Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293012345

RSS

 Kun rock ei ollutkaan kova juttu Suomessa
02.04.2013 09:54 | pelontorjunta

Ihmiskunnalla on erikoinen piirre kirjoittaa menneisyytensä tavalla joka epäilemättä ei kestä tarkempaa kriittistä tutkimusta . Tätä historian ”puhtaaksikirjoittamista” ilmenee niin sotien kuin suurmiestenkin osalta. Myytti eli jumalaistaru (muinaiskreikaksi μῦθος, mythos, 'puhe', 'kertomus', 'tarina') on jumalia, yliluonnollisia olentoja, kaikkeuden syntyä tai muuta vastaavaa aihetta käsittelevä kertomus. Myös suuresti ihailtuja, tarunomaisia henkilöitä kutsutaan joskus myyteiksi tai myyttisiksi. Myytti kuuluu yleensä kiinteästi johonkin laajempaan mytologiaan eli jumaltarustoon.

Kreikan sana mythos piti alun perin sisällään useita erilaisia merkityksiä, kuten 'puhe', 'sana' ja 'kertomus'. Myöhemmin sana logos peri sanan mythos merkityksiä, ja viimeksi mainittu alkoi yhä useammin viitata valheeseen totuuden vastakohtana. Arkikielessä myytillä tarkoitetaan tarunomaista asiaa, kuvitelmaa, uskomusta, harhakäsitystä tai jotain järkiperusteita vailla olevaa.

Myyttejä Suomessakin löytyy vaikka muille jakaa. Urho Kekkosen lähes tarunomainen maine Suomen tyhjenevällä maaseudulla ja pohjoisen pikkukaupungeissa on taattu. Kekkonen kuulemma poisti Suomesta työttömyyden. Mitä nyt 300 000 suomalaista joutui lähtemään työnhakuun Ruotsiin ja jäljelle jääneet saivat tehdä melko mitäänsanomatonta työtä eurooppalaisittain tuskin edes keskinkertaisilla palkoilla. Mies myös koplasi sekä omat että Suomen edut yhteen. Jälkipolvi uskoo että vaikka suometuimme jollain ihmeen tavalla myös hyödyimme siitä. Vain helposti nenästä vedettävät hölmöt yleensä uskovat noihin tarinoihin. Suomi suomettui koska se palveli itsensä aiemmin jo pahasti ryvettyneen Urho Kaleva Kekkosen henkilökohtaisia valtapyyteitä ja Neuvostoliiton etuja. Ne olivat yksi ja sama asia.

Mutta siirtykäämme erääseen toiseen historian puhtaaksikirjoittamiseen – Suomen nyt uljaaksi uskottuun rock-historiaan. Avaat sitten television tai radion, luet printtijulkaisuja tai nettiblogeja, niin aina sieltä paistaa läpi kertomus siitä kuinka ”me silloin 1960-luvulla hullaannuimme rock-musiikkiin” jne. Nykyisin tehdään jo uskomattomia määriä kirjoja ja jopa elokuvia lähimenneisyydessä vaikuttaneista poppareista ja rock-yhtyeistä. Näiden julkaisujen kautta syntyy vastaansanomattomasti se kuva kuinka ”mahtavaa se kaikki silloin oli”.

Vaan miten lienee ollut todellisuus? Jos hetkeksi laitamme illuusiot, harhat ja nostalgian kultaamat muistot sivuun ja mietitään millainen oli yleinen suomalainen suhtautuminen rock-muusikoihin ja tuohon musiikkiin yleensäkin 1960- ja 1970-luvulla niin johtopäätös on aika erilainen kuin minkä viihdeteollisuus sinulle esittelee: mitään valtavaa rock-hurmosta Suomessa ei ole ollut koskaan ja erityisen vähäinen se oli juuri 1960- ja 1970-luvuilla. 

Suomen historian myydyin albumi on Queen-yhtyeen Greatest Hits II. Myyntiluku on mahtavat 150 000 kappaletta. Mutta kun yhtye ainoan kerran esiintyi Suomessa marraskuussa 1974, paikalle raahautui ainoastaan 670 musiikinkuluttajaa. Samaan aikaan Suomessa oli kovassa nousussa kotimaisen rockin oikeastaan ensimmäinen todellinen ruohonjuuritason yhtye Hurriganes. Se keräsi suurin piirtein yhtä suuria yleisömääriä pikkupaikkakunnilla keikkaillessaan kuin Queen Helsingissä. Hurriganesin osalta mitään erityistä hurmosta ei kuitenkaan pitkään kestänyt. Yhtye ei nauttinut ns. edistyksellisten rock-piirien kannatusta juuri lainkaan ja keikoilla se vetikin yleisökseen etupäässä työväenluokkaisia nuoria, jotka pitivät autoista ja ”bilistelystä”. Parin vuoden kuluttua Hurriganesin kuuluisuudet eivät keränneet enää edes pikkukaupunkien kaduilla kävellessään kenenkään huomioita osakseen, hurmoksesta nyt puhumattakaan. Ns. pikkupinkfloydit nauroivat yhtyeen monotooniselle kolmen soinnun ihmeelle. Mutta kuten Queen-yhtyeen esimerkki Helsingissä osoitti, edes ”parempi rock” ei näyttänyt vetävän massoja keikoille.

Mikael Huhtamäen kirjasta Live in Finland – Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979 käy ilmi monta muutakin yllättävää tosiasiaa syrjäisen maan epätoivoisesta flirttailusta suuren maailman rocktähtien kanssa. Vuonna 1974 Queen ei vielä ollut maineensa kukkuloilla, mutta kuitenkin erittäin tunnettu yhtye. Kansainvälinen menestysalbumi Sheer Heart Attack oli ilmestynyt. Suomalaisia ei konsertti kuitenkaan kiinnostanut ja Kulttuuritalo Helsingissä kumisi lähes tyhjyyttään.

Brittiläisen mahtitrion Creamin - jonka vieraillessa Suomessa pääsylipussa luki Gream – lopetettua toimintansa kaksi sen jäsentä Eric Clapton ja rumpali Ginger Baker, siirtyivät Blind Faith-yhtyeeseen. Yhtyeestä kohistiin maailmalla valtavasti. Ja kun Blind Faith esiintyi kesäkuun alussa 1969 Hyde Parkissa, paikalla arvioidaan olleen yli 100 000 ihmistä. Pari päivää myöhemmin Blind Faithin keikkakalenterissa luki Helsinki ja Kulttuuritalo. Yhtyeelle oli järjestetty samalle päivälle kaksi konserttia, koska pidettiin itsestään selvänä, että molemmat konsertit myydään loppuun. Blind Faithin kahteen konserttiin myytiin yhteensä 1 350 lippua. Tällä yleisömäärällä ei olisi täytetty Kulttuuritaloa yhtään kertaa.

Monelle se AC/DC, jossa laulajana oli Bon Scott, on ainoa oikea AC/DC. Kun tämä AC/DC syyskuussa 1977 konsertoi Kulttuuritalolla, väkeä saapui paikalle vaivaiset 550 henkeä. Onhan se toki paljon verrattuna siihen, että samana vuonna Tom Waits keräsi Tavastia-klubille 200 kuulijaa.

Punklegenda The Ramonesin konsertti Kulttuuritalossa toukokuussa 1977 on myöhemmin kasvanut myyttisiin mittoihin. Mutta vasta myöhemmin – itse konsertissa oli katsojia vain 600. Yleisömäärän pienuuteen saattoi osaltaan vaikuttaa, että Ramones esiintyi samalla Suomen visiitillään Tampereella. Mutta ei senkään konsertin yleisömäärä ollut erikoisen suuri.

Toukokuussa 1967 Kulttuuritalossa esiintyi rockmaailman tuore sensaatio The Jimi Hendrix Experience. Yleisöä oli tällä kertaa sentään 1 200, mutta loppuunmyyty konsertti ei ollut. 1970-luvulla päästiin sentään useamman tuhannen yleisöihin. The Rolling Stones veti syyskuussa 1970 Olympiastadionille 5 500 katsojaa. Matti Laipio latisti jälkitunnelmaa kirjoittamalla Uudessa Suomessa, että ”ilman Mick Jaggeria Rolling Stones olisi keskinkertainen ja väritön yhtye”.Vuotta myöhemmin pitkänmatkan huippujuoksija Juha Väätäinen hullaannutti yleisurheilun EM-kisoissa samalla paikalla 45 000 suomalaista kahtena unohtumattomana iltana.

Deep Purple sai koottua Helsingin A-messuhalliin helmikuussa 1972 yli 4 000 katsojaa. Pointti-lehden toimittaja (vahvasti liioitellen) hurmaantui perusteellisesti:

”Maa tärisi ja kädet kiertyivät punaisiks. Huutoa riitti kilometrien päähän. Innostunutta ja lisää vaativaa huutoa. Ja lisää tuli”.

Monet pitävät suomalaista rock-journalismia edelleen tasoltaan kelvottomana, mutta epäilemättä muutos esimerkiksi vuoteen 1967 on ollut melkoinen ainakin Mika Huhtamäen kirjaansa Live in Finland löytämien esimerkkien perusteella. Helsingin Sanomat kirjoitti vuonna 1967 päivää ennen Jimi Hendrixin Suomen konserttia näin:

”Kun ruma laulajapoika Jimi Hendrix jokin aika sitten esiintyi Lontoon Finsbury Parkissa, hän heittäytyi lavalle selälleen ja soitti hampaillaan kitaraa! Kitara syttyi ilmiliekkeihin ja yleisöllä oli hauskaa. Miksi tämä amerikkalainen ”ruutimies” tulee maanantaina Suomeen, sen harvat ymmärtävät, mutta se on kuulemma maailman ehdottomasti paras showbändi.”

Seura-lehden musiikkipalstan toimittaja haukkui Hendrixin konsertin perusteellisesti:

”Musiikiksi ei esitystä voinut kutsua. Laulu oli sanoja, huokaisua ja huutoja. Soitto taas korvia repivää räminää ja vinkunaa ... Mene ja tiedä, mutta jos ”Jimi Hendrid and His Experience” on se, mitä kutsutaan popiksi, niin ei voi muuta kuin valittaa.”

Apu-lehti puolestaan kirjoitti ”Jimi Hendrixin maailmankuulusta lavashow'sta” otsikolla ”Hullu-Henrikin hupiklubi”. Jutussa Hendrixiä kuvailtiin mm. nykyisen popmusiikin kaunotukaksi. Jo aiemmin Suosikki oli valistanut lukijoita kertomalla, että Jimi Hendrixillä on turpea nenä.

Runsas sukupolvi myöhemmin rockmusiikista on tullut suuren luokan viihteellistä liiketoimintaa jossa musiikkia ympätään jo kaupallisiin tietokoneen pelisovelluksiin aivan harmiksi asti ja kuluttajilta pahemmin kyselemättä. Samaan aikaan konserteissa näkyy oikeastaan aika irvokas näky kun ”kapinallista” musiikkia kuuntelemassa on usein koko suku vaarista ja mummista vauvaan asti. Tähtien kamat on kuljetettu esiintymispaikoille kymmenillä rekka-autoilla ja itse ”starat” saapuvat paikalle henkilökohtaisilla suihkukoneillaan shampanjan ja kaviaarin kera. Mick Jaggerista tuli jo 1980-luvulla korkeista veroista mariseva Margaret Thatcherin politiikan kannattaja. Ted Nugentista asehullu äärikonservatiivi. Useimmat ovat kuitenkin valinneet aina poliittisesti turvallisemman ”edistyksellisen” leirin. Monet rocktähdet – esimerkkinä vaikkapa Bono ja Bob Geldoff- myrkyttävät ennestään jo sakeaa poliittista ilmapiiriä tolkuttomille ehdotuksillaan kehitysavusta. Maailman parantaminen näyttää pikemminkin pahentavan monien köyhien maiden taloutta ja köyhempien ihmisten asemaa: luomuruokaa afrikkalaisille. Vain ikääntyvät tähtien läntiset ihailijat eivät ole havainneet tämän ilveilyn todellisia kasvoja. He syytävät rahaa megakonserteissa tähdille, joista on tullut melkoisia poliittisia vaikuttajia ja eräänlaisia joka paikan touhottajia.

Ehkäpä 1960- ja 1970-luvun suomalainen nyrpeys sekä kotimaisia että ulkomaalaisia rock-tähtiä kohtaan oli sittenkin ainakin jossain määrin perusteltua. Kysymyshän on lopultakin vain siitä, että konstit on monet kun ihmiset halutaan vapauttaa liiasta rahoistaan. Kolme tai neljä vuosikymmentä sitten suomalaisilla lienee ollut parempaa käyttöä rahoilleen kuin tänään. Silloin parikymppiset nuoret ovat tämän päivän eläkeläisiä ja haluavat uskotella mielellään muille ja jopa itselleen olleensa sukupolvi sitten kovempia rokkareita kuin todellisuudessa olivatkaan.  Tosiasiaksi nimittäin jää se että 1960-luvun "kova juttu" Suomessa lienee ollut pikemminkin tango kuin rock- tai popmusiikki. 1970-luvun suuri suomalainen iskelmätähti oli puolestaan humppakuningas Erkki Junkkarinen.

 


( Päivitetty: 09.04.2013 17:43 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on seitsemän miinus viisi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja