Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293012345

RSS

 Churchill - The Man of Blood (osa 2)
07.03.2013 15:24 | pelontorjunta

 

USA:n sotkeminen jälleen sotaan

 

Syyskuussa 1939 Britannia meni sotaan Saksaa vastaan Chamberlainin hallituksen Puolalle annetun paniikissa tehdyn takauksen takia. Lloyd George oli nimittänyt takuita "älyttömiksi". Churchill oli puolestaan tukenut takuita. Sodan myötä Winston palasi takaisin vanhaan työpaikkaansa laivastoministeriksi. Sitten heti ensimmäisen kuukauden aikana tapahtui jotain aivan hämmästyttävää: Yhdysvaltain presidentti Franklin Delano Roosevelt aloitti henkilökohtaisen kirjeenvaihdon - ei suinkaan pääministerin - vaan laivastoministeri Churchillin kanssa ohittaen kaikki tavalliset diplomaattiset kanavat. Tämän epäilyttävän tapahtuman taustoja ei ole koskaan saatu selville koska osa kaikkein arkaluonteisimmista viime sotiin liittyvistä asiakirjoista on yhä niin Britanniassa kuin USA:ssakin julkaisematta.

Alkoi vimmattu lähes parin tuhannen keskinäisen viestin lähettäminen. Tyler Kent, amerikkalainen salakieliin erikoistunut virkailija Yhdysvaltain Lontoon suurlähetystössä toimi viestilähettinä tässä kommunikoinnissa mutta hän joutui pian brittiviranomaisten pidättämäksi ja vangitsemaksi. Ongelmana oli, että osa viesteistä sisälsi viittauksia Rooseveltin sopimuksista neutraalin maan (USA) ja sotaa käyvän maan (Britannia) välillä jo ennen kuin sota oli ehtinyt Euroopassa edes puhjeta.

Vuonna 1940 Churchillistä vihdoin tuli pääministeri, ironista kyllä Chamberlainin hallituksen erottua Norjan fiaskon takia, jota Churchill enemmän kuin kukaan muu oli edesauttanut. Puolan kaaduttua oli hän vastustanut kaikkia neuvotteluratkaisuja Hitlerin kanssa. Monet asiaan liittyvät asiakirjat ovat vielä sinetöity kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta on selvää että vahva rauhan osapuoli oli ollut Britanniassa ja myös maan hallituksessa. Siihen kuului mm. Lloyd George alahuoneessa ja lordi Halifax, ulkoministeri, hallituksessa. Ranskan romahduksen jälkeenkin Churchill hylkäsi Hitlerin uudistetun rauhan tarjouksen. Tämän jos minkä pitäisi olla hänen suuruutensa peruspilari.

Brittiläinen historioitsija John Charmley nostatti aikoinaan raivoisan protestien myrskyn kun hän arvioi, että vuonna 1940 neuvoteltu rauha olisi ollut eduksi sekä Britannialle että Euroopalle. New York Timesiin kirjoittanut Yalen yliopiston historioitsija tuomitsi Charmleyn väitöskirjan "moraalisesti kuvottavaksi." Silti Charmleyn tieteellisistä ja yksityiskohtia myöten perusteellisessa työssä paljastuu että Churchillin järkkymätön kieltäytyminen edes kuuntelemasta rauhanehtoja vuonna 1940 sinetöi sen minkä piti olla Churchillille kaikkein rakkainta - imperiumin ja porvarillisen riippumattoman Britannian tappion. On myös todennäkköistä että tämä linja myös sinetöi Euroopan juutalaisuuden tuhon. On hämmästyttävää, että vielä yli puolen vuosisadan jälkeen asiasta tehty kriittinen tieteellinen tutkimus aiheuttaa näin raivokkaan primitiivireaktion tutkijoiden keskuudessa.

Lloyd George, Halifax, ja toiset olivat avoimia kompromissirauhaan koska he ymmärsivät että Britannia ja dominiot eivät voineet yksin voittaa Saksaa. Ranskan kukistumisen jälkeen Churchillin tavoite täydellisestä voitosta voitaisiin toteuttaa vain yhdellä ehdolla: Yhdysvallat on saatava sotkettua maailmansotaan. Ei ihme, että Churchill laittoi kaiken peliin tämän toteutumiseksi.

Joseph Kennedy, Yhdysvaltain suurlähettiläs Britanniassa, totesi myöhemmin:

"Joka tunti olivat britit yrittäneet selvittää kuinka saisivat meidän tulemaan mukaan sotaan."

Kun hän Kennedy lähti Lissabonin laivalla New Yorkiin, hän vetosi ulkoministeriöön ilmoittaen, että jos aluksessa tapahtuu räjähdys keskellä Atlanttia ei Yhdysvaltojen pidä syyttää siitä Saksaa. Julkaisemattomissa muistelmissaan Kennedy kirjoitti:

"Ajattelin, että saisin jonkinlaisen suojan siltä varalta että Churchill järjestäisi pommin laivaan."

Kennedyn pelot ovat ehkä liioiteltuja. Vaikka tämä toiminta oli ollut tärkeä osa Churchillin politiikkaa edellisessä maailmansodassa, ja hän ei epäröinyt käyttää likaisia temppuja uudessakaan sodassa, löysi hän Franklin Rooseveltissä tarpeeksi valmiin yhteistyökumppanin.

Nykyisin tiedetään jo hyvin että Rooseveltin keino tunkea USA sotaan sisälsi niin paljon Churchillin harjoittamia keinoja, manipulointia, pelonlietsontaa, propagandaa sekä yleisön ja politiikkojen harhauttamista ettei asia ole ollut enää vuosiin kiistanaihe tutkijoiden keskuudessa.

Bailey, diplomatian historioitsija Stanfordista valotti Rooseveltia sodan alkuvaiheesta:

”Franklin Roosevelt oli toistuvasti pettänyt amerikkalaisia ennen Pearl Harboria. . . . Hän oli kuin lääkäri, jonka on kerrottava potilaalle valheita potilaan omaksi parhaaksi. . . . Maa oli valtaosaltaan haluton sotaan aivan Pearl Harborin päivään saakka ja avoin yritys viedä kansakunta sotaan olisi johtanut varmaan epäonnistumiseen ja lähes varmasti Rooseveltin syrjäyttämiseen vuonna 1940 ja näin aiheuttanut täydellisen tappion hänen tavoitteelleen..”

Churchill itse ei koskaan vaivautunut peittämään Rooseveltin roolia juonittelussa. Vuonna 1976 paljastettiin vihdoinkin julkisuudessa tapaus William Stephenson, brittiläinen agentti koodinimeltään "Intrepid" sekä laaja brittiläis-amerikkalainen vakoilu, manipulointi, propaganda ja vaikuttajia täynnä oleva verkosto, jonka pääasiallinen tehtävä oli muokata yleistä mielipidettä USA:ssa sodalle myönteiseksi.

Kaikista provosointitoimista huolimatta Churchill sen paremmin kuin Rooseveltkaan eivät kyenneet saamaan Hitlerin Saksaa ja Rooseveltin USA:n välille sotaa, sillä Hitler ei halunnut missään tapauksessa kärjistää tilannetta USA:n kanssa. Niinpä Roosevelt alkoi yhä enemmän hakea ratkaisua pääsylle sotaan Japanin kautta. Hän sai japanilaiset lopulta hyökkäämään Pearl Harboriin käyttämällä keinona erittäin tehokasta kauppasaartoa ja mm. jäädyttämällä Japanin varat USA:ssa. Sitä ennen Japani oli yrittänyt kaikin keinon saada USA:n ja Japanin välille neuvotteluratkaisua, Roosevelt taas pyrki nimenomaan sotaan.

Churchill uskoi kongressin antavan Rooseveltille luvan julistaa sota Saksalle. USA:n tulo sotaan vahvisti vanhan sanonnan: "Kaikki on reilua sodassa ja rakkaudessa."

Ei ihme, että Englannin parlamentissa 15. helmikuuta 1942 Churchill julisti Amerikan liityttyä sotaan:

"Tämä on se mitä olen haaveillut, johon työlläni olen pyrkinyt, ja nyt se on käynyt toteen."

Churchillin ihailijat eivät suinkaan ole kritisoineet hänen rooliansa Amerikasta vetämisessä mukaan sotaan. Päinvastoin, se lasketaan hänen saavutuksekseen. Kysymys koskee oikeastaan enemmän amerikkalaisia. Mitä merkitsee että heidän presidenttinsä teki yhteistyötä ulkomaisen hallituksen päämiehen kanssa sotkeakseen oma maa mukaan sotaan? Kysymys oli taas Churchillille täysin yhdentekevä. Hän ei edes nähnyt Yhdysvaltojen täysivaltaisena ja itsenäisenä kansakuntana, jolla on oma luonne ja paikka maailmassa. Hänelle, amerikkalaiset olivat vain yksi "englantia puhuva kansa." Hän – englantilaisen aatelismiehen ja amerikkalaisesta rikkaasta suvusta peräisin olleen äidin poika - näki mielellään amerikkalaiset ja britit yhtenä kansakuntana jonka tehtävänä olisi jatkossakin suvereenisti hallita maailmaa.

 

Churchillin suuri epäonnistuminen

 

Mutta Churchillin käymässä sodassa on jotain perin pahasti pielessä. Sodan alkuvaiheessa Churchill julisti:

"Minulla on vain yksi päämäärä elämässä, tappio Hitlerille ja tämä tekee asiat hyvin yksinkertaiseksi minulle."

Kirjaimellisesti siis "voitto, voitto hinnalla millä hyvänsä" oli hänen politiikkansa käytännössä loppuun saakka. Tästä muodostui Churchillin perusteellinen ja kohtalokas virhe maailmansodassa: sotilaallisen toiminnan ja poliittisen strategian erottaminen toisistaan.

Kuten nyt tiedämme, Churchill rakasti ja nautti sodasta. Ja hän kävi sotaa ajattelematta yhtään sitä vanhaa Clausewitzin viisautta jonka mukaan ”sota on politiikan jatketta toisin keinoin.” Kaikista viime sodan suurvaltojen johtajista juuri Churchill kaikkein vähiten mietti ennen taistelujen päättymistä ja vihollisen tuhoutumista mitkä tulisivat olemaan sodan seuraukset. Stalin taas ymmärsi täysin, että koko sodan tarkoitus on pyrkiä tiettyihin tavoitteisiin ja valvoa tiettyjä poliittisia vaatimuksia. Koko sodan hän ei koskaan unohtanut näitä tärkeitä poliittisia tavoitteita. Mutta Churchillille kaikki oli Hitlerin lyöminen sodassa miettimättä yhtään sen paremmin Britannian kuin Euroopan tulevaisuutta.

Tuvia Ben-Moshe on ovelasti tuonut esille tämän groteskin välinpitämättömyyden:

”Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, Churchill oli kertonut Asquithille että. . . hänen elämänsä tavoite oli "komentaa suuria voitokkaita armeijoita taisteluissa." Toisen maailmansodan aikana hän oli päättänyt ottaa täyden hyödyn minkä tilanne oli hänelle suonut, lähes esteettömän sotilaallisen hallinnan suuressa konfliktissa. Hän oli altis jättämään tai lykkäämään asioiden käsittelyä todennäköisesti sen vähäisen ilon takia. . . . Näin tehdessään hän hyllytti tai laiminlöi kokonaan niiden asioiden hoidon joihin hänellä olisi ollut pääministerin virkansa puolesta suuret mahdollisuudet.”

Churchillin politiikka tuki totaalisesti Stalinia ja samalla sulki muita mahdollisesti edullisempia lähestymistapoja. Sotilasasiantuntija Hanson Baldwin on esimerkiksi todennut:

”Ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi ollut niin Britannian, USA:n kuin koko maailman etu jos kaksi suurta diktatuuria olisi pantu taistelemaan keskenään. Tällainen taistelu, jonka tuloksena olisi ollut sekä kommunismin ja natsismin heikkeneminen, olisi antanut mahdollisuudet huomattavasti vakaammalle rauhalle.”

Tämän järkevämmän vaihtoehdon sijasta Churchill heitti kaiken apunsa Stalinin Neuvostoliitolle.

Franklin Rooseveltin typerä ja naivi suhtautuminen Joseph Staliniin on tunnettu asia. Hän näki Stalinin "edistyksellisenä" miehenä ja korvaamattomana työtoverina luomaan tulevaisuudessa ”uutta maailmanjärjestystä”. Mutta uuskonservatiivit ja monet muut, jotka vertaavat ja Rooseveltin naiiviutta tässä asiassa Churchillin ”vanhan maailman” oveluuteen ja viekkauteen ovat valitettavasti pahasti väärässä. Rooseveltin kuvottava Stalinin imartelu on helposti sovitettavissa myös Churchilliin. Aivan kuten Roosevelt, Churchill äitelällä kommunististimurhaajan imartelulla ja kehumisella haki innokkaasti Stalinin henkilökohtaista ystävyyttä. Lisäksi hänen Stalinin ihailu ei eronnut julkisesti ja yksityisesti toisistaan. Tammikuussa 1944 hän vielä puhui Anthony Eedenille "syvään juurtuneista muutokset, jotka ovat tapahtuneet Venäjän valtiossa ja hallituksessa sekä uudesta luottamuksesta joka on kasvanut meidän sydämissämme Stalinia kohtaan." Vaimolleen Clementinelle Churchill kirjoitti kirjeessä lokakuussa 1944 Moskovan konferenssin jälkeen:

"Minulla on ollut erittäin miellyttäviä keskusteluja vanhan Karhun kanssa. Pidän hänestä sitä enemmän mitä enemmän näen häntä. Nyt he kunnioittavat meitä ja olen varma he haluavat työskennellä kanssamme. "

Kirjailijat, kuten Isaiah Berlin, ovat yrittäneet antaa vaikutelman, että Churchill vihasi tai halveksi kaikkia diktaattoreita kuten Stalinia, ovat joko tietämättömiä tai epärehellisiä. Churchillin kannattajat väittävät usein, että toisin kuin amerikkalaiset, tämä älykäs ja tämä viekas brittiläinen valtiomies näki Neuvostoliiton vaaran ja toimi sinnikkäästi estääkseen sen. Churchillin kuuluisa "Välimeren strategia” hyökätä Eurooppaan sen "pehmeän vatsan" kautta väitetään olevan osoitus tästä. Mutta tämä oli Churchillin jälkikäteen laadittua puolustusta jonka hän kehitteli kylmän sodan vuoksi eikä siitä ole juuri mitään vakavasti otettavaa näyttöä. Koko Balkanin operaation sotilaallinen onnistumismahdollisuus oli lähes olematon eikä se koskaan ollut vakavasti harkinnassa. Operaationa se olisi ollut yhtä toteuttamiskelvoton kuin Winstonin idea iskeä Eurooppa-linnoitukseen Suomen talvisodan aikana pohjoisesta käsin, tai hyökätä Pohjois-Ranskan kautta vuonna 1945, johon mennessä puna-armeija olisi voinut olla jo Reinillä.

 

Churchillin visio Saksan kohtelusta sodan jälkeen

 

Churchillin kaunis näkymä Stalinista ja Venäjästä poikkesi jyrkästi siitä miten hän näki Saksan. Hitlerin takana kummitteli Churchillin havainnoissa vanha haamu preussilaisuudesta, joka oli aiheuttanut, väitettiin, ei vain kaksi maailmansotaa, vaan myös Preussin ja Ranskan välisen sodan. Se mitä vastaan hän taisteli oli "natsien tyrannia ja Preussin militarismi", "kaksi keskeistä saksalaista elementtiä elämässä, jotka on ehdottomasti hävitettävä." Lokakuussa 1944 Churchill oli vielä selittänyt Stalinille:

"Ongelmana oli, miten estää Saksaa pääsemästä jaloilleen meidän lastenlastemme aikana."

Churchillin visio saksalaisuudesta syntyi yhdistelmästä lähes rotutietoisesta vastenmielisyydestä ja voimatasapainolaskelmista.

"Churchillin tarkoituksena ei ollut pelkästään pelastaa maailman sivilisaatiota natseilta, mutta hänen omien sanojensa mukaan "toistaiseksi ehkäisemällä niiden [saksalaisten] nousu jälleen sotilaalliseksi voimaksi."

Churchill kieltäytyi kaikin tavoin edes kuuntelemasta niitä Saksan sisällä olevia voimia jotka pyrkivät kukistamaan Hitlerin. Sen sijaan, että olisi pyrkinyt kaikin tavoin edistämään ja auttamaan natsienvastaisen vallankaappauksen onnistumista Saksassa, Churchill vastasi näihin tunnusteluihin Saksan puolelta kylmällä hiljaisuudella. Adam von Trottin ja muiden vastustajien lähettämät varoitukset lähestyvästä Euroopan bolshevisoinnista eivät tehneet minkäänlaista vaikutusta Churchilliin. Muuan historioitsija onkin kirjoittanut:

"hänen tinkimättömyytensä ja kieltäytymisensä hyväksymästä keskusteluja toisinajattelevien saksalaisten kanssa sulki edes mahdollisuuden lopettaa sota jo heinäkuussa 1944."

Jälkeenpäin Churchill valehteli alahuoneessa roolistaan Casablancan neuvotteluissa jossa oli ollut kyse Saksan ehdottomasta antautumisesta. Eisenhower vastusti sinnikkäästi ehdottoman antautumisen mallia sen vaikeuttaessa sotaa koska se nosti Wehrmachtin taistelumoraalia.

Churchillin tuki ns. Morgenthaun suunnitelmalle antoi saksalaisille pelottavan kuvan mitä "ehdoton antautuminen" tarkoittaisi. Tämä suunnitelma jota Roosevelt ja Churchill käsittelivät Quebecissa, olisi merkinnyt toteutuessaan Saksan muuttamiseksi maatalous- ja pastoraalimaaksi niin että hiilikaivokset ja Ruhrin teollinen talousalue olisi romutettu. Se olisi voinut johtaa miljoonien saksalaisten kuolemaan ja suunnitelmana se muistutti natsien alustavasti Venäjälle ja Ukrainaan kaavailemaa mallia. Tämä Churchillin hyväksynnän saanut mutta myöhemmin hylätty ja historiasta häivytetty visio oli omalta osaltaan vaikuttamassa Saksan propagandakoneiston säestyksellä siihen miten ankarasti ja katkerasti saksalaiset sotivat toivottomaan loppuun asti.

Churchill oli aluksi vastenmielinen Morgenthaunin suunnitelmalle. Mutta professori Lindemann, mielipuolinen saksalaisten vihaaja kuten Morgenthau itse, voitti Churchillin puolelleen. Lindemann totesi lordi Moranille, Churchillin henkilökohtaiselle lääkärille:

"Selitin Winstonille että tarkoituksena oli pelastaa Britannia konkurssilta poistamalla vaarallinen kilpailija .... Winston oli ajatellut sitä tällä tavalla, ja hän sanoi ettei enää halua lisää julmuuksia Saksan kansalle. "

Itseasiassa Morgenthaunin ohjelman sanamuodon laati kokonaan Churchill. Kun Roosevelt palasi Washingtoniin, Hull ja Stimson ilmaisivat kauhunsa. Toisaalta Churchill ei katunut. Sodan aikaa käsittelevässä historiassaan hän ei mainitse osuudestaan Morgenthaunin suunnitelmasta ja hän vääristää sen määräyksiä. Epäsuorasti hän valehteli oman roolinsa ja sen että hän tuki tätä kammottavaa ohjelmaa.

 

Saksan pommitukset

 

Churchillin keskeinen osa Saksan kaupunkien pommituksista on tunnettu asia. Hän valehti röyhkeästi alahuoneessa ja sekä suurelle yleisölle että pommitukset olisi suunnattu vain sotilaallisten ja teollisten laitosten tuhoamiseksi. Itse asiassa, tavoitteena oli tappaa ”alue- ja mattopommituksilla” niin monta siviiliä kuin mahdollista siten ja tällä tavalla murtaa saksalaisten taistelumoraali ja pakottaa Saksa polvilleen. Jo sodan aikana tehdyt analyysit olivat osoittaneet että pommitukset itse asiassa vain lujittivat saksalaisten vastarintaa ja niiden kyky heikentää Saksan sotatuotantoa ei ollut niin valtava kuin on yleensä luultu (sen suurin merkitys lienee ollut välillinen; se että Saksa joutui sitomaan paljon torjuntahävittäjiä ja eteenkin raskasta ilmatorjuntatykistöä miehistöineen, joten se helpotti liittoutuneiden painetta taistelurintamilla. Toisaalta pommikoneet olivat valtaosaltaan poissa tukemassa liittoutuneiden omia sotilasoperaatioita).

Marsalkka Bernard Harris, RAF:n strategisten pommitusten johtaja oli Churchillin mies tähän virkaan. Harris oli vakaumuksessaan ainakin rohkea eikä peitellyt näkemyksiään myöhemminkään:

”Tavoitteena oli yksiselitteisesti Saksan kaupunkien tuhoaminen, saksalaisten työntekijöiden tappaminen sekä sivistyneen elämän häiritseminen koko Saksassa.”

Pommituksista huolimatta Saksa saavutti sotatuotannon huipputasonsa vuoden 1944 lopulla. Tuhot olivat joka tapauksessa siviileille ja kauniille saksalaisille kaupungeille valtavat. Tuhat vuotta vanha kaupunkikulttuuri tuhottiin. Hampurin pommitusten aikaansaamissa tulimyrskyissä ihmiset paloivat kuin soihdut tai sulivat kiinni asfalttiin. Yli 42 000 ihmistä kuoli. Ei ihme, että sivistynyt ja oppinut eurooppalainen Harvardin yliopiston professori Joseph Schumpeter oli valmis kertomaan kenelle tahansa "kuka ikinä halusi kuunnella", että ”Churchill ja Roosevelt olivat tuhoamassa enemmän kuin Tsingis Khan”. Kuuluisin teko oli Dresdenin tuhoaminen helmikuussa 1945. Royal Air Forcen virallisen historian mukaan:

"Saksan tuhoaminen oli jo sitä ennen ollut kauhun mitta-asteikolla samaa luokkaa Attilan tai Tsingis Khanin aikaansaaman tuhon kanssa."

Tässä vaiheessa täysin tarpeeton tuho alkoi nostaa jo kritiikkiä. Mitä sankarimme teki? Hän lähetti muistion yleisesikuntaan (Chief of Staffs):

”Minusta tuntuu, että on tullut aika jolloin kysymys Saksan kaupunkien pommituksista vain terroritarkoituksessa, vaikka muiden tekosyiden varjolla, olisi tarkistettava. Muutoin joudumme ottamaan hallintaan täysin tuhoutuneen maan. . . . Dresdenin tuhoaminen nostaa esille vakavat kysymykset liittoutuneiden pommituksista . . . Tunnen tarvetta keskittyä tarkempiin sotilaallisiin tavoitteisiin. . . eikä pelkkiin terroriin ja mielivaltaisiin tuhoamisiin niin vaikuttavalta kuin ne kuulostaakin...”

Sotilasjohtajat näkivät tämän pelkkänä Churchillin halpana juonena ja ymmärsivät että heidät aiottiin panna järjestykseen joten he kieltäytyivät hyväksymästä muistiota. Sodan jälkeen Churchill rennosti irtisanoutui siitä että tiesi Dresdenin pommituksista väittäen:

"Minä luulin että amerikkalaiset tekivät sen."

Ja silti pommitukset jatkuivat. Maaliskuun 16.päivänä 20 minuutin aikana Würzburg revittiin maan tasalle. Vasta huhtikuun puolivälissä, Berliinin ja Potsdamin pommitusten jälkeen operaatiot lakkasivat. Bernard ”Pommittaja” Harris totesi ettei Saksassa enää ollut mitä pommittaa. On tuskin tarpeen muistuttaa että Churchill tuki atomipommien pudottamista Hiroshimaan ja Nagasakiin. Kun Truman rakensi myytin jonka mukaan "500 000 pelastettiin" välttämällä hyökkäys Japanin kotisaarille oli korkein sotilaallinen arvio 46 000 kuollutta amerikkalaista. Churchillin väitteet ylittivät vielä Trumaninkin valheen: atomipommi oli pelastanut 1 200 000 ihmishenkiä, mukaan lukien 1 000 000 amerikkalaista, hän maalaili.

 

1945: Pimeä puoli

 

Ja niin tulemme vuoteen 1945 ja siihen alati säteilevään riemuun jossa Absoluuttinen Hyvä otti voiton Absoluuttisesta Pahasta. Myytin pimeää pimeää puolta oli kuitenkin mahdoton täysin tukahduttaa. Se on tarina sekä voittajien että heidän suojattien rikoksista ja julmuuksista. Koska Winston Churchill oli keskeisessä osassa liittoutuneiden voitossa oli se myös tarina rikoksista ja julmuuksista johon Churchill oli sekaantunut. Näitä ovat noin 2 miljoonan ihmisen pakkopalauttamiset Neuvostoliittoon. Näiden joukossa oli kymmeniä tuhansia, jotka olivat taistelleet saksalaisten kanssa Stalinin sortojärjestelmää vastaan. Tästä Alexander Solzhenitsyn kirjoitti Vankileirien Saaristossa :

”Omissa maissaan, Rooseveltia ja Churchilliä kunnioitetaan valtiomiesviisauden ruumiillistumina. Meille meidän Venäjän vankiloiden keskusteluissa, heidän johdonmukainen lyhytnäköisyys ja tyhmyys paljastui hämmästyttävän ilmeisenä. . . mikä sotilaallisesti tai poliittisesti paljastui heidän luovutettua Stalinin käsiin satoja tuhansia aseistettuja Neuvostoliiton kansalaisia jotka olivat päättäneet olla antautumatta.”

Eräs häpeällisemmistä oli kasakoiden luovuttaminen Stalinille. He eivät koskaan olleet edes Neuvostoliiton kansalaisia koska he olivat taistelleet puna-armeijan vastaan sisällissodassa ja sitten muuttivat pois Neuvostoliitosta. Stalin oli ymmärrettävästi erityisen innokas saamaan heidän kynsiinsä ja britit tekivät heille palveluksen. Solzhenitsyn kirjoitti Winston Churchillistä:

”Hän luovutti Neuvostoliitolle 90 000 kasakkamiestä. Yhdessä niiden mukana hän on myös luovutti vaunulasteittain vanhoja ihmisiä, naisia ja lapsia. . . . Tämä suuri sankari, jonka muistomerkkejä on kaikkialla Englannissa, määräsi että nekin on luovutettava kuolemaan.”

Ranskan ”puhdistuksissa” vuoti verta enemmän kuin suuressa vallankumouksessa eikä kosto rajoittunut vain niihin, jotka on tavalla tai toisella olivat auttaneet saksalaisia: mukana olivat kaikki ne jotka ranskalaisten vastarintaliikkeen kommunistien näkökulmasta katsottiin ”äärioikeistolaisiksi”. Tito, Churchillin suojatti, on lisättävä luetteloon: hän murhautti kymmeniätuhansia kroaatteja, eikä vain Ustasha-järjestöön kuuluvia, vaan ns. "luokkavihollista", klassiseen kommunistisen tyyliin. Titon ja hänen joukkojensa murhaamiin lukeutui myös noin 20 000 Slovenian kommunismin vastaista taistelijaa. Kun Titon partisaanit riehuivat Triestessä, jonka Tito yritti napata vuonna 1945 murhattiin myös tuhansia italialaisia.

Churchillin liittolaisen tunkeuduttua Keski-Euroopaan ja Balkaniin alkoivat joukkokarkotukset. Joillakin Britannian hallituksen jäsenillä oli tunnontuskia osavastuun vuoksi. Churchill ei tällaisia tuntenut. Esimerkiksi tammikuussa 1945 osoitti hän sen ulkoministeriölle:

"Miksi meidän pitäisi pitää yllä meteliä venäläisten suorittamista saksalaisten ja muiden karkotuksista Romaniassa? ... En näe että venäläiset tekevät väärin pannessaan 100 000 tai 150 000 heistä tekemään työtä .... En voi itse katsoa, että se on väärin jos venäläiset ottaa mihin tahansa väestöryhmään kuuluvia romanialaisia ja vievät heidät Venäjän hiilikaivoksiin. " Noin 500 000 saksalaista karkotettiin pakkotyöhön Neuvostoliittoon Churchillin ja Rooseveltin annettua suostumuksensa Jaltassa että orjatyövoimaa voitiin käyttää "korvauksena".

Pahinta oli noin 15 miljoonan saksalaisen karkottaminen heidän esi-isiensä seuduilta Itä-ja Länsi-Preussissa, Sleesiassa, Pommerissa sekä sudeettialueilla. Tämä tapahtui sen Teheranissa tehdyn sopimuksen nojalla, missä Churchill ehdotti Puolan "siirtymisestä länteen" sekä siksi että Churchill hyväksyi Tšekin johtajan Eduard Benes suunnitelman "etnisestä puhdistuksesta" Böömissä ja Määrissä. Puolestatoista kahteen miljoonaan Saksan siviiliä kuoli joukkomurhien, joukkoraiskausten ja yleisen kaaoksen keskellä. Unkarilainen liberaali Gaspar Tamas kirjoitti, että saksalaisten ajaminen ulos Itä-ja Keski-Euroopassa "jossa heidän esivanhempansa ovat rakentaneet katedraalit, luostarit, yliopistot ja rautatieasemien" merkitsi koko antiikin kulttuurin pyyhkimistä pois.

Kaiken huipennukseksi tuli vielä Nürnbergin ”oikeudenkäynti” jonka senaattori Robert Taft kuvasi oikeuden irvikuvaksi ja jossa Stalinin tuomarit ja syyttäjät, 1930-luvun puhdistusten veteraanit, olivat spektaakkelin keskeisiä hahmoja. Tultaessa vuoteen 1946 alkoi Churchill valitella paheksuvaan ääneen tapahtumista Itä-Euroopassa:

"Stettinistä Baltiaan ja Adrianmeren Triesteen on rautaesirippu laskeutunut ympäri Eurooppaa."

Göbbels oli tehnyt termin "rautaesirippu" tunnetuksi.

Euroopan mantereella oli nyt vain yksi mahti – Stalinin Neuvostoliitto. "Kun sodan välke postui", John Charmley kirjoittaa, "Churchillille alkoi hahmottua tehdyn virheen suuruus." Churchillin omat syvämietteellinen katumus on jyrkässä ristiriidassa hänen ihailijoidensa voitonriemun kanssa. Sodan jälkeen hän kertoi Robert Boothbylle:

"Historioitsijat ovat taipuvaisempia tuomitsemaan sodan ajan ministerit vähemmän voittojen kuin sodan poliittista seurauksista. Tuolla mittarilla en ole varma, että minä olisin suoriutunut hyvin. "

Toista maailmansotaa käsittelevän historian ensimmäisen osan esipuheessa Churchill selitti miksi hän oli niin levoton:

”Inhimillinen tragedia huipentuu kun kaikkien satojen miljoonien ihmisten uhrausten ja ponnistelujen jälkeen oikeuden voitettua emme ole vieläkään saaneet rauhaa ja turvallisuutta vaan suuremmat uhat kuin mistä selvisimme.”

Voitonpäivänä hän ilmoitti voiton "tuoneen vapauden jokaiseen maahan." Mutta yksityisesti sihteerilleen hän mainitsi: "Mitähän on Venäjän valkoisten hankien ja Doverin valkoisten kallioiden välissä?"

 

Millainen hän oli?

 

Oli siis hieman myöhäistä esittää tuollaisia kysymyksiä. Sen sijaan olisi aiheellisempaa kysyä mitä pitäisi ajatella sellaisesta valtiomiehestä, joka esitetään vieläpä ”kaikkien aikojen suurimpana” joka ei vaivautunut edes miettimään mitä maaninen pyrkimys Saksan tuhoamiseen - ”voitto millä hinnalla hyvänsä” - merkitsi esimerksi Euroopalle. Tuhoamalla Saksan tuhosi Churchill hengenheimolaisensa, toisen Saksan vihaajan, Rooseveltin kanssa luonnollisen tasapainottavan tekijän Venäjälle. Tämän kohtalokkaan virhearvion vuoksi piti herra Churchillin sotkea sitten USA pysyvästi kylmään sotaan ja Eurooppaan koska mitään muuta ei enää ollut jäljellä. Tämä muutti peruuttamattomasti myös Amerikan Yhdysvallat ja tämä olisi syytä aina muistaa maailman uusimmissa konflikteissa. Olivathan amerikkalaiset erittäin vastahakoisia ylipäätään liittymään koko sotaan ennen Pearl Harboria.

Välittömästi sodan jälkeisissä ensimmäisissä vaaleissa Churchill kärsi tappion. Kun konservatiivit palasivat valtaan vuonna 1951, "Churchill valitsi hallituksen, joka oli mitä ilmeisemmin historian vähiten konservatiivisin." Mutta nuo vuodet osoittivat ettei hän todellisuudessa oikein koskaan piitannut kovinkaan paljon sisäpolitiikasta. Se mitä hän rakasti oli valta ja tuon vallan suomat mahdollisuudet elää draaman ja kamppailun täyttämää elämää sekä ennen kaikkea käydä loputonta sotaa.

On houkuttelevaa tarkastella Winston Churchillia syvästi virheitä täynnä olevana ihmisenä, joka kutsuttiin kriittisellä hetkellä taistelemaan ainutlaatuisen kauhistuttavaa pahaa vastaan ja joka puutteistaan huolimatta sai kunniakkaan voiton. Tällainen tuomio olisi hyvin pinnallinen. Hänen uransa suora ja rehellinen tutkimus tuottaa toisenlaisen johtopäätökseen: kaikki mitä oli sanottu ja tehty osoitti että Winston Churchill oli verenhimoinen mies – Man of Blood - vailla mitään poliittisia periaatteita ja hänen ihaileminen ja palvominen turmelee vain politiikan ja historian tutkimuksen rehellisyyden.

 

Lähteet:

John W. Denson, The Costs of War

Ralph Raico - Rethinking Churchill

Eugene B. Sledge, The Old Breed and the Costs of War

Paul Fussell, The Culture of War

Paul Gottfried, Is Modern Democracy Warlike?


( Päivitetty: 02.04.2013 20:02 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on seitsemän plus kaksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Kommentit

Loistava kirjoitus. Kerrassaan erinomaista kriittistä näkemystä Britannian "ikonista" ja hyvin siteerauksin.

- Make <mkgranholm8@gmail.com> - 15.3.2013 22:48





Kommentoi