Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
272829303112
3456789
10111213141516
17181920212223
242526272812

RSS

 Kun raha alkoi menettää valtaansa – ihmiskunnan matka kohti ilmaistaloutta
28.02.2014 17:38 | pelontorjunta

Vuonna 1971 informaatioajan aamunkoitossa sosiaalitieteilijä Herbert Simon kirjoitti:

”Informaatiosta rikkaassa maailmassa informaation runsaus tarkoittaa jonkin muun niukkuutta : kaiken sen niukkuutta, jota informaatio kuluttaa. On melko ilmeistä, mitä informaatio kuluttaa: se kuluttaa vastaanottajien huomiokykyä. Niinpä informaation runsaus synnyttää huomion niukkuutta.”

Simon havainnoi taloustieteen ehkä vanhimman säännön ilmentymistä: ”Jokainen runsaus luo uuden niukkuuden.” Meillä on taipumus antaa suurin arvo sille, mitä meillä ei ole runsain mitoin. Se pätee jokaiseen erinomaiseen asiaan, joka nousee halpojen paljoushyödykkeiden merestä ulottuen hienosta ruoasta muotoilluissa pulloissa myytyyn veteen.

Abraham Maslow totesi vuonna 1943 ilmestyneessä uraa uurtavassa artikkelissaan ”Ihmisen motivaation teoria”:

”On täysin totta, että ihminen elää yksinomaan leivästä kun leipää on vähän. Mutta mitä tapahtuu ihmisen haluille, kun leipää on runsaasti ja kun hänen vatsansa on kroonisesti täynnä?”

Hänen nykyään maineikkaaseen ”tarpeiden hierarkiaan” perustuva vastauksensa oli seuraava: ”Muita (ja korkeimpia) tarpeita ilmenee välittömästi ja fysiologisten nälkien asemasta nämä hallitsevat eliötä.” Hänen pyramidinsa pohjalla ovat fyysiset tarpeet, kuten ruoka ja vesi. Niiden yläpuolella on turvallisuus. Seuraava taso on rakkaus ja kuuluminen, sitten arvostus ja huipulla on viimein ”itsensä toteuttaminen” luovuuden kaltaisilla merkityksellisillä pyrkimyksillä.

Samanlainen hierarkia soveltuu informaatioon. Kun perustiedon ja viihteen tarpeemme ovat tyydytetyt, alamme suhtautua valikoivammin siihen, mitä tietoa ja viihdettä oikeastaan haluamme, ja tässä prosessissa opimme itsestämme ja käyttövoimastamme enemmän. Lopulta monet muuttuvat passiivisista kuluttajista aktiivisiksi tuottajiksi, joita motivoivat luomisen psyykkiset palkinnot.

 

Huomio- ja mainetalous

 

Normaalisti kuluttajamarkkinoilla rahan niukkuus auttaa meitä suunnistamaan tarjolla olevassa tuotteiden runsaudessa – ostamme vain sen mihin meillä on varaa (luottokorteista huolimatta). Tällä tavalla myös kapitalismi ”pitää kirjaa” kulutuskysynnästä ja seuraa millaisia hintoja kuluttajat ovat valmiita maksamaan. Mutta mitä tapahtuu verkossa, missä yhä useammat tuotteet on koodattu ohjelmistoon ja jotka voidaan sen seurauksena tarjota ilmaiseksi? Raha ei ole enää markkinoiden tärkein signaali. Sen tilalle tulee kaksi ei-rahallista tekijää.

Näitä kahta sanotaan usein ”huomiotaloudeksi” ja ”mainetaloudeksi”. Huomion ja maineen markkinoinnissa ei ole tietenkään mitään uutta. Jokainen tv-ohjelma joutuu kilpailemaan ensimmäisessä taloudessa ja jokainen tuotemerkki toisessa. Julkisuuden henkilö rakentaa maineen ja muuttaa sen huomioksi. Verkkokokemuksessa ainutlaatuista on näiden kahden mitattavuus ja miten ne muuttuvat päivä päivältä todellisen talouden kaltaisiksi.

Mikä määrittelee ”talouden”? 1700-luvun puoliväliin saakka ”taloutta” käytettiin lähinnä politiikan ja lain piirissä. Adam Smith kuitenkin antoi termille modernin merkityksen, kun hän määritteli taloustieteen markkinoiden tutkimukseksi, erityisesti muodossa jonka ilmaisemme nykyään lyhyesti ”valinnan tieteeksi niukkuuden vallitessa”.

Nykyään taloustiede tutkii muutakin kuin rahallista markkinoita. 1970-luvulta lähtien on syntynyt käyttäytymistaloustieteen ja ”neurotaloustieteen” kaltaisia erikoisaloja, jotka pyrkivät selittämään, miten ihmiset päättävät kokemiensa kannusteiden perusteella. Huomio ja maine ovat usein näiden alojen osio, vaikka niitä ei olekaan muodollisesti määritelty markkinoiksi.

Entä jos huomiota ja mainetta voitaisiin käsitellä yhtä kvantitatiivisesti kuin rahaa? Entä jos voisimme muotoilla ne asianmukaisiksi markkinoiksi ja voisimme selittää jae ennustaa ne monilla samoista yhtälöistä, joita taloustieteilijät käyttävät perinteisissä rahallisissa talouksissa? Sen onnistumiseksi huomiolla ja maineella tulisi olla samat piirteet kuin muilla valuutoilla: niiden tulisi olla mitattavia, äärellisiä ja vaihdettavia.

Nyt päästään jo lähelle tätä sen ansiosta , että Tim Berners-Lee loi modernin hyperlinkin v. 1989. Sen on yksinkertainen asia, pelkkä merkkijono, joka alkaa ”http://”, mutta se synnytti muodollisen kielen huomion ja maineen vaihdolle ja molempien valuutat. Kun nykyään muodostaa blogillaan linkin jonkun kanssa, vastapuolelle annetaan käytännössä hieman omaa mainetta. Eräässä mielessä omalle yleisölle sanotaan:

”Jätä minut. Mene tähän toiseen paikkaan. Luulen, että pidät siitä, ja jos niin käy, kenties arvostat minua enemmän, kun suosittelen sitä. Ja jos arvostat minua enemmän, kenties palaat sivustolleni useammin.”

Ihanteellisessa tilanteessa tällaisen maineen siirron jälkeen kumpikin osapuoli on rikkaampi. Hyvät suositukset kasvattavat lukijakunnan luottamusta ja suosituksen kohteena olemiseenkin liittyy luottamusta ja suosituksen kohteena olemiseenkin liittyy luottamusta. Ja luottamuksen mukana tulee lukijoita.

Jo vuosia todellisen maineen kauppapaikan nimi on ollut Google. Mitä muuta verkon mainevaluuttaa on kuin GooglePageRank-algoritmi, joka mittaa tulevat linkit, jotka määrittävät mielipideverkoston, joka on www. Ja mikä on parempi huomion mitta kuin verkon liikenne?

Talouden kielellä ilmaisten vaihdamme mainetaloudesta huomiotalouteen ja käteiseen seuraavalla kaavalla: Sivustosi taloudellinen arvo on liikenne, jonka PageRankisi (yhden ja kymmenen väliin sijoittuva luku) tuo tiettyä termiä koskevan Google-haun tuloksista kerrottuna tämän termin avainsana-arvolla. Ja liikenne voidaan muuntaa vanhaksi kunnon käteiseksi yksinkertaisesti ajamalla sivustolla AdSense-mainoksia ja jakamalla tulot Googlen kanssa.

Elämme nykyään Google-taloudessa ainakin osan elämäämme pidämme siitä tai emme. Tyypillisellä sivustolla 25-50% kaikesta liikenteestä tulee Google-hauista. Kokonainen ”hakukoneoptimointi”-niminen teollisuudenala on syntynyt auttamaan sivustoja lisäämään näkyvyyttä Googlen silmissä. PageRank on maineen kultakanta. Googlen johtoryhmä rukkaa alinomaa algoritmia säädellen rahavarantoja. Verkon kasvaessa he välttävät PageRankin ”inflaation” tekemällä siitä vaikeamman ansaita. Jos he havaitsevat PageRank-väärennöksiä, kuten roskalinkkejä, se säätävät algoritmin poistamaan ne liikenteestä. He pitävät valuuttansa arvoa yllä pyrkimällä pitämään hakutuloksensa olennaisempana kuin kilpailijoiden tulokset , ja se säilyttää Googlen markkinaosuuden (nykyisin n. 70%). Alan Greenspanin (entinen USA:n keskuspankin FED:n johtaja) työ ei paljoa poikennut tästä.

Googlessa on huomattu nykyisten todellisten keskuspankkiirien tapaan, että yhden valuutan säätely on kaukana koko talouden säätelystä. Googlea voidaan pitää verkon USA:na – se on vain monista maine- ja huomiotalouksista suurin. Se ei ole suljettu talous, koska se on vain osa suurempaa verkkotaloutta. Ja sen ympärillä on lukemattomia muita maine- ja huomiotalouksia, joilla kullakin on oma valuuttansa. Facebookilla on ”kaverit”, Twitterillä ”seuraajat”, Slashdotilla ”karma” jne. Kukin käyttäjä voi päätellä miten se muutetaan rahaksi, jos sitä haluaa (useimmat eivät sitä edes halua), mutta huomion ja maineen kvantifiointi on nykyään globaalia toimintaa.

Verkossa nämä taloudet elävät rinnakkain ja nousevat ja laskevat huomion vuoroveden mukana. Vaikka ne haluavat säädellä mainetta kokonaisuudessaan, ne eivät siihen pysty. On myös kasvava suljettujen verkkotalouksien luokka, jossa keskuspankkiireilla on paljon enemmän valtaa. Ne ovat verkkopelejä, kuten Warhammer ja Lineage, jotka tyypillisesti käyttävät kahta valuuttaa: huomiovaluuttaa, jossa pelaajat ansaitsevat lumerahaa pelatessaan, ja todellista rahaa, jolla he voivat ostaa lumerahaa, elleivät halua käyttää aikaansa sen hankkimiseen. Pelit kohtaavat niukkuuksista suurimman: ajan. Nuoremmilla pelaajilla on aikaa mutta vähemmän rahaa. Vanhemmilla rahaa muttei aikaa. Nuoremmat pelaajat voivat kerätä huomiota klikkauksillaan. Vanhemmat voivat ostaa oikoteitä. Pelien suunnittelijat yrittävät tasapainottaa nämä kaksi oikealla tavalla, jotta pelaajat pystyvät kilpailemaan ja etenemään kummallakin tavalla. Ja kun suunnittelijat toimivat näin, he luovat samalla muutamia historian kvantifioiduimmista ei-rahallisista talouksista.

 

Lahjatalous

 

Vuonna 1983 julkaisi sosiologi Lewis Hyde kirjan The Gift (Lahja). Se oli ensimmäisiä kirjoja, jotka pyrkivät selittämään ihmisen ehkä vanhimman sosiaalisen perinteen mekanismin: tavaroiden antamisen maksutta. Hän keskittyi lähinnä Tyynenmeren saarille ja muihin ”alkuperäisyhteisöihin” jotka eivät olleet omaksuneet muodollisia rahatalouksia. Siellä asema saavutettiin niissä lahjojen vaihdoilla ja rituaaleilla, siis rahan kulttuurisilla vastineilla.

Monilla näistä kulttuureista oli runsaasti luonnonvaroja – ruokaa puissa – joten luonto huolehti niiden perustoimeentulosta. Tästä syystä ne pystyivät nousemaan Maslowin pyramidia ja keskittymään sosiaalisiin tarpeisiin. Joissakin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen heimoissa lahjaan liittyvä hiljainen sääntö oli, että se velvoitti vastalahjaan (”lahjan palauttamiseen”). Lahjoja ei myöskään saanut pitää, vaan sen sijaan ne oli annettava lahjana uudelleen joillekin muille (”lahjan on aina liikuttava”). Nykyään pidämme termiä ”intiaanin lahja” (eli vastalahjan odottaja) halventavana, mutta se perustuu Hyden havaintoihin: Näissä kulttuureissa lahjaa ei oikeastaan voinut pitää. Sen sijaan se oli hyvän tahdon ilmaus ja se pysyi tällaisena vain, jos se kiersi jatkuvasti.

Hyde keskittyi lähinnä lahjatalouksiin , joissa vaihdettiin tavaroita eli todellisia esineitä. Aina on myös ollut paljon suurempi tekojen lahjatalous, jossa toisille tehdään palveluksia maksutta. Samaan tapaan kuin huomio- ja mainetaloudet, myös tämä utuinen lahjatalous on yhtäkkiä tullut kirkkaaksi ja mitattavaksi, kun se siirtyy verkkoon.

Perinteisessä mediamaailmassa, ihmiselle on maksettava kirjoittamisesta. Jokin on kuitenkin muuttunut. Aktiivisten blogien määrä ylitti 12 miljoonan rajan vuonna 2009 ja kasvu näyttäisi jatkuvan. Vain muutama tuhat heistä (vähintäin kerran viikossa kirjoittavat) saavat kirjoittamisestaan palkan. Suuntaus näkyy kaikkialla Amazonin amatöörien tuotearvioista ulottuen elokuvaharrastajiin, jotka ovat tehneet IMDB:stä maailman kattavimman elokuvia ja elokuvan tekijöitä koskevan informaatiokokoelman.

Tässä ei ole mitään uutta, sillä ihmiset ovat aina luoneet ja osallistuneet ilmaiseksi. Aikaisemmin heidän tekemisiään ei sanottu ”työksi”, koska siitä ei maksettu, mutta aina kun antaa ilmaisen neuvon tai ryhtyy vapaaehtoiseksi johonkin, tekee asian, joka toisessa yhteydessä olisi jonkun toisen työtä. Nyt ammattilaiset ja amatöörit ovat yhtäkkiä samoilla huomiomarkkinoilla, ja nämä rinnakkaiset maailmat kilpailevat keskenään. Ja amatöörejä on paljon enemmän kuin ammattilaisia.

Mikä motivoi amatöörien luovuutta, jos ei raha? Monet olettavat, että lahjatalouden käyttövoima on lähinnä anteliaisuus, mutta kuten Hyde havaitsi Tyynenmeren saarten asukkaista, tilanne ei yleensä ole vain näin altruistinen. Adam Smith oli oikeassa: Valistunut oma etu on ihmiskunnan vahvin voima. Ihmise tekevät asioita ilmaiseksi pääasiassa omista syistään: Huvin vuoksi, koska heillä on jotain sanottavanaan, koska haluavat ihmisten kiinnittävän huomion heihin, koska haluavat omien näkemystensä huomioon ottamista ja lukemattomista erittäin henkilökohtaisista syistä.

Vuonna 2007 O'Reilly Mediassa työskentelevä päätoimittaja Andy Oram tutki käyttäjien tuottaman dokumentoinnin hämmästyttävää valikoimaa ohjelmistojen, laitteiston ja pelien käyttöohjeita, jotka menevät paljon alkuperäisten tuottajien tekemiä pitemmälle ja pohti, mikä motivoi ihmiset tekemään ne. Hän jatkoi selvitystään vuoden verran ja taulukoi sen jälkeen tulokset. Johtava syy oli ”yhteisö” eli ihmiset tunsivat kuuluvansa yhteisöön ja halusivat panostaa sen elinvoimaan. Toinen oli ”henkilökohtainen kasvu” , joka tuo mieleen Maslowin korkeimman tason, itsensä toteuttamisen. Kolmanneksi nousi ”keskeinen tuki”, mikä viittaa siihen, että monet tällaiset työntekijät ovat ”asiantuntijoita”, kuten sosiologit sanovat: asioista tietäviä ihmisiä, jotka nauttivat tietojensa jakamisesta. Mielenkiintoisella tavalla maine ei noussut kovinkaan korkealle Oramin selvityksen motiivien joukossa. Mistä ihmiset ottavat ajan? Siitä etteivät he tee jotain muuta eli luopumalla asioista, joista eivät koe saavansa sosiaalisia ja emotionaalisia palkintoja.

Elämme maailmassa, jossa ruoka, turva ja muut Maslowin perustarpeet tyydytetään siten, ettemme enää raada pellolla aamusta iltaan. Alamme huomata, että meillä kognitiivinen ylijäämä”, kuten sosiologit sanovat, siis energiaa ja tietoa, jota työmme ei täysin hyödynnä. Samalla meillä on emotionaalisia ja älyllisiä tarpeita, joita työ ei täysin tyydytä. Saamme arvostamallamme alalla tekemästämme ”ilmaisesta työstä” kunnioitusta, huomiota, ilmaiskeinon ja yleisön.

Sanalla sanoen olemme usein onnellisempia, kun teemme palkatta meitä miellyttäviä asioita, kuin tehdessämme palkkatyötä. Meidän on edelleenkin syötävä, mutta kuten Maslow osoitti, elämään kuuluu myös muutakin. Tilaisuus vaikuttaa tavalla, joka on sekä luova että arvostettu, on täsmälleen sellaista tyydytystä jonka Maslow asetti kaikkien muiden pyrkimysten yläpuolelle ja jota palkkatyö hyvin harvoin antaa. Ei siis ihme että tietoverkko räjähti vapaaehtoistyön vaikutuksesta: sen asiosta ihmiset olivat onnellisia luovuudestaan, osallistuessaan, vaikuttaessaan ja saadessaan tunnustusta jonkin asiantuntijana. Tällaisen ei-rahallisen tuotantotalouden mahdollisuus on yhteiskunnassamme satojen vuosien ajan odottaen sen täysin toteuttavien sosiaalisten järjestelmien ja työkalujen ilmaantumista. Verkko antoi nämä työkalut ja yhtäkkiä syntyivät ilmaisen vaihdon markkinat.


 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on seitsemän plus kaksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja