Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
293012345
6789101112
13141516171819
20212223242526
272829303112

RSS

 Uskon ja järjen vastakkainasettelu on turhaa
16.05.2013 15:23 | pelontorjunta

Richard Dawkins, Martti Luther ja Alister McGrath

 

Länsimaisella kulttuurilla, kuten varmaan sitä edeltäneillä korkeilla kulttuureilla on ollut aina omat myyttinsä. Eräs viimeisen parin sadan vuoden aikana syntynyt ja yhä erittäin sitkeässä elävä on käsitys kristinuskon ja tieteen välisestä konfliktista. Tämän ns. sodankäyntimyytin mukaan uskonnolliset vakaumukset ja tieteelliset teoriat ovat yhteen sovittamattomia, kilpailevia maailmanselityksiä. Molemmat janoavat muka toistensa kuolemaa.

Sodankäyntimyytin kannattajia saattaa löytyä erityisesti Amerikasta, uskonnollisten fundamentalistien joukosta. Jälkimmäiselle on sukua Tuomas Enbusken väite, että ”tieteellinen pasifismi” perustuu tieteelliseen päättelyyn, kun taas uskonnollinen pasifismi ”paimentolaisheimojen sienipäissään kirjoittamaan epäloogiseen myyttikokoelmaan”, siis hölynpölyyn (Helsingin Sanomat, Nyt-liite 10.5.2013).

Nokkelalta kuulostavan retoriikan alta paljastuu kuitenkin heppoista argumentointia. Enbusken ajatus tieteellisestä pasifismista on alkeellinen kategoriavirhe: tieteellinen metodi on kyllä tehokas tiedon hankkimisen keino, mutta pasifismin kaltaisiin vakaumusasioihin se antaa yhtä paljon tai vähän vastauksia kuin sarjakuvalehdet vaikkapa karjanjalostukseen.

Meidän ihmisten mieli on täynnä arvoja, uskomuksia ja vakaumuksia, jotka ovat välttämättömiä ja järkeviä, mutta joita ei voi eikä tarvitse todistaa tieteellisesti.

 

Sodankäyntimyytin synty

 

Tämä ns. sodankäyntimyytti sai alkunsa 1800-luvun loppupuolella John William Draperin ja Andrew Dickinson Whiten kirjoista. He uskoivat, että tiede tulisi evoluution lakien mukaisesti syrjäyttämään nopeasti kristinuskon.

Whiten hyökkäyksen takana oli raadollisiakin syitä sillä hän oli saamassa nimitystä rehtoriksi yliopistoon, jonka perustamista eräät tunnustukselliset yliopistot karsastivat.

Nykyisin sodankäyntimyyttiä julistaa etologi Richard Dawkins. Esimerkkinä kristinuskon tiedevihamielisyydestä hän käyttää Martti Lutherin tokaisua:

”Järki on tuhottava kaikista kristityistä”.

 

Vaikuttava ja erittäin raskauttava lausunto Lutherin kannalta. Mutta tässä on vain eräs ongelma. Martti Luther EI KOSKAAN OLE SANONUT MITÄÄN NOIN TYPERÄÄ. Siksi asia kääntyykin todella noloksi Richard Dawkinsin itsensä kannalta. Hänen olisi pitänyt tarkistaa asia, ennen kuin menee laittamaan sanoja lähes 500 vuotta sitten kuolleen maailmankuulun teologin suuhun.

Itseasiassa se mitä Martti Luther on todennut tieteestä on jotain aivan toisenlaista. Yliopiston professorina Luther suorastaan ylisti järkeä yhdeksi Jumalan suurimmista lahjoista 14.1.1536 pitämässään disputaatiossa:

”Tämän maailman asioista tärkein, korkein ja paras asia on järki. Se on jotain jumalallista.”

 

Järki oli Martti Lutherille kaikkien tieteiden äiti, vaikka sillä ei taivaaseen hänen mukaansa pääsekään. Toisaalta hän ymmärsi järjen rajoitukset selvemmin kuin naiiviin tiedeuskovaisuuteen vajonnut Dawkins.

Nykyisin sodankäyntimyytin terävimpiä kriitikoita maailmalla on englantilainen luonnontieteilijä-teologi, professori Alister E. McGrath. Professori on poikkeuksellisen avoimesti kertonut omasta kehityksestään tiedemiehenä ja totuuden etsijänä. Luonnontieteistä intohimoisesti kiinnostuneena hän väitteli tohtoriksi molekylaarisesta biokemiasta 1977 Oxfordin yliopistossa.

Sukupolvensa tavoin hän uskoi marxilaisuuteen, piti kristinuskoa lapsellisena taikauskona ja omaksui kritiikittömän käsityksen tieteen ja uskonnon välisestä sotatilasta. Perehtyminen tieteenfilosofiaan kuitenkin särki tämän mustavalkoisen asetelman ja paljasti sen dogmaattisuuden. Parhaimpien tieteellisten perinteiden mukaisesti McGrath joutui tarkistamaan käsityksiään sekä tieteestä että kristinuskosta. Hän alkoi opiskella teologiaa liittyi anglikaaniseen kirkkoon.

Nykyisin Alister McGrathia pidetään yhtenä maailman johtavista uskontofilosofeista. Hänessä yhdistää piinkova luonnontieteilijä ja oppinut teologi. McGrath hylkää sekä uskonnollisen että ateistisen fundamentalismin. Molemmat syyllistyvät kategoriavirheeseen. Uskonnollinen fundamentalismi pitää Raamattua virheellisesti luonnontieteen oppikirjana. Ateistinen fundamentalismi puolestaan pitää uskontoa jonkinlaisena epäonnistuneena luonnontieteellisenä teoriana ja rakentaa tieteestä korvikeuskonnon. Tässä on syytä korostaa ettei tiedemaailma kauttaaltaan näin ajattele vaan että tämä näkemys on nimenomaan tieteelliseen fundamentalismiin ajautuneiden yleinen näkemys. Richard Dawkins ei ole ainoa. Hän ei ole lajissaan ainoa ja suurta medianäkyvyyttä saaneena hänellä on paljon sellaisia seuraajia, suorastaan opetuslapsia, jotka sokeasti toistavat ”mestarinsa” mantroja. Useat hänen ihailijansa ovat lisäksi tieteellisesti liian matalalla osaamistasolla.

McGrath pitää sodankäyntimyyttiä virheellisenä ja vanhentuneena. Historiallisesti kristinuskon ja luonnontieteiden välillä on vallinnut vuoropuhelu. Hän suhtautuu luonnontieteiden mahdollisuuksiin positiivisesti ja suosittelee että teologian tulee tarvittaessa korjata tulkintojaan luonnontieteiden pohjalta. Toisaalta hän torjuu naiivin tieteisfundamentalismin ja tieteisuskon. Ei ole olemassa yhtä kiistatonta ja varmaa totuuden alkupistettä. Tieteessäkin joudutaan turvautumaan uskomuksiin. Sama aineisto voi saada vastakkaisia tulkintoja. Nykykäsityksen mukaan joudumme erehtymättömän tai ”todistetun” tiedon sijasta usein tyytymään todennäköisyyksiin ja parhaisiin mahdollisiin selityksiin.

Tiede on ilman muuta osoittautunut tehokkaaksi tavaksi hankkia – tietoa. Mutta tieteellä on myös rajansa. Elämän alkuperää, tarkoitusta, oikeaa, väärää ja vaikkapa päämäärää koskevat perimmäiset kysymykset ovat järkeviä, mutta mikroskooppi ja kaukoputki eivät anna niihin lopulta mitään vastauksia.

Myös intuitio, järki, kokemus ja traditio ovat mielekkäitä tietämisen lähteitä. Filosofi Ludwig Wittgensteinin kerrotaan kärjistäneen:

 

”Vaikka saisimme vastaukset kaikkiin tieteellisiin kysymyksiin, elämämme syvimpiä kysymyksiä ei olisi vielä edes sivuttu.”

 

Usko ja järki ovat kumppaneita. Molempia tarvitaan halutaan tai ei. Tämä perusasetelma ei ole muuttunut miksikään tuhansien vuosien aikana. Suomessa ja maailmalla erittäin arvostettu neurologian akatemiaprofessori Kai Kaila on useaan otteeseen esittänyt julkisuudessa sen hartaan toiveen ettei uskoa ja tiedettä pitäisi ajaa vastakkainasettelutilanteeseen - se aiheuttaisi lopulta valtavaa tuhoa molemmille ja samalla koko ihmiskunnalle. Näin Kai Kaila:

"Tiede, biologia mukaan lukien, on parhaimmillaan vain sinnikäs ja systemaattinen yritys hahmottaa reaalimaailmaa ja siinä vallitsevia säännönmukaisuuksia. Suuri osa tieteellisestä tiedosta saavutetaan kokeellisin menetelmin, ja jokainen tieteellinen koe on luonnolle asetettu kysymys. Aktiivisen tutkijan kunnianhimoisimpiin tavoitteisiin kuuluu usein osoittaa jokin tiedeyhteisössä vallitseva käsitys puutteelliseksi, tai jopa täysin vääräksi. Aidon tutkijan on siten pakko elää jatkuvassa epävarmuudessa – luonto on keskustelukumppani joka on aina oikeassa."

 

Evoluutioteoria, maallistuminen, uskonto ja ihmisen lisääntymishalu

 

On syytä tuoda esille lopuksi eräs esimerkki siitä miten ehdottomaksi totuudeksi mielletty evoluutioteoria saattaa nimenomaan ihmisen itsensä kannalta olla hieman ongelmallinen. Evoluution mekanismeja ovat muun muassa luonnonvalinta ja sen muotona seksuaalivalinta,mutaatiot,migraatio ja geneettinen ajautuminen. Luonnonvalinnan ansiosta parhaiten ympäristöönsä sopeutuvat yksilöt populaatiossa menestyvät parhaiten ja saavat myös enemmän jälkeläisiä kuin heikommin sopeutuvat. Näin menestyneimmistä yksilöistä tulee lopulta populaation vallitseva tyyppi. Koska geenit määräävät eliöiden ominaisuudet, tämä merkitsee samalla, että sopeutuvimpien yksilöiden geenit yleistyvät populaatiossa.

Teoriassa näyttää olevan ongelma sillä ihminen ei näytä oikeassa elämässä toimivan näin. Ne joilla olisi parhaimmat mahdollisuudet tuottaa jälkipolvelle parhaimmat mahdollisuudet elää, ns. hyvä elämä, heillä on vähiten lapsia. He ovat usein korkeasti koulutettuja ja erittäin hyvätuloisia. Ne joilla on heikoimmat edellytykset tarjota ns. hyvä elämä lapsilleen synnyttävät eniten. Asiat ovat siis järjen valossa kääntyneet päälaelleen. Vai olisiko kyse tässä liian matalan syntyvyyden ja toisaalta korkean syntyvyyden ristiriidassa evoluutioteorian kannalta juuri siitä että luonnonvalinta ei suosikaan ”suunnittelijoita” vaan sitä ihmispopulaatiota joka pitää yhä prinsiippinään lisääntymistä? Tämä on kysymys joka odottaa vastausta mm. tieteentekijöiltä. Pelkkä 60-lukulainen vasemmistolainen "nälkä lähtee naimalla"-hilluttelu ei riitä. Kysymys on liian järisyttävästä asiasta että se voitaisiin ohittaa latteilla sloganeilla ja hekottelulla.

Evoluutioteorialla on selitettävänä myös se miksi uskonnolliset ihmiset, kuten ortodoksijuutalaiset sekä fundamentalistiset muslimit ja kristityt synnyttävät lapsia kun taas maallistuneet ihmiset eivät. Toimiiko evoluutioteoria nimenomaan uskonnollisten ihmisten puolesta eli ovatko uskonnolliset ihmiset niitä jotka ”luonnonvalinnan ansiosta sopeutuvat parhaiten ympäristöönsä”? Kulttuurihistoria on osoittanut useaan kertaan kuinka tietyn korkean elintason saavuttaminen näyttää suorastaan tähtitieteellisellä tavalla johtavan vääjäämättä korkean kulttuurin taantumiseen, ensin uskonnon merkityksen romahdukseen, mutta myöhemmin myös mm. demografiseen heikkoon kehitykseen – väestön vähenemiseen – ja lopulta korkeakulttuurin romahdukseen ja korvautumiseen toisella, lisääntymishaluisemmalla kulttuurilla.

Tieteellä, filosofialla ja uskonnolla on vielä paljon asioita selvitettävänä. Parasta olisi myös että se tapahtuisi osapuolten yhteisymmärryksessä eikä vastakkainasettelulla.


( Päivitetty: 16.05.2013 15:52 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on kolme plus seitsemän?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja




©2017 Pelontorjunta - suntuubi.com