Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
2930311234

RSS

 Suomen evankelisluterilaisen kirkon täydellinen romahdus
29.07.2013 18:44 | pelontorjunta

Äskettäin julkaistu kirkon nelivuotiskertomus ”Haastettu kirkko” on kirkon johdon kannalta lohdutonta luettavaa. Saman ovat todenneet myös tilastoja tarkastelleet tutkijat. Etenkin etelän kaupungeissa kaikki mittarit näyttävät alaspäin ja putoaminen on nopeata. Useimpien mielestä luterilainen kirkko Suomessa on vapaassa pudotuksessa.

 

Tilastot eivät aina valehtele

 

Tilastot ovat todellakin yllättäviä. Pääkaupunkiseudulla kirkkoon kuulutaan yhä vähemmän. Helsingissä on alueita, joilla vain noin 60 prosenttia ihmisistä kuuluu kirkkoon. On laskettu, että tällä vauhdilla luterilaisesta kirkosta tulee Helsingissä vähemmistökirkko vuonna 2020.

Muutos ei koske vain Suomea, päinvastoin se on yleinen ilmiö kaikkialla länsimaissa. Tutkijat ovat laskeneet, että vanhoissa protestanttisista kirkoista eroaa vuosittain noin 1,5 prosenttia jäsenistä kirkosta ja maasta riippumatta. Tämä koskee niin Yhdysvaltojen anglikaanista kirkkoa (kuuluisan piispa Spongin kirkkoa: tuon piispan työkaudella noin miljoona eronnutta) kuin Ruotsin kirkkoa. Sama vauhti näyttää olevan menossa Suomessa – eteenkin suurissa kaupungeissa.

 

Vain yhteiskunnallinen kehityskö taustalla?

 

Hyvin usein uskonnon merkityksen romahtaminen selitetään heppoisesti vain ”maailman muuttumisena” tai ”yhteiskunnallisen kehityksen myötä”. On syytä kuitenkin epäillä että taustalla ovat huomattavasti raadollisemmat tekijät – aatteet ja niitä ajaneet ihmiset.

Jatkuvista tieteelle annetuista myönnytyksistä huolimatta ev.lut kirkko oli kyennyt säilyttämään moraalia koskevat perusarvonsa lähes koskemattomina, mutta 1960-luvulta lähtien se on joutunut tekemään kompromisseja myös niissä. Kirkon muurien sisään on astunut melkoinen lauma ihmisiä, joilla on maallisen ideologian päämäärät, mutta niitä on vaikea tunnistaa, koska ne on kääritty kristinuskolle mieluisiin humaaneihin arvoihin. Jos tämä syytös esitettäisiin julkisuudessa, vastaisivat tutkijat ja ns. ”asiantuntijat” siihen todennäköisesti, että kirkon arvomuutos on osa yhteiskunnan luonnollista muutosta, osa ”edistystä”. On kuitenkin naiivia olettaa, että vakaan instituution dramaattiset muutokset perusarvoissa olisivat pelkästään seurausta ympäröivän yhteiskunnan kehityksestä. Tarkempi tutkimus viittaa pikemminkin siihen, että muutoksen taustalla ovat aatteelliset toimijat, jotka eivät tosin aina itsekään osaa tunnistaa omien humaaneilta näyttävien maallisten pyrkimystensä ideologisista päämääriä.

Omituista on myös se että ovat kirkon uudistukset miten nopeita ja radikaaleja tahansa, ne ovat muutoksen perään vaahtoaville voimille aina liian hitaita ja vesitettyjä, mikä on tietenkin kehäpäättelymallin mukaisesti ”todiste” kirkon syvään juurtuneesta ”vanhoillisuudesta”. Vasemmistolaisella 1970-luvulla ns. edistykselliset pitivät maamme valtionkirkkoa militarismia syleilevänä kiihkoisänmaallisuuden ikuisena linnakkeena. Tosiasiassa militarismi ja nationalismi eivät enää sotien jälkeen olleet valtionkirkossa mitenkään esillä. Päinvastoin, kirkko korosti rauhantahtoisuuttaan kuten se teki jo 1900-luvun alussa. Poikkeuksen tästä kirkon yleisestä linjasta muodosti korkeintaan vain sisällissodan jälkeinen lyhyt kausi kun 1920-luvulla opiskelunsa aloittaneet Akateemisen Karjala-Seuran nationalistiset teologian opiskelijat pääsivät kiinni papin virkoihin. Heidänkään määrää ei pidä liioitella. Samanlainen ideologinen heilahdus tapahtui 1970- ja 1980-luvuilla, kun 60-lukulaiset yleisvasemmistolaiset pääsivät vaikuttamaan kirkolliseen elämään. Kuten 1930-luvun äärioikeistolaisten pappien, myös näiden uusvasemmistolaisten määrä oli vähäisempi kuin heidän vaikutuksensa.

 

Naispappeus ja jatkuva hinku ”uudistamiseen”

 

Juuri vasemmistolaisten ja liberaalien teologien vaikutuksesta kirkko hyväksyi ensin naispappeuden vuonna 1986. Sittemmin heidän tavoitteekseen on tullut koko kirkon politisointi, joka on näkynyt uusvasemmiston muotiteemojen kuten seksuaalivähemmistöjen ja ulkomaalaisten asioiden ajamisena. Tämä on luonnollisesti merkinnyt radikaalia muutosta kristinuskon perusopetuksissa ja moraalissa.

Kun nainen on protestanttisen uskon auktoriteettina pidetyn Uuden testamentin opetusten (1. Kor. 14: 34) vastaisesti päästetty papiksi, se on raivannut lisää tietä ajan henkeä peilaaville poliittisesti korrekteille Raamatun tulkinnoille. Moraalista kantaa tasa-arvoon ei tarvitse ottaa, sillä se kuuluu yhteiskunnassa alati muuttuviin maallisiin arvoihin, joilla ei pitäisi olla kirkossa sen enempää sijaa kuin muillakaan ulkoa tuoduilla arviointiperusteilla. Olennaisempaa olisi sen sijaan arvioida, kuinka kirkko itse noudattaa omia opetuksiaan. Mikäli uskonnollisen yhteisön auktoriteetit arvioivat uskontoaan muilla mittareilla kuin sen omilla pyhiksi kanonisoiduilla kirjoituksilla, kyse ei ole enää itsenäisestä uskonnosta, vaan alistumisesta ulkopuolisille voimille, joilla on vieraat päämäärät.

Vaatimus noudattaa kristillistä oppia sen teologiasta käsin on kirkon asioihin halukkaasti puuttuville ns. arvoliberaaleilla ja punavihreille kiusallinen, ja siksi he ohjaavatkin keskustelun sivuraiteelle. Siksi he väittävät perustellusti ettei kirkko itsekään noudata kirjaimellisesti Raamatun sanaa. Esimerkiksi Raamattu tuomitsee miesten pitkät hiukset ja tatuoinnit, mutta vastaavasti kirkko sallii ne. Useimmat esimerkit kirkon epäjohdonmukaisesta linjasta on tarkoituksella valikoitu Vanhasta testamentista. Koska kirkko noudattaa Raamatun opetuksia aina jossain määrin valikoiden, pitäisi tästä ”uudistajien” mielestä seurata, että sitä on sen vuoksi syytä tulkita miten tahansa ikään kuin kaikilla sen opetuksilla ja säännöillä olisi sama moraalinen painoarvo. Tällä huvittavalla silmänkääntötempulla halutaan asettaa kaikki moraaliset kysymykset samalle viivalle, mikä sopii tietysti hyvin utopistisille voimille, jotka haluavat korruptoida keskeisten kansakuntaa koossapitävien instituutioiden kuten avioliiton merkitystä.

Avoimessa yhteiskunnassa kenellä tahansa on oikeus arvostella uskontoja, mutta silloin kun kirkon palveluksessa oleva henkilö esittää moraalista kritiikkiä Raamatun sisällöstä, pitäisi sille olla painavat teologiset perusteet. Muussa tapauksessa nousee epäilys, että kritiikin esittäjä haluaa muokata Raamatun oppeja niin, että ne palvelevat jotakin tärkeää maallista päämäärää. Yleensä nuo päämäärät ovat uusvasemmiston identiteettipolitiikkaan liittyviä lempiteemoja. On esimerkiksi vaikea ymmärtää, mitä syitä homoseksuaaleilla on väen väkisin tulla mukaan itselleen vihamielisen instituution toimintaan, joka jo lähtökohtaisesti pitää heidän, jos ei taipumuksiaan, niin heidän valitsemaasa elämäntapaa tuomittavana. Mikä motiivi on tulla kirkon työntekijäksi ihmisellä, joka 60-lukulaisten radikaalien tapaan tekee yksityisestä poliittista eikä usko Raamattuun? On suorastaan historian ironiaa, että vasemmistolaiset, jotka ovat perinteisesti syyttäneet oikeistolaisia siitä, kuinka nämä käyttävät kirkkoa edistääkseen konservatiivista ideologiaa, ajavat tänään kirkon avulla omaa ideologiaansa.

Naispappeuden hyväksymisen jälkeen kirkon modernisointi on vain kiihtynyt. Yhtenä selittäjänä on naispappien poliittinen suuntautuminen – heistä suuri osa kannattaa vihreitä. Pappisliiton tekemä selvitys vuodelta 2002 vahvistaa, että vihreät ovat naispappien keskuudessa ylivoimaisesti suosituin puolue. Miehistä keskustaa kannatti kaksi kertaa niin usea kuin vihreitä. Vihreiden vaikutuksen kasvun myötä myös sen aatehistoriallinen tausta lisää vaikutustaan kirkossa. Tutkija Anu Kontulan kysely- ja haastattelututkimuksen mukaan tyypillinen ex-taistolainen äänestää vihreitä (45%) ja vasemmistoliittoa (32%).

Olisi erikoista jos nämä prosenttiluvut eivät jollain tapaa heijastuisi kirkon arvomuutoksessa ja poliittisesti korrekteissa Raamatun tulkinnoissa. Samalla jäisivät selittämättä näkemykset, joita on esittänyt mm. Helsingin naispiispa Irja Askola. Helsingin Sanomien haastattelussa Askola esittää, että evankelis-luterilaisen kirkon olisi syytä suorastaan riemulla antautua kilpailevan islaminuskon ekspansiivisille pyrkimyksille (Irja Askola: ”Muslimit eivät ole vihollisia”). Vielä Askolaa enemmän julkisuudessa viihtyvä kirkon sisäinen kumouksellinen on julkkispappi Jaakko Heinimäki, joka on kunnon internationalistin tapaan julistanut, että Jeesus ei olisi kannattanut kotia, uskontoa ja isänmaata. Vanhemman polven kirkollista mädätystä edustaa emerituspiispa Wille Riekkinen, joka haluaa sosiaalisen vallankumouksen (”piispa Wille Riekkinen toivoo vallankumousta”) ja Helsingin hiippakunnan emerituspiispa Eero Huovinen, jonka mielestä rasismi on synti, vaikka Raamatussa ei puhuta sellaisesta juuri mitään. Tiedetoimittaja Marko Hamilon arvio siitä että rasismin taustalta löytyy pikemminkin pääsääntöisesti vain huonoa käytöstä eikä niinkään varsinaista ideologista rasismia. Huovinen hyppäsi muiden uudistajien tavoin vain uuden muoti-ilmiön kelkkaan.

 

Valikoiva moniarvoisuuden hyväksyntä

 

Kirkon liberaalisiipi puhuu mielellään moniarvoisuudesta ja kirkon työntekijöiden omantunnonvapaudesta, mutta käytännössä niiden annetaan toteutua vain valikoivasti. Evankelis-luterilaisen uskon modernisointi alati muuttuvan ajan hengen mukaiseksi on merkinnyt monissa tapauksissa Raamatun sanan hylkäämistä, mikä on puolestaan aiheuttanut huomattavia vaikeuksia siihen edelleen uskoville papeille, kristillisille järjestöille ja sen konservatiivisille herätysliikkeille.

Dramaattinen muutos tapahtui 2000-luvun alussa, jolloin kirkolliskokous hyväksyi ponnen, jossa naispappeutta vastustavilta evättiin oikeus tulla vihityksi pappisvirkaan tai nimitetyksi virkoihin. Näin se kumosi sen vuoden 1986 naispappeuspäätöksen mukana tulleen toisen ponnen jolla taattiin oikeus toimia kirkon pappina myös niille jotka eivät vakaumuksensa mukaan voineet hyväksyä naispappeutta. Ne papit, jotka virkatoimissaan kannattavat edelleen perinteisiä raamatullisia arvoja, ovat saaneet rangaistuksia maallisissa tuomioistuimissa. Tapauksia on vähän, mikä kertoo paitsi siitä että monet miehet eivät enää halua hakeutua teologiseen koulutukseen juuri vakaumuksellisten ristiriitojen takia myös siitä että yhä useampi miespappi on jo hyväksynyt uuden liberaaliteologisen ”sisäisen herruuden” kirkossa.

Silloin kun kiistat ovat menneet oikeusprosesseihin asti ei ole ollut enää kyse instituution sisäisestä kurinpitotoimesta, vaan valtiovallan tasa-arvolainsäädännön soveltamisesta kirkon asioihin. Usein kyse on lain tulkinnasta ja siitä, onko päättävillä virkamiehillä intressiä soveltaa yleisiä lakeja itsenäiseen instituutioon tai tilanteeseen. Käytännössä valtiovallan tulkinta tasa-arvolainsäädännöstä vaihtelee tapauksen mukaan. Esimerkiksi valtioapua saavan Naisasialiitto Unionin ei tarvitse rekrytoinnissaan noudattaa Suomen laissa kirjattua tasa-arvolakia, koska järjestön mielestä miesjuristit ovat kyvyttömiä hoitamaan naisasiakkaiden asioita. Tässä nimenomaisessa tapauksessa valtion oikeusoppineet ja oikeuslaitos ovat olleet samaa mieltä Naisasialiiton tulkinnan kanssa, jolloin tasa-arvolaki on voitu sivuuttaa. Monien naispappeutta vastustavien miespappien tapauksessa lain kirjainta tulkittiin toisin päin, mutta poliittinen korrektius säilyi erilaisista päätöksistä huolimatta molemmissa samana.

 

Kuinka vaientaa niskuroijat eli Raamattuun pitäytyvät ”änkyrät”?

 

Evankelisluterilaisella kirkolla on ollut monia eri tapoja hiljentää moniäänisyys (eli ne jotka vastustavat liberaaliteologiaa). Tehokas tapa hiljentää moniäänisyyttä on käyttää taloudellista painostusta. Esimerkiksi Helsingin, Espoon ja Vantaan seurakuntayhtymät ovat aivan hiljattain leikanneet järjestötukia lukuisilta kristillisiltä yhdistyksiltä vain siksi, että ne vastustavat naispappeutta ja seksuaalivähemmistöjen ja heitä tukevien Raamatun vastaisia vaatimuksia. Taustatukea kirkko on saanut valtamedialta, etenkin Helsingin Sanomilta, joka on lietsonut antipatiaa niitä pappeja kohtaan, jotka ovat pysyneet uskollisina Raamatun sanalle. Perinteistä uskoa puolustavat papit lehti on patologisoinut naisvihamielisiksi, ”homofoobisiksi” ja suvaitsemattomiksi fanaatikoiksi, vaikka vielä joitain vuosikymmeniä sitten heidän käsityksensä olivat sekä valtionkirkon johdon että kansan kannattamia.

Kirkon uudistajat näyttävätkin onnistuneen varsin tehokkaasti listimään ne konservatiiviset järjestöt, joilla ei ole taloudellisia edellytyksiä (joilta puuttuu riittävästi sitoutuneita kannattajia) vastustaa nykyistä kirkon liberaaliteologista linjaa. Jäljelle on jäänyt kirkon johdon kannalta enää yksi, tosin sitäkin lujempi vastustaja, vanhoillislestadiolainen herätysliike. Juuri siksi hyökkäys eteenkin tätä herätysliikettä kohtaan on ollut kenties rajumpi kuin koskaan tätä ennen. Kirkon ongelma on siinä, että vanhoillislestadiolaisuus on perustoiminnassaan taloudellisesti lähes täysin riippumaton kirkosta (kirkko sen sijaan tarvitsee lestadiolaisten valtavaa lapsi- ja nuorisotyötä kaunistamaan omia masentavia tilastojaan). Sitä on siis lähes mahdoton painostaa taloudellisesti. Ainoat joilla on jotain menetettävää lestadiolaisen liikkeen sisällä ovat lähinnä sen kansankirkossa toimivat papit ja teologiaa opiskelevat. Juuri siksi kirkon uudistajat pyrkivätkin hajottamaan liikkeen juuri sitä kautta. Liikkeen itsensä kannalta leipäpapin urasta haaveilevan ”intellektuellin” lähtö toimii toisaalta liikettä puhdistavana ilmiönä, kuten Johannes Alarannan, Mari Leppäsen (os. Pentikäinen) ja monien muiden liiallisen viisauden humalluttaman lähtijän esimerkki on osoittanut. Vanhoillislestadiolaiset eivät anna tärkeissä opin kysymyksissä tippaakaan periksi kirkon uudistajien vaatimuksille. 

 

Kuinka kulttuurin ja instituutioiden tila otetaan haltuun?

 

Harva vasemmalle kallellaan olevista papista tuntee italialaisen kommunistin Antonio Gramscin (1891–1937) esittämän suunnitelman miten strategisiin instituutioihin pureudutaan kiinni eli miten ne vallataan. Harva heistä lienee myöskään tutustunut suoraan Frankfurtin koulukunnan ajattelijoiden teorioihin. Tekojensa ja puheenvuorojensa perusteella he kuitenkin näyttävät käytännössä toteuttavan Gramscin strategiaa, jossa kulttuurin ja instituutioiden tila otetaan haltuun ja täytetään omilla ”ainoilla oikeilla” ideoilla. Ja oikeastaan on lopulta aika yhdentekevää ovatko kirkon perusarvojen muutosta ajavat papit frankfurtilaisia tosiuskovia vai pelkkiä hyödyllisiä idiootteja. He ovat joka tapauksessa imeneet hienovaraisesti suodatetun frankfurtilaisen ideologiansa humanistisen, yhteiskuntatieteellisen ja teologisen tiedekunnan opetusohjelmista. Tämän ideologian keskeisin oppi ja metodi on kriittinen teoria, joka on kyseenalaistamaton teoreettinen lähtöoletus monissa yhteiskuntaa ja ihmistä koskevissa nykypäivän tutkimuksissa. Kriittinen teoria tarkoittaa länsimaisen kulttuurimme hellittämätöntä itsekritiikkiä ja epäilyä kulttuurimarxilaisesta näkökulmasta. Keskeisenä siinä on ajatus, että

”länsimainen sivilisaatio oli ollut imperialistinen ja tukahduttava voima ihmiskunnan historiassa – erityisesti länsimainen kristinusko. Heidän [franfurtilaisten] mielestään länsimainen sivilisaatio oli rakennettu aggressiolle, sorrolle, rasismille, orjuudelle ja seksuaaliselle tukahduttamiselle. Vuosikymmeniä myöhemmin tästä ideologiasta tuli filosofinen perusta eri ”kriittisten tutkimusten” -ohjelmien ja laitosten perustamiselle; kuten monikulttuurisuustutkimus, naistutkimus, rauhantutkimus ja LGBT [lesbo, gay, biseksuaali ja transsukupuoli] -tutkimus.”

Tässä kohtaa on korostettava, että frankfurtilaisten ideoiden edistämisessä ei ole kyse mistään salaliitosta, vaan menestyksekkäästä meemien markkinoinnista ja psykologian tajusta, jolla on voitu iskeä länsimaisen tietoisuuden heikkoihin kohtiin. Ainoastaan frankfurtilaisuuden kannattajat pyrkivät esittämään ideologiaansa kohdistetun kritiikin vainoharhaisena salaliittoteoriana, jotta kaikki vakava keskustelu sen argumenteista ja motiiveista voitaisiin jättää huomioimatta.

Teorian mukaan ei siis olisi ollenkaan olemassa mitään lännen perinteisille arvoille vihamielistä salaliittomaista verkostoa, jossa luterilaisen kirkkomme liberaalit papit olisivat osallisina. Pappimme eivät siis joitakin ilmeisiä poikkeuksia lukuun ottamatta tietoisesti edistä kulttuurivasemmistolaisuuden päämääriä. Kyse on lähinnä siitä, että länsimaisuutta itseruoskiva muodikas ”kritiikin kulttuuri” on läpäissyt koko älymystön ja sen ideat ovat läpäisseet myös teologien maailmankatsomuksen. Riippumatta siitä missä määrin teologit ovat kritiikin kulttuurin tartuttamia, he ovat joka tapauksessa altistuneet materialistisen maailmankatsomuksen virukselle, madolla ja troijalaiselle, jonka oireena on halu ”maailmanparannukseen”. Läntisen sivilisaation kannalta tässä on valitettavaa se, että kulttuurivasemmistolle aina niin hyödyllisten idioottien pyrkimys muuttaa maailmaa on käytännössä osoittautunut hyvillä aikeilla kivetyksi tieksi helvettiin. Kirkolle on taas ollut traagista, että maallisten asioiden ”parantaminen” on väistämättä vienyt huomion pois kirkon alkuperäiseltä hengelliseltä tehtävältä.

 

Vanhat taustat

 

Kuten on jo mainittu alkoi maallistuminen muissa maissa hieman ennen kuin ilmiö tavoitti Suomen. Ja niinpä Herbert Marcusen kaltaiset Frankfurtin koulukunnan ikonit alkoivat kuulua yliopisto-opiskelijoiden lukemistoon. Aikaisempi maallistuminen ilmeni lähinnä yhteiskunnallisiin ongelmiin keskittymisenä, jolloin hengelliset kysymykset alkoivat jäädä syrjään. Tätä kehitystä vastusti näkyvimmin kirkon konservatiivista oppositiota edustanut Osmo Tiililä, joka toimi Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina 1939–1967. Tiililä vastusti voimakkaasti evankelis-luterilaisen kirkon sodan jälkeistä linjaa, jota vastaan hän protestoi näyttävästi eroamalla kirkosta vuonna 1962. Kaksi vuotta myöhemmin hän kirjoitti kohua herättäneen maallistumista ruotineen pamfletin ”Sata teesiä kirkosta” sekä mm. teoksen ”Miksi kristinuskoa ei voi, ei tarvitse eikä saa uudistaa?”

Osmo Tiililästä (1904-1972) elämäkerran kirjoittaneen dosentti Timo Junkkaalan mukaan Tiililä koki, että "pääsanoman syrjäytyminen oli kirkossa tapahtunut johtajien tukemana". Tiililän kritiikki kohdistui kirkon johdon ohella erityisesti Kotimaa- ja Kirkko ja Kaupunki -lehtiin, joiden Tiililä katsoi tietoisesti johtaneen mielipiteitä "valitettavaan suuntaan". Tiililä tiivisti kritiikkinsä kesällä 1962 ilmestyneeseen kirjaansa Kirkon kriisi: "Valitettavasti emme viime vuosikymmeninä ole saaneet kirkkoomme johtajia, jotka olisivat muistuttaneet meille kirkon työn perustasta." Kirkko oli Tiililän mukaan tullut välinpitämättömäksi Raamatun ja tunnustuksen suhteen, minkä seurauksena sen julistus oli menettänyt voimansa.

Tiililä selitti eronsa syitä:

"En eronnut kirkosta sitä vastustaakseni, vaan sitä protestillani auttaakseni - mutta luulen tekoni tuoneen vain vähän hedelmää. Olen suuresti murehtinut elämäni loppuvuodet Suomen kirkon maallistumista, joka on ollut sekä tahallisesti sallittua että johdettua. "

 

Tiililä selitti eronsa syyksi siis protestin kirkon valitsemasta linjasta. Sen sijaan hän ei toivonut muitten seuraavan perässä. Näin hän viestitti erolla eräänlaisesta "viimeisestä varoituksesta". Hän itse havaitsi siis varsin pian ettei erolla ollut mitään vaikutusta kirkon linjaan.

On todennäköistä, että maamme teologian opiskelijat alkoivat kiinnostua marxilaisista teemoista 1970-luvulla, jolloin katolisen kirkon kautta Etelä-Amerikasta Eurooppaan levisi hyvin äärivasemmistolaisia ja marxilaisia painotuksia sisältänyt ns. vapautuksen teologia. Chilen tapahtumat ja Suomessa aallonharjalla ratsastanut taistolaisuus sekä yleisvasemmistolainen trendi tekivät sitä tunnetuksi. Sen sijaan Frankfurtin koulukunnan feminismi ja seksuaalivähemmistöjen identiteettipolitiikka alkoivat nousta valtionkirkkomme nuorten pappien agendalle vasta 1980-luvun lopulla. Julkisuudessa avointa keskustelua kirkon mahdollisuudesta siunata homoavioliittoja on käyty jonkin verran, mutta vain äärimmäisen harvoin ne ovat kosketelleet kysymyksen ideologisia juuria. Keskustelu on jäänyt hyvin pintapuoliseksi. Vaikka luterilaisessa kirkossa vallitsee nykyään vasemmistolainen ja liberaali hegemonia, on sen sisältä noussut teologi ja dosentti Juha Ahvion lisäksi myös muita vastavirtaan kulkevia ajattelijoita, jotka ovat huolissaan kirkon entistä maallistuneemmaksi käyneestä linjasta. Heistä tunnetuimpia ovat piispa Seppo Häkkinen ja Suomen raamattuopiston toiminnanjohtaja Timo Junkkaala. Näin esimerkiksi piispa Häkkinen (11.3.2011) :

”Valtakirkot ja monet muut uskonnolliset yhteisöt ovat muuttuneet yhä enemmän tämänpuoleisuutta ja uskonnon ulkoisia vaikutuksia korostaviksi uskonnon funktion ja perinteisen uskonnollisen sanoman ja julistuksen kustannuksella. Ne ovat maallistuneet, sillä tämänpuoleiset asiat painottuvat transsendenttisten (käsityskyvyn ylittävän mysteerin) sijasta. Painopiste on siirtynyt Jumalasta ihmiseen.”

Tässä pohjimmiltaan myös syy kirkon rajuun jäsenkatoon. Yleishumanistisesta hyväntekeväisyyskirkosta, suvaitsevaisuuskirkosta tai uskonnollisesta palvelulaitoksesta on helppo erota. Se tekee itsestään tarpeettoman.

 

Havaintoja liberalisoiduista kirkoista

 

Entisenä sosialistina tunnettu emeritusprofessori Yrjö Ahmavaara kirjoitti Kanava-lehdessä (1 /1994) artikkelissaan ”Salliva yhteiskunta ja väkivallan biologiset juuret” että länsimaiden kristillinen kirkko on vieraantunut omista opetuksistaan ja perustehtävistään:

”James Bulgerin hautajaisissa pappi totesi: Englannin kirkko on ollut merkillisen hiljaa oikean ja väärän välisen eron opettamisesta. The Sunday Times-lehti jatkoi pääkirjoituksessaan (28.11.93) moitetta: ”Kukaan ei ole todella odottanutkaan siltä taholta opetusta henkilökohtaisen moraalin kysymyksissä enää pitkään aikaan: me tiedämme, mitä piispat ajattelevat Etelä-Afrikasta, mutta emme tiedä, mitä he ajattelevat Jumalasta.

---

Kirkolliset johtajat ovat yleensä olleet, heti seuraavana kirjallisen ja taiteellisen älymystön ja sosiologien jälkeen, muotiaatteita lammasmaisesti seuraava lauma kaikissa kehittyneissä maissa. Näihin aatteisiin kuuluu ennen muuta kristillisen perisyntiajatuksen vastainen oppi ihmisen synnynnäisestä hyvyydestä, jonka vain kapitalistinen yhteiskunta ja muu ympäristö turmelee.

Uusvasemmiston 1960-luvun jälkeen saavuttama hegemoninen valta-asema länsimaisessa kulttuurissa ja arvomaailman määrittäjänä ei ole perustunut niinkään argumenttien terävyyteen tai edes taitavaan propagandaan, vaan todennäköisesti siihen, että toisen maailmansodan jälkeen länsi oli henkisesti niin loppuun ajettu, että mikä tahansa tarpeeksi aktiivinen sisäinen kumousliike olisi nujertanut jäljelle jääneen kulttuurisen itsetietoisuuden. Historia tuntee monta vastaavaa burn-out kulttuurien ilmiötä. Kiistojen repimässä 300-luvun Roomassa uskostaan varmoilla kristityillä oli suhteellisen helppo tehtävä taivuttaa tahtonsa alle riutuneessa tilassa ollut valtakunta ja sen eliitti. Kehitys huipentui, kun myöhäisantiikin keisari Konstantinus Suuri (n. 272–337) kääntyi kuolinvuoteellaan kristinuskoon, minkä jälkeen Rooma alkoi hajota lopullisesti.

Kristinuskosta tuli keskiajalla koko Euroopan hallitseva uskonto ja se saattoi kirkkoinstituutionsa avulla ulottaa kulttuurihegemoniansa yhteiskunnan jokaiseen sopukkaan. Sittemmin maallistumisen myötä kirkko menetti suurimman osan entisestä henkisestä vallastaan, mutta tästä huolimatta sillä on edelleen tietty auktoriteettiasema yhteiskunnassamme. Tämän auktoriteettiaseman monet ”sosiaalisesti tiedostavat” papit käsittävät varsin hyvin, eivätkä he ole jättäneet käyttämättä tuota arvovaltaa edistääkseen asiaansa. Kyse ei ole yksittäistapauksista, vaan isosta joukosta yhteiskunnallisesti aktiivisia pappeja, jotka jakavat saman kulttuurimarxismilta haiskahtavan arvomaailman. Julkisissa puheenvuoroissaan nämä papit eivät juuri korosta uskoa Jumalaan, vaan vaativat sosiaalista muutosta, jolla he uskovat vähentävänsä maallista kärsimystä. Samankaltainen ilmiö on tuttu katolisessa kirkossa, vaikka siellä painostus on tullut kirjaimellisesti ulkopuolisilta. Pyhän Pius X:n pappisveljeskunnan johtaja piispa Bernard Fellayn mukaan Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) seurauksena katolisuutta alettiin määrittää ulkoa päin, kun se antautui uskoa vesittävälle ekumenialle ja sosiaalisten kysymysten ajamiselle. Fellay katsoo, että koska erityisesti juutalaiset johtajat kannattivat innokkaasti toista konsiilia, sen täytyi merkitä sitä, että se ajoi pikemminkin heidän asiaansa kuin katolilaisten.

Professori Karel Dobbelaere on todennut, että kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen sisäinen maallistuminen (institutionaalinen sekularisaatio) on tyypillistä muun muassa monille perinteisille valtakirkoille. Uskonnollisten yhteisöjen transsendenttisuus on vähentynyt ja ne ovat mukautuneet yhä enemmän sekulaariin yhteiskuntaan. Tällöin selkeiden uskonnollisten käsitteiden ja lähteiden asemesta korostetaan arvoja ja etiikkaa, kuten sosiaalista oikeudenmukaisuutta, inhimillistä suhtautumista kaikkiin lähimmäisiin, yhteiskuntaluokkien välistä solidaarisuutta ja erityisen huomion kiinnittämistä syrjäytyneisiin sekä yhteisöllisyyttä.

Äkkipäätä kauniilta kuulostavia tavoitteita. Ongelma kirkon kannalta on vain se, ettei kristinuskon perusta kuitenkaan lepää maallisissa vaan ”tuonpuoleisissa” arvoissa. Juuri tässä piilee tuhon siemen. Martti Luther näki paljon selvemmin jaon hengellisen ja maallisen regimentin välillä. ”Maailmanparannusta” ajavat kirkon uudistajat hämärtävät tämän rajan ja ovat paradoksaalisesti rakentamassa taivasta vasemmistolaisessa hengessä tänne maanpäälle. Uusliberalismi näyttelee kai tässä teologiassa helvetin roolia.  Tämä utopia on tuttua ja sillä on ollut viimeisen parinsadan vuoden ajalta hyvin sosialistinen tausta.

 

Luterilainen kirkko ja hyödylliset idiootit

 

Luterilaista kirkon vallannut ”edistyksellinen” sukupolvi ei ole ainoastaan pannut uuteen järjestykseen kirkon perustehtäviä, vaan sen jäljiltä kristinuskon teologiaan on ilmestynyt täysin uusia tulkintoja. Eräs sellainen näyttää liittyvän siihen, että kirkko "suvaitsevaisuuden" nimissä näyttää omituisella tavalla pelaavan kilpailevien uskontojen pussiin. Jussi Halla-aho kysyi vuonna 2007 kiinnostavalla tavalla, onko kristinuskon ytimenä oleva ihmisen pelastuminen yksin uskosta korvautumassa uskolla, jossa ihminen pelastuu yksin suvaitsevaisuudesta. Kysymys nousi esiin, kun Kirkko ja Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola hehkutti kirjoituksessaan “Kohti aitoa monikulttuurisuutta” ajatuksella, että kristinuskolta kannatusta vievät maahanmuuttajien uskonnot suovat suomalaisille mahdollisuuden harjoittaa pyhimmistä pyhintä eli suvaitsevaisuutta. Halla-aholle tämä monikulttuurillinen riemujuhla avautuu hieman toisin:

” Simolan ajattelussa on mielestäni teologisen tason ongelma. En ole uskontotieteilijä, mutta lukiopohjalta olen muistavinani, että kristinuskon kova ydin on ihmisen pelastuminen yksin uskosta. Ihminen siis pelastuu uskomalla siihen, että Jeesus on Jumalan poika, ja että hän kuoli syntiemme sovittamiseksi. (Jos olen väärässä, korjatkaa.)

Mikä on kirkon tehtävä? Kirkon tehtävä on julistaa pelastuksen sanomaa ja siten saattaa ihmiset pelastuksesta osalliseksi. Jos ihmiset omaksuvat muita uskontoja kuin kristinuskon, he eivät usko siihen, että Jeesus on Jumalan poika, tai että Jeesus kuoli syntiemme sovittamiseksi. Koska ihminen pelastuu yksin uskosta, tällainen ihminen ei kristillisen, myös evankelisluterilaisen kirkon, doktriinin mukaan pelastu.

(…)Mielenkiintoista olisi tietää, mikä on se kirkon oma perinne, jota Simola on pitämässä kirkkaana. Onko kirkolla jokin uskonnollinen sanoma, vai onko kirkon opillinen sisältö redusoitunut antautumiseen ja toisen posken kääntämiseen? Onko kirkon tärkein tehtävä avata ovia kilpaileville uskonnoille? Onko luterilaisesta kristinuskosta tullut kirjaimellisesti suvaitsevaisuususkonto, jossa ihminen pelastuu yksin suvaitsevaisuudesta? Ehkäpä tämä osuu aika lähelle totuutta.”

 

Kirkon erottaminen valtiosta – miksi uudistajat empivät?

 

Tietenkin helpoin tapa ratkaista kirkon jatkuva nöyristely yhteiskunnan muotiaatteiden edessä ja tarve miellyttää Jumalaan uskomattoman enemmistön oikkuja, olisi erottaa valtio kirkosta. Tällöin kirkon ei tarvitsisi välittää valtiovallan ideologisesta painostuksesta, vaan se voisi halutessaan alkaa noudattaa puhdasoppista Raamatun tulkintaa tai vaihtoehtoisesti antautua suoraan liberaalille itsetuholle. Joka tapauksessa kumpikin valinta olisi sen ja kirkkokansan omissa käsissä, eikä valtiovallan tasa-arvolautakunnilla olisi siihen mitään sanottavaa. Tällä hetkellä kirkon ja valtion suhde ei ole pappien päätettävissä, vaan siitä määräävät poliitikot, jotka voivat ideologisesti avoimemmin ajaa kulttuurimarxismin asiaa.

Kirkon erottaminen valtiosta olisi ainakin perinteisten marxilaisten mielestä askel oikeaan suuntaan. Rationaalisuutta ylistävä vanha luokkatietoinen vasemmisto kun on aina pitänyt uskontoa ja erityisesti lännen kristinuskoa vihollisenaan. Sen sijaan uusvasemmistoa määrittävässä kulttuurimarxismissa kirkon ero valtiosta ei ole lainkaan yksiselitteinen kysymys. Suurimpana vaarana uusvasemmisto pitää todennäköisesti sitä, että eron jälkeen kirkko voisi tukeutua pelkästään omaan oppiinsa, jolloin sen ei tarvitsisi välittää modernin yhteiskunnan ideologisista vaatimuksista, jotka ovat yhteensopivia kulttuurimarxilaisille tavoitteille. Toisaalta kirkon erottaminen valtiosta (jota kannattavat myös oikeistolaiset libertaristit) vähentäisi kirkon institutionaalista ja traditioita ylläpitävää valtaa, mikä loisi entistä enemmän tilaa arvotyhjiölle ja relativismille, jotka ovat välttämättömiä ehtoja kulttuurimarxistien havittelemalle länsimaisen sivilisaation jälkeisen utopian toteuttamiselle.

On helppo ymmärtää, miksi esimerkiksi vihreiden Tuija Brax kannattaa luterilaisen kirkon ja valtion yhteyden säilyttämistä. Brax on tyypillinen paternalisti, jonka poliittisena tavoitteena on punavihreä sosiaalivaltio, joka katsoo ehdollistetun yksilön perään kehdosta hautaan. Siispä hän kannattaa valtion viralliseksi ideologiaksi hivutetun tasa-arvofundamentalismin, positiivisen syrjinnän, poliittisen korrektiuden ja feminismin istuttamista kaikkiin instituutioihin – varsinkin niihin, jotka jo lähtökohtaisesti pyristelevät (tai pyristelivät vielä äskettäin) niitä vastaan, kuten kirkkoon.

 

Liberaalien ongelma – ”kaikki rationaalinen sortuu”

 

Viime vuosikymmenten muutokset evankelis-luterilaisen kirkossa osoittavat hyvin sen, kuinka gramscilaista ”pitkää marssia instituutioihin” voivat edistää myös valtiovallan päättäjät eivätkä vain instituution sisäiset toimijat. Kulttuurimarxismin viruksen saaneita poliitikkoja ei kiinnosta valtionkirkon harjoittama uskonnollisuus sen perinteisessä yhteisöllisessä merkityksessä, vaan he päinvastoin näkevät sen instituutiona, jonka perusarvoja korruptoimalla voidaan romuttaa ”diskriminoivaa sukupuolijärjestystä ylläpitävä avioliittoinstituutio”. Heille kirkko on ennen kaikkea ihmisoikeuskirkko, jossa tasa-arvo ja suvaitsevaisuus edustavat korkeinta Jumalan sanaa. Näillä iskusanoilla valtionkirkkoa vaaditaan esimerkiksi antamaan homoille oikeus kirkolliseen avioliittoon, koska muu olisi uuden uskon mukaan ”syrjintää” eli ”syntiä”. Jokaiselle vakavasti ajattelevalle ihmiselle pitäisi olla selvää, että avioliitto ei ole mikään peli, ”elämäntapa” tai sosiaalinen konstruktio, jolla ei olisi biologisia juuria ja jota ei määrittelisi moraali. Paradoksaalisesti avioliiton irrationaalinen puoli tekee siitä konservatismin yhtenä oppi-isänä pidetyn Joseph de Maistren (1753–1821) mukaan juuri kestävän ja järkevän instituution; aatehistorioitsija Isaiah Berlin kirjoittaa Maistren Considérations sur la France (1796) esipuheessa, että

” Otetaan esimerkiksi avioliitto instituutio. Mikä voisi olla järjettömämpää kuin että kahden ihmisen, jotka sattuvat rakastamaan toisiaan elämänsä jossain vaiheessa, pitäisi olla koko loppuelämänsä yhdessä vailla parempaa syytä kuin se, että näin on joskus ollut? Mutta mikään ei ole lyhytikäisempää ja tuhoisampaa, mikään ei muodostu niin vastenmieliseksi kuin vapaan rakkauden järjestelmä. Näin Maistre jatkaa instituutiosta toiseen, ja väittää paradoksaalisesti, että kaikki irrationaalinen kestää ja rationaalinen sortuu. Se sortuu, koska kaikki järjen rakentama on murskattavissa tomuksi järjen avulla; mikään itsekriittisin kyvyin rakennettu ei kestä samojen kykyjen hyökkäystä. Ainostaan läpitunkematon mysteeri voi koskaan hallita ihmistä ”

On suorastaan posketonta edes väittää, että jo käsitteellisesti kaoottinen homoavioliitto jotenkin vahvistaisi kristillistä avioliittoinstituutiota. Nobel-palkittu itävaltalainen taloustieteilijä Friedrich von Hayek (1899–1992) ymmärsi Maistren tapaan, että instituutiot eivät ole syntyneet tietoisen yhteiskuntasuunnittelun kautta eikä niitä voi myöskään radikaalista muuttaa ilman että niiden alkuperäinen merkitys tuhoutuisi. Vaikka Hayek ei puolustanut instituution jumalallista postulaattia kuten Maistre, hän katsoi sen perusteen olevan laskelmallisen järjen tuolla puolen. Hayekin mukaan instituutio on seurausta kulttuurievoluution spontaanista järjestyksestä, joka selittää miksi esimerkiksi ”näkymättömän käden” ohjaama markkinatalous toimii päinvastoin kuin sosialistinen suunnitelmatalous. Kulttuurimarxilaiset tietävät miten instituutiot murennetaan, mutta muiden marxilaisten tapaan hekään eivät kykene rationaalisella yhteiskuntasuunnittelullaan pystyttämään mitään kestävää. Tästä huolimatta he jaksavat haaveilla utopiastaan. Siksi laskelmoivan ”rationaalisille” kulttuurimarxilaisille homoavioliiton siunaamisesta on tullut yksi lukuisista keinoista romahduttaa eräs keskeinen yhteiskuntaa ylläpitävä instituutio, jotta ”sortavien rakenteiden” tilalle voidaan luoda ”tasa-arvoinen”, ”moniarvoinen” ja ”ihmisen vapauttava” vapauden valtakunta.

 

Papit ”yhteiskunnallisina keskustelijoina”

 

Suomessa työntekijöitä on yhä vähemmän, puhealan ammattilaisia sen sijaan enemmän kuin koskaan. Kirkon perinteisen agendan lahottamisen myötä uudistusmielisten pappien ambitiot suuntautuvat tämänpuoleisiin asioihin. Papeista on tullut entistä näkyvämmin yhteiskunnallisia keskustelijoita. Heistä eräät ovat onnistuneet tekemään siitä jopa ammatin. Enää ei ole kovin tavatonta, että entinen leipäpappi istuu ”sitoutumattoman” lehden päätoimittajana. Vastaavasti sosiaalisesti tiedostavat ihmiset ovat ryhtyneet papeiksi, koska näkevät siinä väylän vaikuttaa yhteiskunnallisesti.

Aikoinaan papit julistivat yhtä virallista totuutta kirkon tiedotusmonopolin kautta. Tänään tuota perinnettä jatkavat valtamedioiden toimittajat, jotka ovat ottaneet itselleen asenteellisella tasolla kaikkitietävän papiston roolin. Toimittajat, jotka ovat kritiikittä omaksuneet kriittisen teorian opetukset vasemmistolaisilta tiedotusopin professoreilta Pertti Hemánukselta ja Kaarle Nordenstrengiltä, ovat tulleet alalle samoin motiivein kuin papit omalleen: ”parantaakseen maailmaa”. He eivät kirjoita kertoakseen maailmasta objektiivisen totuuden, vaan ajaakseen liberaaleja ja vasemmistolaisia arvoja. Ilmiö on tuttu koko läntisessä maailmassa. Yhdysvaltain valtavirran tiedotusvälineiden hallitsemasta liberaalien poliittisesta asenteellisuudesta kirjoittanut Bernard Goldberg paljastaa, että johtavat toimittajat ovat kallellaan vasemmalle ja toimivat sen mukaan. Goldbergin mukaan poliittinen korrektius kumoaa mediassa faktat.

Vuodesta 1996 lähtien Suomen Kuvalehden päätoimittajana toiminut Tapani Ruokanen on koulutukseltaan pappi ja puoluetaustaltaan sosiaalidemokraatti. Journalistisen linjan perusteellä häntä voi kutsua kulttuurivasemmistolaiseksi. Kristillisen Sana-lehden nettihaastattelussa (2005) hän tunnustaa olevansa edelleen ”maailmanparantaja ja idealisti”, jonka maailmankuva ”näkyy kenties pääkirjoitusten kannanotoissa, lehden kolumneissa sekä juttujen aihevalinnoissa.”

Vihollisen demonisointi sopii luontevasti pappi-päätoimittajan oman lehden linjaan, jota toimittajat äärioikeisto/muukalaisviha-jutuissaan noudattavat. Sivistyneessä julkisessa keskustelussa vastapuolen demonisointia pidetään yleensä paheksuttavana. Vastaavasti akateeminen vasemmisto tarkastelee vihollisen demonisointia toiseudesta käydyn keskustelun lähtökohdista. Yhteiskunnallisen keskustelun kannalta suuri paradoksi onkin siinä, että "äärioikeiston" leimaamista ei nähdä osana toiseuden problematiikkaa.

Kulttuurimarxilaisten ideologinen puhe toiseudesta on jo pitkään ollut osa akateemista keskustelua, josta se on levittäytynyt myös mediaan. Lähtökohtana tutkijoiden ja toimittajien toiseuden määritelmälle on ajatus, että muiden ihmisten vieraus ja poikkeavuus eivät ole essentiaalisia, vaan kaiken takana on yhteisesti jaettu ihmisyys jota Raamattukin julistaa. Siksi ei voisi olla esimerkiksi aitoa suomalaisuutta, koska se erottaa meidät "muista".

Toiseuden ongelma ei luultavasti poistu koskaan, koska ihmisen identiteetti näyttää rakentuvan siten, että se vaatii aina toisen johon tehdä ero, vaikka tiedostavalla tasolla yksilö pyrkisikin sellaisesta luokittelusta eroon. Ongelmasta eroon pyristely yhteiskunnallisin ohjelmin johtaa yleensä vain suurempiin kärsimyksiin kuin mitä niiden poistamisella ajatellaan saavutettavan.

 

Kirkon hajottajien harha – ihminen ei ole suinkaan hyvä

 

Kulttuurifilosofi Oswald Spenglerin mukaan jokainen kulttuuri perustuu yhteen johtoideaan, käytännössä uskontoon. Kun usko hiipuu, on se yleensä merkki kulttuurin siirtymisestä sivilisaation vaiheeseen ja lopulta sen hajoamiseen. Kulttuuri kestää jonkin verran sen ytimessä olevan uskon kyseenlaistamista kuten 1700-luvulla Englannissa, jolloin maassa vaikutti eliitin jäseniä vilissyt satanistinen Hellfire Club, joka harjoitti mitä hirveintä haureutta ja väkivaltaa. Tällaisen poikkeusilmiön yhteiskunnallinen luonne muuttuu ratkaisevasti silloin kun sen taustalla oleva nihilismi ja pidäkkeetön hillittömyys leviävät osaksi suurten massojen arvomaailmaa. Tällöin koko kulttuuripiiristä on vaarassa tulla yksi suuri helvetintulen kerho. Tukeutumalla uskonnon antamaan moraalisen perustaan kulttuuri on voinut taistella sitä alituisesti uhkaavaa sisäistä korroosiota vastaan ja estää massoja vaipumasta vastuuttomaan itsekkyyteen. Juuri tämä todistaa uskonnon funktionaalisen hyödyn, jonka vuoksi se on säilyttänyt sitkeästi asemansa kulttuurievoluution taistelussa. Tosin materiaalisen hyvinvoinnin ja individualismin seurauksena länsimainen ihminen on alkanut elää uskossa, jossa hän katsoo voivansa olla muista riippumaton, vain omaa hyväänsä (lue: nautintoa) toteuttava ”yksilö”. Aiemmin jo siteerattu Joseph de Maistre pitää tällaista pelkästään positiivisen ihmiskuvan varaan rakennuttua ihmistä itsetuhoisena, jolla on traagiset seuraukset koko yhteiskunnalle. Isaiah Berlin kuvaa kuinka armottomasti Maistre tuomitsee itsekeskeisen, modernisoituvan ja uskonnottoman ihmisen:

”Ihminen on luonnostaan häijy, pahatapainen, pelkurimainen ja huono. --- kristinuskon sanoma alkusynnistä, perisynnistä, on psykologisesti tarkoituksenmukaisin näkemys ihmisluonnosta. Yksin jätettynä ihmiset repivät toisensa kappaleiksi. Tässä Maistre asettuu täydellisesti omaa aikaansa vastaan: hänestä ihmiset todennäköisesti tuhoavat itsensä, ellei heitä kahlehdita rautavantein ja pidetä mitä ankarimmassa kurissa. Hänestä ihmisluonto on pohjimmiltaan itsetuhoinen ja tarvitsee ennen kaikkea hillintää ja kontrollia. Ainoa luotettava, ainoa varma asia on se, joka ei ole ihmisestä syntyisin, sillä ihmisen tekemän voi ihminen yhtä lailla tuhota. ”

Ollaan Spenglerin ja Maistren näkemyksistä mitä mieltä tahansa mikään maailmanhistoriassa ei viittaa siihen että uskontojen kumoaminen johtaisi siihen että ihmiskunta siirtyy ikuiseen onneen, ei vaikka tällaiset visiot eli houreet ovat aika ajoin saaneet laajaakin kannatusta. Yksi asia on varma, ihminen ei ole pohjimmiltaan hyvä. Ainakaan hänen suureen hyvyyteensä ei kannattaisi liikoja luottaa. Ihmiskunnan nopeimman talouskasvun aikakausi oli myös kaikkien aikojen massiivisempien verilöylyjen vuosisata. Eikä 2000-luku välttämättä lupaa kovin paljon parempaa. Marxismi puolestaan lähtee siitä että on luotava ”uusi ihminen”. Ja hänestä voidaan tehdä hyvä kunhan yhteiskunnalliset esteet poistetaan.

 

Kirkon uudistajat ”intellektuelleina”

 

Jokainen kirkon uudistaja ja ”ajattelija” haluaa mielellään että häntä pidettäisiin myös intellektuellina. Intellektuellin asenteeseen liittyy erottamattomasti kapinallisuus, kriittisyys ja usko kykyyn muuttaa koko maailma oman ajattelun voimin. Aiemmista oppineista intellektuelli eroaa siten, ettei hän ole Jumalan tai hallitsijan palvelija tai tulkitsija, vaan sijainen. Intellektuelli ei sitoudu perinteeseen, edeltäviin sukupolviin eikä menneisyyden kollektiiviseen viisauteen, vaan pyrkii itsenäisesti, pelkän oman henkisen kapasiteettinsa avulla ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmat. Edeltäjiltään, uskonnollisilta oppineilta, hän on omaksunut jyrkän moralismin, muttei muuta.

Edistysusko liittyy olennaisesti intellektuellin määritelmään: hän ei halua muuttaa pelkästään yhteiskuntaa vaan myös ihmisen. Jos hän uskoo ihmisluonnon olevan muokattavissa, hän haluaa muovata ihmisestä paremman; jos hän pitää ihmisluontoa muuttumattomana, hän haluaa kaivaa ihmisen “alkuperäisen” jalon olemuksen esiin yhteiskunnan ja valtarakenteiden turmiollisen kuonan alta. Olipa älykkö ateisti, agnostikko tai uskovainen, hänen esikuvansa on Prometheus, joka varasti jumalten tulen ja toi sen maan päälle.

Tarkasteltaessa maineikkaiden älymystösankarien elämää löydetään yleensä hämmästyttäviä muitakin piirteitä. Yksi niistä on räikeä ristiriita sanojen ja tekojen välillä. Shelley, Ibsen, Tolstoi ja monet muut rakkauttaan koko ihmiskuntaa kohtaan julistaneet intellektuellit osoittivat läheisiään kohtaan tunteettomuutta, joka meni kauas arkisen ajattelemattomuuden tuolle puolen. Varhainen sosialisti ja köyhien vapautuksen esitaistelija Shelley kuppasi perheeltään, aatetovereiltaan ja naisystäviltään hulppeita rahasummia kustantaakseen joutilaan elämänsä. Naisasiamies Ibsenille tosielämän naiset eivät olleet muuta kuin materiaalia menestysnäytelmiin. Amerikkalainen historioitsija Paul Johnson piirtää erityisen vastenmielisen muotokuvan Sartresta, joka ihannoi kirjoituksissaan poliittista väkivaltaa ja yllytti kolmannen maailman itsenäisyysliikkeitä surmaamaan valkoisia eurooppalaisia, mutta oli omassa elämässään pelkurimainen hedonisti.

Miten tämä liittyy kirkon intellektuelleihin? Intellektuellien kriittinen arviointi antaa tuloksen myös kirkon uudistajista joista löytyy hyvin äkkiä seuraavia ominaisuuksia:

- tekopyhyys (mm. valikoiva suvaitsevaisuus)

- silmiinpistäviä ja toistuvia ristiriitoja ihanteiden ja käytännön välillä

- he luottavat vain itseensä, omaan moraaliseen vaistoonsa

- vaarallinen ylemmyydentunteen syntyminen

- vieraantuneisuus käytännön elämästä

- halu säilyttää sentimentaalinen (ja väärä) kuva ihmisestä ja ihmiskunnasta

Näin on olemassa ainekset sille jatkumolle, jossa esim. Suomen liberalisoitu evankelisluterilainen kirkko johtajiensa, teologiensa ja piispojensa kautta muokkaa kirkon jolla ei ole sen paremmin sen alkuperäistä, sisintä sanomaa kuin vakavasti otettavaa uskottavuuttakaan. Syntyy kirkko jolla on kaikki itsetuhon ainekset koska se panostaa kaikkensa juuri tämänpuoleiseen, ei tuonpuoleiseen. Se on kirkko, jonka johtajat ovat lähteneet vanhan vasemmistolaisuuden jalanjäljissä luomaa utopiaa jo tänne maan päälle.

Sen sijaan että luottaisimme ollenkaan näihin Suomen kirkon ”uudistajiin” ja eteenkin heidän intellektuelleihin olisi syytä miettiä mitä esim. älymystöä tutkinut Paul Johnson totesi eräässä haastattelussaan:

”(…) Evelyn Waugh, suuri kirjailija jolla oli mitä väkevin äly ja joka osasi nöyrtyä Jumaluuden edessä. Pidän Waughia, Edmund Burkea, Samuel Johnsonia, Rudyard Kiplingiä ja muita heidän kaltaisiaan miltei anti-intellektuelleina. He pitävät vakiintuneita kirkkoja, tapoja ja yhteiskunnan käytäntöjä tärkeinä ihmiskunnan viisauden osina. Jos kirjoittaisin kirjani uudelleen, tekisin siitä dialogin näiden ajattelijoiden ja intellektuelleiksi kutsumieni välillä, enkä keskittyisi pelkästään intellektuelleihin.”

Intellektuellit, myös kirkkoa sabotoivat, jotka ihanneyhteiskunnan kaipuussaan ovat olleet valmiita heittäytymään tyrannien syliin, eivät ansaitse erityisempää arvonantoa. On alleviivattava tässä sitä että kyse ei mistään salaliitosta vaan kauan sitten kehittyneestä ajattelumallista ja ideologiasta joka vähitellen läpäisi ensin älymystön ja sen jälkeen yhä laajemmat kansankerrokset ja jolla on tietysti myös kulutusyhteiskunnan aiheuttaman ajattelutavan muutoksen vaikutukset sisällään. Mutta yhtä kriittisiä on oltava myös länsimaiselle liberalismille, jonka palvoma yksilö on ollut kyvytön näkemään maailmassa mitään itseään ja omaa mielihyväänsä korkeampaa. Esim. Aleksandr Solženitsynin kaltaiset ajattelijat näkevät materialismin ja sieluttoman kulutusyhteiskunnan ongelmat yhtä terävästi kuin intellektuellit, usein paljon terävämminkin. Mutta he eivät etsi ratkaisuja omasta ylivertaisesta älystään, yhteiskunnallisista utopioista tai pidäkkeettömästä hedonismista, vaan oman kulttuurinsa traditioista, aiempien sukupolvien asteittain kertyneestä viisaudesta. Heidän henkinen kotinsa on traditiossa, olivatpa heidän ratkaisunsa sitten säilyttäviä, uudistavia, taantumuksellisia tai radikaaleja.

Kirkon uudistajan suuri harha oli siinä, että hän kasvoi kristinuskon keskeisemmän hahmon Jeesus Nasaretilaisen varoituksista huolimatta pienestä lapsesta (kristityn esikuva) aikuiseksi. Eikä kasvu jäänyt vain siihen. Hänestä kasvoi liian viisas, kaikkitietävä. Lopulta hän tuli suuren maailmanparannusvisionsa myötä Jumalaakin viisaammaksi niin että hän päätti tehdä laittomuudesta lain ja laista laittomuuden. Hän ei koskaan tajunnut sitä minkä mm. Maistre tiesi ja varmasti ainakin alitajunnassa suomalaiset konservatiivisiksi kristityiksi leimatut yksinkertaiset ihmisetkin tietävät: kaikki irrationaalinen kestää ja rationaalinen sortuu.


( Päivitetty: 30.07.2013 15:26 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on yhdeksän miinus viisi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Kommentit

Artikkeli näyttäisi perustuvan Sarastuksen Rami Leskisen tekstiin. Olisi kohteliasta varmaan asia mainita.

- Anonyymi - 9.9.2014 00:37

Blogikirjoitus on syvällinen analyysi Suomen evankelisluterilaisen kirkon tilasta. Se tuo mieleen Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen, jossa käärme kyseenalaisti Jumalan sanan ja pani Eevan ja sitä myötä myös Aatamin syömään hyvän ja pahan tiedon puusta.

- Antero Vuokila <antero.vuokila@gmail.com> - 20.8.2013 19:39





Kommentoi


©2017 Pelontorjunta - suntuubi.com