissa rintaman pohjoisella sivustalla. Vasta 1990-luvulla paljastuneet tiedot viittaavat selvästi siihen, että Rhzev, ei suinkaan Stalingrad, oli puna-armeijan talven suuroperaatioiden keskeisin kohde. Sinne kohdistettiin suuremmat joukot kuin Stalingradin ympäristöön. Toistuvilla massahyökkäyksillä tapatti Zukov kymmeniä tuhansia omia sotilaitaan saavuttamatta mitään sotilaallista ratkaisua. Rhzevin lisäksi Stalinin tavoitteena oli saada todellinen jättipotti: tuhota myös koko Saksan eteläinen armeijaryhmä. Tämä ei onnistunut koska Saksan asevoimat kykenivät reagoimaan riittävän ajoissa tähän uhkaan ja koska puna-armeija taisteli hyvin kaavamaisella tavalla kuten aiemminkin. Itse asiassa on luultavaa että kenraali Pauluksen heikko reagointikyky ja muutaman oleellisen tärkeän tulivoimaisen saksalaisen panssariyhtymän (mm. SS Leibstandarte divisioona) siirtäminen länteen ja Välimeren suuntaan saattoi ratkaista Saksan 6.armeijan kohtalon Volgalla.

Talven 1942-43 verilöyly oli jo niin pyörryttävä että Stalin ensimmäisen kerran kuunteli ylimpiä rintamakomentajiaan ja suostui keväällä 1943 siihen että puna-armeija asettuu puolustusasemiin. Oli pakko sillä hän oli mielettömillä jatkuvilla rintamahyökkäyksillään ajanut puna-armeijan konkurssitilaan ja menettänyt suurimman osan panssarikalustoaan. Saksan osalta tilanne oli toinen: heillä oli keväällä 1943 enemmän panssarikalustoa kuin syksyllä 1942 ja mikä merkittävämpää: se oli tulivoimaisempaa ja tasokkaampaa kuin koskaan aiemmin.

 

Saksan kasvava voima ja tulivoimaiset uudet panssariyhtymät

 

Sotilaallisia voimasuhteita mitataan määrällisesti usein vain pääyhtymien kuten divisioonien määrillä. Saksan koko asevoimien miesmäärä kasvoi vuodesta 1942 vuoteen 1942 noin 10%:lla kun taas Neuvostoliiton asevoimien sotilaiden määrä (virallisen tiedon mukaan) kasvoi vain 5%:lla. Stalinin uusi tykinruoka näytti myös heikommalta kuin aiempi aines. Niitä oli mm. teini-ikäiset pojat (14-16 vuotiaat), vanhat miehet (jopa 60-vuotiaat), naiset (noin miljoona sotilasta), vähemmistökansallisuudet (helpommin alttiita antautumaan, haluttomia sotaan kuten esim. muslimit) sekä toipilaat (jotka länsimaisten määrityksien mukaan eivät olisi kelvanneet edes huoltotehtäviin).

Saksan sotilaiden lukumäärän kasvun myötä asevoimien tulivoima kasvoi myös uusien panssarivaunujen Tiger I, Panther ja modernisoitu Pzkw IV kautta. Mutta tässä ei vielä kaikki. Sodan alkuvaiheen jälkeen kasvoi panssareita vielä nopeammin ns. rynnäkkötykkien, panssarintuhoajavaunujen sekä telalavettisten tykkien tuotanto. Jo vuonna 1942 oli eräillä saksalaisilla yksiköillä asettaa jalkaväen tueksi painopistesuunnille omat rynnäkkötykkiyksikkönsä. Näin saksalaiset divisioonat ja armeijakunnat eivät aina olleet riippuvaisia ilmatuesta kohdatessaan puna-armeijan bunkkeriasemia sekä raskaita panssarivaunuja.

Vuonna 1943 kehitys johti jo siihen että yhä suurempi osa ja eteenkin kaikkein uusimmasta kalustosta annettiin ensin – ei tavallisille panssaridivisioonille – vaan erillisille ns. Abteilungen yksiköille sekä ns. eliittidivisioonille joita olivat mm. Wehrmahctin Grossdeutschland-divisioona sekä lukuisat SS Leibstandarte-divisioonan kaltaiset Waffen SS:n panssaridivisioonat. Tällaisten tulivoimaisten yksikköjen etuna oli vielä verraton liikkuvuus, sillä sen sotilaat liikkuivat usein panssaroiduilla kuljetusvaunuilla ja sen kenttätykit olivat telalavettisia. Sen sijaan Saksan tavalliset jalkaväkidivisioonat muuttuivat yhä enemmän ns. bulkkidivisiooniksi. Saksalaisen operatiivinen voima lepäisi yhä enemmän siis näissä eliittijoukoissa. Ne tekivät tuhoisat vastaiskut ja ne vastasivat kiivaissa vastarintatilanteissa siitä että vihollinen ei tehnyt suurta läpimurtoa. Esim. Rhzevin taistelussa Grossdeutschlandin kaltaisella valioyksiköllä oli jopa ratkaisevan tärkeä merkitys. Tällaisen superdivisioonan puuttuminen (SS Leibstandarte) saattoi olla ainakin tärkeä osasyy miksi Pauluksen armeija antautui Stalingradissa. Taktiikkakartalla nämä superdivisioonat esitettiin usein vain moottoroituina divisioonina mutta todellisuudessa niiden sotilaallinen suorituskyky vastasi helposti vähintäin puna-armeijan panssariarmeijakuntaa.

 

Osapuolten menetykset ennen Kurskin taistelua

 

Neuvostoliittolainen pseudotodellisuus muokkasi sodan tappiotilastot vastaamaan sitä propagandaväitettä jonka mukaan imperiumi kärsi sodan alussa raskaita tappioita koska ”isänmaa yllätettiin” mutta että sodan kuluessa puna-armeija taisteli kuukausi kuukaudelta yhä paremmin, tehokkaammin, menestyksellisemmin ja pienemmin tappioin. Tämä Stalinin teesi upposi myös länsimaisiin historioitsijoihin siitä yksinkertaisesta syystä että puna-armeija marssi toukokuussa 1945 Berliiniin. Mutta väite puna-armeijan sotilaallisesta suorituskyvyn merkittävästä paranemisesta on aika kyseenalainen mikäli luotamme jopa neuvostoliittolaisiin hyvin epäilyttäviin omiin tappiotilastoihinkin. Krivosheevin mukaan vuoden 1941 aikana (21.6-31.12) neuvostosotilaita kaatui tai katosi 2 993 803. Valtava tappio mutta ei pidä missään tapauksessa paikkaansa sillä joulukuun loppuun mennessä saksalaiset ilmoittivat saaneensa pelkästään sotavankeja noin miljoona enemmän.

Virallinen neuvostoliittolainen sotahistoria antaa vuodelle 1942 tappiolukemat (kaatuneet ja kadonneet) jotka Krivosheev on laskenut lähes täsmälleen yhtä suuriksi kuin vuoden 1941 tappiot – 2 993 536 sotilasta. Laskelmissa on kuitenkin se omituinen piirre että ne painottuvat tammi-syyskuulle kun taas taistelujen kiihdyttyä loka-joulukuussa neuvostoliittolaisten tappiot itse asiassa mystisellä tavalla taas pienenevät. Vuoden 1943 ensimmäisen vuosipuoliskon tilastojen mukaan Neuvostoliitto olisi menettänyt omissa virallisissa laskelmissaan 781 575 sotilasta kaatuneina ja kadonneina.

Neuvostoliiton tappiot 1941-43 (virallinen neuvostoliittolainen ”totuus”)

1941: …...................... 2 993 803

1942: …...................... 2 993 536

1943 ennen Kurskia.......... 781 575

1943 heinä-syyskuu.......... 694 465

Virallisen neuvostoliittolaisen laskelman mukaan Stalin oli menettänyt 6 768 914 sotilasta kaatuneina ja kadonneina ennen Kurskin taistelujen alkua. Syyskuun loppuun mennessä tappioiksi ilmoitetaan 7 463 379 sotilasta.

Saksalla puolestaan oli erittäin tarkat ja luotettavat tilastot omista tappioistaan itärintamalla aivan kuten länsiliittoutuneilla ja mm. suomalaisilla omista tappioistaan. Näiden tilastojen mukaan Saksa oli menettänyt vuoden 1943 elokuun loppuun mennessä itärintamalla 559 260 kaatunutta ja 356 939 kadonnutta sotilasta eli yhteensä 916 199 sotilasta. Tämä siis Kurskin ja muiden heinä-elokuussa käytyjen taistelujen jälkeen.

Vaikka luottaisimme sellaisenaan neuvostoliittolaisiin hyvin kyseenalaisiin tilastoihin päädymme tulokseen jonka mukaan Neuvostoliitto oli menettänyt itärintamalla 7-8 kertaa enemmän sotilaita syksyyn 1943 mennessä kuin Saksa. Suur-Saksan ja Neuvostoliiton väestösuhde puolestaan oli vain 1:2. Stalin menetti siis 3-4 kertaa enemmän sotilaitaan kuin olisi ollut suotavaa. Tätä taustaa vasten oli ymmärrettävää miksi hän vaatimalla vaati länsiliittoutuneilta ”uusia rintamia” vaikka niitä jo oli olemassa ja miksi hänen armeijassaan oli rintamataistelijoina yhä enemmän nuoria poikia, vanhoja ukkoja, naisia sekä vankileirien miehiä.

Toki Saksa oli kärsinyt tappioita myös länsirintamalla vuoden 1943 kevääseen mennessä. Ne olivat kuitenkin rajoittuneet vuoden 1940 Ranskan sotaretkeen sekä Pohjois-Afrikan taisteluihin. Ja niiden osuus oli kuitenkin vain n. 12-13% itärintaman sen hetkisistä tappioista. Näistä menetyksistä merkittävin oli ilman muuta Tunisiassa keväällä 1943 tapahtunut joukkoantautuminen ja eteenkin siellä vangiksi joutuneet panssarimiehistöt ja tuhoutuneet uudet panssarit. Saksan asevoimien miesvahvuus oli kuitenkin noussut kahdessa vuodessa noin kahdella miljoonalla, panssarikaluston määrä oli kasvussa ja taso aivan toista luokkaa kuin vuonna 1941. Hitlerin sotilaallinen voima keväällä 1943 oli kaikkea muuta kuin hiipumassa.

 

Kurskin taistelu

 

Itse Kurskin taistelu on abstraktinen käsite. Ei ollut olemassa mitään erityistä yksittäistä paikkaa missä taistelut käytiin. Saksalaiset tiesivät sen miten pahasti puna-armeija oli saanut selkäänsä edellisinä kuukausina ja että puna-armeijan oli rakennettava uudestaan hyökkäysvoimansa. Tähän Stalinilla oli hyvät mahdollisuudet sillä vuonna 1943 hän alkoi saada kiihtyvällä tahdilla sotilasmateriaalia ja muuta sodankäynnin kannalta merkittävää täydennystä länsiliittoutuneilta. Samaan aikaan Saksan asemat heikkenivät Pohjois-Afrikassa joka johti lopulta keväällä saksalaisten antautumiseen Tunisiassa (74 000 saksalaista). Nämä sotilaat eivät lisäksi olleet Pauluksen 6.armeijan tapaisia bulkkidivisioonia vaan motorisoituja ja panssaroituja yksikköjä sekä Luftwaffen hyvin koulutettua henkilöstöä. Samalla antautui Italian Afrikassa ollut armeija, maan parhaiten varustettu asevoima.

Hitler ja hänen kenraalinsa tiesivät keväällä että nyt oli lyhyt aika käyttää sotilaalliseen suureen voittoon idässä ennen kuin länsiliittoutuneiden panos alkaisi täydellä voimalla vaikuttaa sotatapahtumiin myös siellä. Saksan asevoimat suunnittelivat sotilaallisen operaation jossa kahdella kaukana toisistaan erillä olleilla pihtiliikkeellä ajetaan puna-armeijan joukot ansaan. Puna-armeijan ylin johto tiesi sen minkä kaikki ammattisotilaat missä hyökkäys tapahtuisi. Saksalaiset tiesivät myös ettei yllätysmomenttia ollut. Nyt ratkaisisi ennen kaikkea aseet ja niitä käyttävien sotilaiden osaamistaso.

Puna-armeijan puolustuksellinen ja vastahyökkäyksellinen painopiste oli Kurskin pullistuman pohjoisella sektorilla jossa heitä vastassa oli Walther Modelin johtamat saksalaiset. Sinne marsalkka Zukov oli suunnitellut voimakkaan vastahyökkäyksen. Saksalaisten todellinen päähyökkäys ei kuitenkaan tapahtuisi pohjoisessa Modelin lohkolla vaan noin 200 kilometriä etelämpänä. Sinne oli koottu Erich von Mansteinin johtamat saksalaisten päävoimat. Ja nimenomaan tälle sektorille keskitettiin saksalaisten ns. superyksiköiden selvä enemmistö – neljä Waffen SS:n erittäin tulivoimaista panssaroitua ja motorisoitua valiodivisioonaa sekä Wehrmachtin tulivoimainen Grossdeutschland-divisioona. Niitä tukivat lukuisat Tiger I ja Panther-panssarivaunuilla varustetut Abteilungen-yksiköt.

Huolimatta siitä että Modelilla oli vastassa kaikkein suurimmat puna-armeijan yksiköt, miinoitettu ja linnoitettu kenttäasema sekä hyökkäyksestä täysin tietoinen vihollinen, onnistui Model tunkeutumaan keskimäärin 15 kilometriä puolustuslinjan läpi. Seurasi odotettu puna-armeijan vastahyökkäys joka pysäytti Modelin hyökkäyksen täysin ja pakotti hänet suojaamaan uhatut sivustat pelättävissä olevan saarrostuksen vuoksi. Model erittäin kokeneena ammattisotilaana oli jo edellisenä talvena torjunut vastaavat vieläkin voimakkaammat hyökkäykset Rhzevin rintamalohkolla. Oli täysin selvää että hänellä ei ollut tässä tilanteessa selvällä alivoimalla mitään mahdollisuutta eteenpäin, mutta hän oli puolustussodankäynnin mestari.

Historiankirjoitus pysähtyy usein juuri tähän vaiheeseen ja esittää Kurskin taisteluna jossa Model kärsi tappion. Todellisuudessa oli tapahtumassa jotain aivan päinvastaista. Kaukana etelässä murskasivat von Mansteinin tulivoimaiset joukot koko puna-armeijan puolustuksen niin totaalisesti että rintamaan syntyi suuri aukko josta saksalaisten panssarikiilat aloittivat tunkeutumisen syvälle neuvostoliittolaisten selustaan. Saksalaiset ottivat ensimmäisenä päivänä myös ilmaherruuden.

Von Mansteinin tavoitteena oli Voronez. Nykyisen käytettävissä olevan tiedon perusteella näytti siltä että vastarinnan murskanneiden läpimurtautuneiden saksalaisten ja Voronezin välillä ei ollut enää varteenotettavaa lujaa puolustusta. Voronezin joutuminen saksalaisten haltuun olisi ajanut pohjoisessa Modelia ahdistelleet Zukovin armeijaryhmät kaaokseen, sulkeneet perääntymistiet, katkoneet huolto- ja täydennysreitit - romahduttaneet neuvostopuolustuksen totaalisesti.

Saksalaisten suunniteltu pihtiliike oli olosuhteiden pakosta muuttunut eräänlaiseksi vasara-alasin operaatioksi. Zukov uhkasi Modelia joka rajuun puolustustaisteluun tottuneena tiesi von Mansteinin läpimurron merkityksen etelässä. Neuvostoliittolaiset jäivät alasimen (Model) ja vasaran (von Manstein) väliin. Näytti siltä että kaksi vuotta sotimista saksalaisia vastaan ei ollut opettanut sen paremmin Stalinia kuin Zukoviakaan yhtään. Saksalaisten liikkuvien motorisoitujen valiodivisioonien tulivoima ja operatiivinen tehokkuus tuli ikävänä yllätyksenä puna-armeijalle. Oli syntymässä jälleen kesän 1941 kaltainen neuvostoliittolainen katastrofi.

 

Hitler keskeyttää hyökkäyksen

 

Kesken taistelun kriittisen vaiheen 12.heinäkuuta 1943 tuli Erich von Mansteinille varsin epämiellyttävä viesti Saksan valtakunnanjohtajalta Adolf Hitleriltä. Johtaja kutsui Mansteinin päämajaansa neuvotteluihin. Erikoista tässä oli se että vastaavaa kutsua ei tullut operaation toisen johtajalle Modelille.

Neuvotteluissa Hitler vaati hyökkäyksen pysäyttämistä. Syyksi hän ilmoitti tapahtumat Välimerellä. Erich von Mansteinin mukaan:

”Neuvottelu 13. heinäkuuta alkoi Hitlerin ilmoituksella, että tilanne Sisiliassa, minne länsivallat olivat 10. heinäkuuta tehneet maihinnousun, oli muuttunut vakavaksi. Italialaiset eivät taistelleet ylipäänsä lainkaan. --

Minä puolestani ilmoitin, että - mitä eteläiseen armeijaryhmään tulee - taistelu on nyt tullut ratkaisukohtaan. Viime päivinä vastustajan taisteluun heittämistä, lähes kaikista operatiivisista reserveistä saavutettujen torjuntamenestysten jälkeen voitto on ilmeisen lähellä. Taistelun keskeyttäminen tässä vaiheessa merkitsisi todennäköisesti voitosta luopumista!

Jos 9. armeija [Model] ainakin toistaiseksi sitoisi vastassaan olevat vihollisjoukot ja aloittaisi ehkä myöhemmin hyökkäyksen uudelleen, niin me yrittäisimme aluksi lyödä lopullisesti armeijoittemme kanssa parhaillaan taistelevat ja jo huomattavasti heikentyneet vihollisryhmät. Sen jälkeen armeijaryhmä aloittaisi - kuten jo 12. heinäkuuta OKH:lle ilmoitettiin - uudelleen etenemisen pohjoiseen ja ylittäisi kahdella armeijakunnalla Psjolin Obojanin itäpuolelta pakottaakseen sitten, länteen kaartaen, Kurskin mutkan länsiosassa olevat vastustajan joukot taistelemaan käännetyssä rintamassa. Jotta tämä operaatio voitaisiin hyökkäävästi varmistaa pohjoiseen ja itään, 24. panssariarmeijakunta täytyisi nyt heti alistaa armeijaosasto Kempfille.”

Hitler ei suostunut jatkamaan hyökkäystä. Mitkään saksalaislähteet eivät heinäkuun puolivälissä 1943 viittaa siihen että Modelin joukot pohjoisessa olisivat olleet romahtamassa. Model taisteli Rhzevissä huomattavasti kovemmasta ahdinkotilanteesta torjuntavoittoon. Kurskin taistelujen tässä vaiheessa saksalaisilla oli myös ilmaherruus. Puna-armeijan panssaritappiot niin pohjoisessa kuin varsinkin etelässä olivat valtavat – virallistenkin neuvostolähteiden mukaan kuusi kertaa suuremmat kuin saksalaisten, todellisuudessa vieläkin suuremmat. Lisäksi saksalaiset korjasivat huoltoa tarvitsevat hyökkäysvaununsa nopeammin kuin puna-armeija.

Miksi Hitler keskeytti hyökkäyksen joka kaikesta päätellen näytti johtavan saksalaiset menestykseen ja aiheuttavan Zukoville jälleen kerran nöyryyttävän tappion?

 

Hitler pelkäsi länsiliittoutuneita enemmän kuin puna-armeijaa

 

Toisen maailmansodan historiasta kirjoittavat saksalaiset ammattisotilaat näyttävät tuon tuostakin vapauttavan itsensä vastuusta. Yleinen trendi näyttää olevan se että Stalinia eivät koske esim. ilmastolliset ongelmat kuten saksalaisia. Liejusta ja talvesta ei ollut ongelmia puna-armeijalla, vain saksalaisille. Vielä useammin he näyttävät sälyttävän kaikki epäonnistumiset Hitlerin syyksi. Kaikki epäonnistumiset johtuivat siitä että Hitler, tämä keskinkertainen korpraali munasi kaiken. Sen sijaan saksalaisten onnistuneet operaatiot olivat aina kenraalien ansiota.

Hitler ensimmäisen maailmansodan rintamaveteraanina näytti puolestaan luottavan saksalaiseen sotilaaseen ja hänen kestokykyynsä ja tehokkuuteensa enemmän kuin hänen kenraalinsa. Toisaalta hän ei suinkaan ollut niin joustamaton kuin yleensä väitetään. Hän hyväksyi perääntymiset jos hän katsoi sen välttämättömäksi. Hitlerin mielestä hänen kenraalinsa eivät ymmärtäneet sodan taloudellisista tekijöistä (esim. raaka-ainevarannot) mitään.

On myös merkillepantavaa miten Hitler koko sodan aikana reagoi herkästi ja ennakoivasti uhkiin oli ne sitten todellisia tai kuviteltuja. Hän reagoi Ranskan ja Britannian haluun sotkeutua Suomen talvisotaan miehittämällä nopeasti Tanskan ja Norjan keväällä 1940. Hän siirsi Dieppen brittien maihinnoususpektaakkelin seurauksena välittömästi merkittäviä saksalaisia panssariosastoja (mm. Waffen SS:n Leibstandarten) länteen syksyllä 1942. Tämä valiodivisioona oli siten poissa Stalingradin suunnalta. Hän siirsi Britannian Välimeren operaatioiden pelossa Kreetan saarelle erään parhaimmista jalkaväkidivisioonistaan. Siellä tämä yksikkö olikin sitten melkein koko sodan ajan. Hän siirsi Pohjois-Afrikkaan lisää tulivoimaisia panssariyksikköjä amerikkalaisten noustessa loppuvuodesta 1942 maihin.

Keväällä 1943 Tunisiassa tapahtuneen saksalais-italialaisen joukkoantautumisen jälkeen Hitler seurasi herkeämättä länsiliittoutuneiden toimija. Heinäkuun alkupuolella sotilaallinen ja poliittinen tilanne Italiassa kehittyi siihen suuntaan että Hitler halusi sinne lisää saksalaisia joukkoja sillä hän – täysin oikein – arvioi että italialaiset eivät torjuisi länsiliittoutuneiden maihinnousua niemimaalle vaan ”juoksisivat karkuun”. Hän halusi lisää saksalaisia joukkoja ei vain Italiaan vaan myös Balkanille sillä hän pelkäsi länsiliittoutuneiden nousevan maihin ja pyrkivän ottamaan tai tuhoamaan Romanian öljykentät. Hän halusi sinne saksalaisia sotavoimia ja panssarikalustoa. Ja niitä oli otettavissa vain itärintamalta.

Tämä Hitlerin herkkyys reagoida länsiliittoutuneiden toimiin – kuviteltuihin tai todellisiin – kertoi siitä että hän arvosti näiden sotilaallista osaamistasoa aivan eri tavalla kuin puna-armeijan vastaavaa. Siksi hän oli valmis keskeyttämään hyökkäyksen Kurskin rintamalla. Hänen arvionsa lähti siitä että Saksan sotavoimat heikentyneenäkin hyvän taistelumoraalinsa ja osaamisensa ansiosta aiheuttavat Stalinin asevoimille torjuntataisteluissa niin suuret tappiot että puna-armeijan tykinruoka loppuu aikaisemmin kuin Saksan jolloin Saksa saa idässä vähintäin tasapelitilanteen. Tappiotilastot syksyyn 1943 asti (ja sen jälkeenkin) tukivat Hitlerin näkemystä. Neuvostoliitto ei edes sodan loppuvaiheessa päässyt lähellekään 1:2 tappiosuhdetta. Saksan johtajan näkemys jonka mukaan länsiliittoutuneet olivat sotivana osapuolena huomattavasti tasokkaampi kuin lukumääräisesti suuri Neuvostoliiton asevoima perustui faktoihin.

Heinäkuun puolivälissä Hitler näki miten pitkä matka Stalinilla oli Saksan valtakunnan rajoille asti. Sota tulisi maksamaan Neuvostoliitolle vielä vähintäin yhtä paljon sotilaita ja panssareita mitä verilöyly tähänkin asti oli tullut maksamaan. Ja loppukesään 1943 mennessä tuo hinta oli ollut Stalinin joukoille aivan hirveä. Neuvostoliiton omien kyseenalaistenkin virallisten tilastojen mukaan pelkästään vuosi 1943 olisi aiheuttanut 7,5 miljoonan sotilaan kokonaistappiot.

 

Miksi Kursk oli käännekohta?

 

Yleisen stalinistisen Suuren Isänmaallisen Sodan mytologian mukaan Stalingrad oli sodan käännekohta. Tämä on perustavissa vain siten että Saksa ei olisi kestänyt 90 000 sotilaan antautumista. Väite ontuu kun muistamme suurvaltojen väestösuhteen (1:2) ja sen että tuossa vaiheessa Stalin oli menettänyt ainakin 4,5 miljoonaa miestä pelkästään sotavankeina. Vielä horjuvampi on Stalingradin merkitys jos huomioidaan että puna-armeija kärsi samanaikaisesti tolkuttomissa verisissä hyökkäyksissä hirveät tappiot Rhzevistä aina Mustalle Merelle asti. Samat puna-armeijan divisioonat jotka julistettiin voittajaksi Stalingraidissa tuhoutuivat itse parin seuraavan kuukauden päästä. Verilöyly pyörrytti jopa Stalinia, mikä kertoi jo paljon talven 1942-43 taisteluista.

Kurskin operaatio (tai saksalaisittain Operaatio Zitadelle) ei suinkaan ollut mikään valtava tuhoamistaistelu joka päättyi lopulta puna-armeijan voittoon. Itse taistelujen tappiosaldot jopa panssareissa eivät eronneet edellisen talven suuroperaatioista. Karl-Heinz Frieserin mukaan puna-armeija menetti Operaatio Zitadellen keskeyttämiseen (16.7.43) mennessä 1 956 tuhoutunutta tai vallattua panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä kun taas saksalaisten tappiot olisivat olleet 323. Taisteluissa kaatuneiden tai vangiksi otettujen määrä oli kymmeniä tuhansia eikä se missään suhteessa ollut poikkeuksellisen raju tai verinen. Sitä suurempia ja verisempiä taisteluja oli käyty itärintamalla ja tultaisiin käymään myöhemminkin.

Mutta yhdessä suhteessa Kursk oli käännekohta. Se oli viimeinen saksalaisten suurista kesäoffensiiveista itärintamalla. Italian tapahtuminen vuoksi sekä länsiliittoutuneiden kiihtyvän ilmasodan takia aloitti Hitler sotavoimien ohentamisen itärintamalta. Joukkoja ja kalustoa siirrettiin Italiaan, Balkanille ja länteen. Syksyllä 1943 jo peräti 65% Luftwaffen päivähävittäjistä taisteli pelkästään USA:n 8. Ilma-armeijaa vastaan (strategiset pommitukset). Zitadelle oli siten viimeinen operaatio idässä jossa Luftwaffella oli vielä ilmaherruus. Sen jälkeen sitä ei enää ollut. Kurskin jälkeen 25-30% itärintaman raskaista panssarivoimista (Abteilungen) siirrettiin etelään tai länteen.

Tämä kaikki tapahtui aikana jolloin länsiliittoutuneiden apu Stalinille (lend-lease) kasvoi kasvamistaan. Vuoden 1943 kesän jälkeen puna-armeija alkoi saada lisääntyvässä määrin sellaista kuljetuskalustoa että se, marsalkka Zukovin mukaan ”kykeni luomaan strategisia reservejä” ja ylipäätänsä ”jatkamaan sotaa”. Averell Harrimanin mukaan Stalin oli todennut Teheranin neuvotteluissa että ilman USA:n teollista kapasiteettia sotaa ei voitaisi voittaa. Länsiliittoutuneet tekivät puna-armeijasta liikkuvan sotavoiman.

 

Legenda, todellisuus ja lopputulos

 

Sodan aikana ja sen jälkeen Neuvostoliitossa alkoi huolellinen epämiellyttävien muistojen häivyttäminen. Rhez ja talven 1942-43 veriset epäonnistumiset katosivat yleisestä käsityksestä. Zukovilla siihen oli varmasti hyvät henkilökohtaiset syynsä. Jäi vain Stalingrad. Kursk selitettiin loistavana puna-armeijan voittona. Luotiin aivan poskettomia myyttejä valtavasta Prokhorovkan taistelusta tuhansine tankkeineen jossa saksalaiset tuhottiin. ”Tigers are burning”-kaltaiset läntiset kirjat osoittivat kuinka Stalinin legendat ja fantasiat läpäisivät jopa läntisen tajunnan. Kestostalinistit uskoivat siltä seisomalta kaikki nämä tarinat. Jopa saksalaiset (lukuun ottamatta asioista perillä olevia) uskoivat teoriat Stalingradin tai Kurskin käänteentekevyydestä.

Paljon tehtiin työtä länsiliittoutuneiden panoksen vähättelyssä. Esitettiin väitteitä jonka mukaan ”Neuvostoliitto lähes yksin löi Saksan”. Lend-leasen merkitystä vähäteltiin mm. sillä että se olisi ollut vain muutama prosentti Neuvostoliiton sotatuotannosta. Tosiasiassa – kuten Zukov tiedustelupalvelun haastattelussa mainitsi – Neuvostoliitto ei olisi kyennyt ilman tuota apua jatkamaan sotaa, liikuttamaan joukkojaan nopeasti ja luomaan strategisia reservejä. Veturit, kuljetuskalusto, radioteknologia ym. tuli lähes yksinomaan länsiavun myötä. Tässä sodassa hyvin ratkaisevaa oli se kenellä oli ilmaherruus. Saksan tappio idässä johtui suurelta osin Luftwaffen tappiosta lännessä; kun USA ja Britannia kykenivät sitomaan ja tuhoamaan Saksan ilma-aseen. Näin Saksa menetti ilmaherruuden myös idässä. Saksan panssaritappioista peräti 35% tuli taisteluissa länsiliittoutuneita vastaan vaikka maasodan päärintama oli aina idässä. Tämä viittaa länsiliittoutuneiden huomattavasti tehokkaampaan sodankäyntiin Neuvostoliittoon verrattuna.

Puolueettomat silminnäkijäkertomukset, kuvat ja ei-propagandistiset filmit osoittavat että puna-armeija erosi monessakin suhteessa länsiliittoutuneiden vastaavista sotavoimista. Se oli nukkavieru ja haiseva ryysyläisten armeija joka ruokki itsensä ryöstämällä ruokaa. Se teloitti omia sotilaitaan sitä tiheämmällä aikataululla mitä pitemmälle sota ehti. Se raiskasi naisia ikään ja kansallisuuteen katsomatta. Kaikki tämä kertoo jostain muusta kuin henkisesti ryhdikkäästä ja kurinalaisesta sotavoimasta. Sen tappiot esim. sodan loppuvaiheessa saksalaisia vastaan olivat hirveät. Kuukausikohtaisten panssarikalustotappioiden huippu saavutettiinkin vasta alkuvuonna 1945. Jos puna-armeijan sotilaat olivat jotain oppineet ei se näyttänyt ilmenevän taistelukentällä parantuneina suorituksina. Pelkästään Itä-Preussin valtaaminen maksoi puna-armeijalle sen omien kyseenalaisten tappiotilastojenkin mukaan yli 3 500 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä.

Sodan lopputulosta ei kannattaisi välittömästi arvioida taistelujen tauottua, sillä sodalla on pitkät varjot. Vuonna 1945 näytti siltä kuin Neuvostoliitto olisi hyvinkin ollut sodan suurin voittaja. Mutta vuoden 1991 jälkeen tätä harhakuvaa on jo vaikeampi ylläpitää. Luultavampaa on arvioida että molemmat diktatuurit – Stalinin ja Lenin luoma Neuvostoliitto sekä Hitlerin Saksa hävisivät sodan. Sama koski tietysti myös brittien imperiumia.

Neuvostoliitto ei koskaan toipunut verilöylystä koska se kiisti tosiasiat eikä tehnyt analyysin pohjalta tarvittavia johtopäätöksiä. Hitlerin sotakoneen aiheuttama tuho ja ehkä vielä enemmän Stalinin halukkuus toistuvilla älyttömillä rintamahyökkäyksillä tapattaa omia sotilaitaan aiheutti seuraukset jotka johtivat myöhemmin imperiumin luhistumiseen. Tuho kohdistui ennen kaikkea maan kehittyneimpään osaan ja iski eniten maan ”läntiseen” väestöön ja vähemmän esim. Keski-Aasian primitiivisiin muslimikansoihin.

Sota loi demografisen ongelman ja pulan työvoimasta, siirsi teollisuuden alueille joka maksimoi tehottomuutta. Prosessi jähmetti keskusvallan, tukahdutti kriittisyyden ja kanonisoi vallitsevan ”totuuden”. Avaruuden valloittaminen ja ohjukset on nähtävä modernina Potemkinin kulisseina, samanalaisina kuin ne ”sosialismin saavutuksen” kulissit jotka hämäsivät 1930-luvun lännen hyödylliset idiootit. Kylmän sodan kamppailu USA:n kanssa vain joudutti romahdusta. Senkin taustalla pilkisti illuusio ”omin voimin” voitetusta maailmansodasta. Koko imperiumi, sen mahtavuus ja vakaus oli rakennettu valheille.

Stalin oli yhdessä suhteessa aivan omaa luokkaansa. Hän osasi marxilaisena tarinan kertomisen taidon. Sen hän aloitti jo varhain. Hänellä oli verraton kyky ei ainoastaan luoda pilvilinnoja vaan houkutella ihmiset vielä asumaan niissä. Häkellyttävällä tavalla niin monet ja niin monissa maissa uskovat yhä näihin legendoihin. Se taas ei anna kovinkaan hyvää kuvaa historiantutkimuksesta yleensä eikä sotahistoriantutkimuksesta erityisesti. Eikä ihmisten kyvystä ottaa asioista selvää ja harrastaa loogista ajattelua.

 


( Päivitetty: 27.08.2013 15:29 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on kuusi miinus kaksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Kommentit

Kuka kirjoittaa tällaista - loistavaa mielikuvituksen käyttöä

- Minä <ei.kukaan@luukku.com> - 14.7.2017 17:33

Tämän jutun perusteella näyttäisi, että nazit voittinsodan ;)))))

Sallikaa mun nauraa , hih, hih, hoho hoo , he heh hee...

- Tero Kuutsalo <TKuutsalo@gmail.com> - 8.11.2016 23:33

hitlerin typeryys ja johtamis taito kurskin taistelussa johti itä rintaman tuhoon ei stalingradin tappio lisää factoja entisen neuvostoliiton arkisttoista

- tom rautio <tomrautio@gmail com> - 13.5.2016 17:04

Mielenkiintoinen tosiasia sekin, että Saksan armeijalta vei noin 5,5kk edetä Puolan rajoilta Moskovan porteille (kesäkuu - joulukuu 1941), mutta puna-armeijan suunnilleen vastaava "paluumatka" Puolan rajalta Berliiniin kesti noin 10kk (kesäkuu 1944 - huhtikuu 1945). Saksan armeija oli siis parempi sekä hyökkääjänä että puolustajana.

- Havainnoitsija <qwerty123467890@hotmail.fi> - 30.8.2013 15:02





Kommentoi


©2017 Pelontorjunta - suntuubi.com