Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
31123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
2829301234

RSS

 Jalkapallokulttuurin sielu ja kuinka se halutaan murhata
03.04.2014 14:21 | pelontorjunta

(Kuva: Racing Clubin kannattajat (oik.) sekä San Lorenzon laulavat juhlivat kannattajat (vas.) Argentiinassa)

 

Koskaan ei voida unohtaa sitä kuinka se iski tuhannen voltin voimalla suoraan sydämeen. Se ei ollut vain jotain tavallista urheilua vaikka se oli tavallista urheilu jossa 22 pelaajaa taistelee pallosta kentällä, yrittävät saada sen haltuun ja laittaa se vastustajan maaliin tai estää vastustajaa näin tekemästä. Kymmenien muiden joukkuepelien tapaan se on hyvin yksinkertainen peli, joskin äärimmäistä taitoa, hyvää fyysistä kuntoa, taktista osaamista ja strategista silmää vaativa. Mutta siinä pelissä on jotain muutakin joka erottaa sen aivan ylivoimaiseksi muihin lajeihin verrattuna. Se suuri erottava tekijä liittyy pelin ympärillä olevaan kulttuuriin. Italialaiset käyttivät ilmaisua kuinka elämä on osa jalkapalloa. Jopa ihmiset jotka eivät tunnustaneet olleensa erityisen kiinnostuneita koko pelistä saattoivat jostain omituisesta syystä vajota depressioon tietämättään siitä että surumielisyyden syy saattoi olla heille tiedostamaton – kunnes muistivat että jokin heitä lähellä oleva seura, usein oman kaupungin, oli hävinnyt ottelun. Moni ei edes tiennyt alitajuisesti kannattaneensa tuota tiettyä seuraa.



Synty

 

Nykymuotoinen jalkapallopeli on lähtöisin Englannista. Samantapaisia pelejä oli jo aiemmin pelattu muun muassa Song-dynastian Kiinassa (tsu chu), Etelä-Amerikan intiaanien parissa, antiikin Kreikassa (episkyros), Rooman valtakunnassa (harpastum), 600-luvulla Japanissa (kemari). Keskiajalla eri puolilla Eurooppaa pelattiin väkivaltaisia pallopelejä. Englannissa pelattiin mob footballia, Ranskassa pelattiin 1100-luvulta lähtien soulea ja Italiassa kansansuosioon nousi gioco de calcio.

Sanan jalkapallo (engl. football) ensimmäinen kirjallinen maininta on vuodelta 1409. Lajin pelivälineeseen viitattiin ensimmäistä kertaa samalla nimellä vuonna 1486. Yhdysvalloissa käytetty sana soccer syntyi 1800-luvun lopulla. Se johdettiin nimen association football alusta.



Työväenliikkeen peli joka levisi lähes kaikkialle

 

Britanniassa edelläkävijöitä järjestäytyneen seurapalloilun osalta olivat skotlantilaiset. Sieltä ajatus järjestäytyneestä seura- ja sarjatoiminnasta levisi Englantiin. Englannin liiga (The Football League) perustettiin vuonna 1888 Aston Villan puheenjohtajan William McGregorin aloitteesta. Liigaa pelattiin ensimmäisen kerran kaudella 1888–1889 kahdentoista keski- ja pohjoisenglantilaisen joukkueen voimin. Lauantai-iltapäivien otteluista tuli suosittua ajanvietettä erityisesti työväenluokkaisten miesten keskuudessa, ja lajin vetovoimaa kiihdyttivät entisestään sanomalehtien kirjoittelu otteluista sekä vedonlyöntimahdollisuudet.

Jalkapallo alkoi levitä Britteinsaarten ulkopuolelle 1900-luvun alussa. Ensimmäisiä maaotteluita pelattiin vuosisadan ensimmäisinä vuosina niin Etelä-Amerikassa kuin Keski-Euroopassakin. Kansainvälinen jalkapalloliitto perustettiin vuonna 1904, ja se otti MM-kisojen järjestämisen ohjelmaansa heti. Eri valtioista ei kuitenkaan löytynyt vielä tuolloin riittävästi rahaa eikä innostusta. Olympiaohjelmaan jalkapallo oli tullut jo vuonna 1900, mutta ensimmäinen turnaus, johon osallistui maajoukkueita seurojen sijaan ja jota myös FIFA piti virallisena, pelattiin vasta Lontoon olympialaisissa 1908. Olympialaiset alkoivatkin kehittyä MM-kisojen eräänlaiseksi edeltäjäturnaukseksi seuraavina vuosikymmeninä.

1920-luvulla monet Euroopan maat olivat siirtymässä kohti ammattilaisuutta, mutta olympialaisissa saivat kilpailla vain amatöörit. Tuolloin FIFA päätti alkaa järjestää MM-kisoja, ja ensimmäinen turnaus pelattiinkin jo vuonna 1930 Uruguayssa. Kisoihin osallistui 13 joukkuetta, ja mestaruuden voitti isäntämaa nujerrettuaan finaalissa Argentiinan maalein 4–2. MM-turnauksia alettiin pelata neljän vuoden välein, mutta toinen maailmansota katkaisi rytmin jo kolmannen turnauksen jälkeen. Kun kisoja jatkettiin 1950-luvulla, Brasilia oli noussut maailman kärkipäähän. Se voittikin maailmanmestaruuden vuosina 1958 ja 1962.



Eri maat, eri kulttuurit, ei tapa ajatella

 

Kun jalkapallo sellaisena kuin se uusilla säännöillä oli muodostunut alkoi levitä Brittein Saarilta muualle Eurooppaan ja Amerikan mantereelle havaittiin miten eri tavalla pelaajat ja kannattajat sen omaksuivat. Syntyi jalkapallokulttuureita, voimakkaita keskuksia jotka olivat täysin autonomisia suhteessa brittiläiseen käsitykseen pelistä.

Euroopassa Itävalta-Unkarin alueelle, Balkanille, Espanjan Baskimaahan, Kataloniaan, Italiaan, Saksaan sekä mm. Benelux-maihin ja Ranskaan syntyi peli- ja kannattajakulttuurit jotka erosivat toisistaan. Suomen tapaisessa maassa yhdenmukaistava ajattelumalli pyrki pitkään häivyttämään tämän tosiasian ja muokkaamaan täysin virheellistä kuvaa jossa Britannia on pelin keskipiste ja muut maat enemmän tai vähemmän vain sopeutuvat siihen viitekehykseen jonka britit luovat. Vasta 1970-luvulta lähtien ihmisten alkaessa entistä enemmän matkustaa ja nähdä eri maita paikallisine ominaispiirteineen liittyen myös jalkapalloon alkoi Englanti-keskeisyys osoittaa ensimmäisiä murenemisen merkkejä. Monilla avautui ettei Englanti ole ainoa maa jossa on ”oikea jalkapallokulttuuri”. Sitä oli muualla jopa enemmän.

Jalkapallo tapana pelata ja sisäistää eri maissa, jopa eri provinsseissa, osoittaa miten kulttuurisidonnainen se on ollut koko modernin historiansa (n. 150 vuotta) aikana. Emme käsittele vain taktiikoita, pelistrategiaa ja edes pelityylejä joita eri puolilla maailmaa eri aikoina on syntynyt.  Joka tapauksessa on selvää että on kyse on evoluutiosta jossa peli muuntuu olosuhteisiin sopivaksi. Englanti saattoi keksiä pelin UUDESTAAN 1800-luvulla mutta ilman Etelä-Amerikan La Platan alueen vaikutusta olisiko ja milloin moderni lyhyt syöttöpeli, seinäsyöttöpeli käsitetty. Uruguay – parin miljoonan ihmisen kansakunta – nousi 1920-luvulla jalkapallon ykkösmaaksi.

Jatkoa seurasi. Argentiinalaiset loivat sen tulisen nopean hyökkäävän, joskus myös rajun, voimakkaasti tunteisiin vetoavan pelitavan, jota vastaan myöhempinä vuosikymmeninä eurooppalaiset joukkueet olivat ajoittain suurissa vaikeuksissa. Latinalaisen Amerikan kauneimmaksi helmeksi muodostui kuitenkin brasilialainen tapa pelata jalkapalloa. Se oli niin kaunista että mm. vuoden 1970 MM-kisoissa Brasilian maajoukkue pelasi sellaista jalkapalloa että tuntui suorastaan kipeältä katsoa miten kaunista peli saattoi olla. Jokainen joka muistaa vuoden 1970 Brasilian maajoukkueen pelit Meksikon kisoissa kiittää Jumalaa ja/tai omia vanhempiaan siitä että oli ehtinyt syntyä ajoissa maailmaan ja ehti katsoa nuo kisat. Tämä on syytä mainita juuri siksi että se mitä myöhemmin alkoi tapahtua on ollut niin kovin tuskallista seurattavaa.



Identiteetti, paikallisvastustaja sekä viha-rakkaussuhde

 

Jokainen kansainvälistä seurajalkapalloa seurannut havaitsee ilmiön jota ei voi rationaalisesti ymmärtää. Jalkapallokulttuuri ei ole vain pokaalien voittamista, pelien voittamista ja pelkkää menestystä. Kannattajalle paikallinen identiteetti on (tai ainakin vielä taannoin oli) määrittelevä tekijä. Ihmiset kannattivat lähes yksinomaan paikallista seuraa. Vastoin yleistä (eteenkin suomalaista) luuloa oman maajoukkueen kannattaminen ei ole koskaan ollut tärkein identiteettiä määrittelevä tekijä missään vahvassa jalkapallokulttuurissa. Itseasiassa kaikkialla maailmassa on havaittavissa yksi yhteinen nimittäjä: jotta suurta spektaakkeli voi edes syntyä tarvitaan tietty vastakkainasettelu. Tarvitaan ”me” ja tarvitaan ennen kaikkea ”he”. Ilman ”heitä” ei ole ”meitä”.

Klassisia esimerkkejä haetaan yleensä ensimmäiseksi Britanniasta. Niitä ovat paikallisottelut mutta myös kahden kilpailevan naapurikaupungin kamppailut. Tunnetuin lienee Skotlannin Glasgown ”Old Firm” ottelu Rangersin ja Celticin välillä. Identiteetti rakentuu – totta tai tarua – siihen että Rangersin kannattajat ovat protestantteja (voi pitää osin paikkaansa) ja Celticin katolisia (ei pidä paikkaansa, joukossa paljon myös muita). Celticillä on ilman muuta myös suuri kannatus Irlannin katolisten keskuudessa, koska Irlannissa ei ole suuria jalkapalloseuroja joihin rakentaa identiteetti. Siltä osin vihreä saari on samanalaisessa asemassa kuin Suomi.

Sitten on tietenkin tätäkin suurempia esimerkkejä Euroopassa kuten Real Madridin ja Barcelonan ”El Classico”, Milanon ja Rooman paikallisottelut sekä eteenkin viime vuosina yleiseen tietoisuuteen tullut turkkilaisten Fenerbachen ja Galatasarayn kohtaaminen. Esimerkkejä löytyy myös Pohjois-Afrikassa eräistä paikallisotteluista joiden kiihkeä tunnelma päihittää mennen tullen mitkä tahansa Britannian tai manner-Euroopan klassikot. Viime vuosikymmeninä juuri muslimimaissa on syntynyt näitä klassisia paikalliskamppailuita tai naapurikaupunkien joukkueiden kohtaamisia joissa kiihkeys on ylivertaista eurooppalaisiin vastaaviin verrattuna. Ne lienevät tunnetasoltaan lähellä jo klassikoiden todellista huipputasoa.

Aivan omaa luokkaansa ovat sitten latinalaisen Amerikan paikalliset hegemoniataistelut. Uruguayssa se on tietenkin Penarolin ja Nacionalin sekä Chilessä Colo Colon ja Universidadin kohtaaminen. Argentiinassa Buenos Airesin valtavuuden takia näitä kohtaamisia on huomattavan paljon. Media nostaa virheellisesti ylivertaiseen asemaan vain Boca Juniorsin ja River Platen kiihkeän kamppailun mutta tosiasiassa näitä ”klassikoita” on muuallakin. Monissa niissä kannattajien kiihkeys ylittää Bocan ja Riverin kohtaamisen vaikka katsojia olisikin hieman vähemmän. Joka kuvittelee että Argentiinassa sarjajalkapallo rakentuu Bocan ja Riverin ympärille on totaalisen väärässä. Näiden kahden seuran merkitys on lähinnä vain siinä että niitä halveksitaan ehkä enemmän kuin muita koska sikäläinen sekä kansainvälinen media ja tuotteistajat haluavat näin uskotella massoja. Argentiina ei ole Skotlanti eikä Espanja. Gimnasia sytyttää Estudiantesin kannattajat tunnetasolla La Platassa vahvemmin kuin River tai Boca. Brasilian osalta on myös totaalisen typerää korostaa liikaa Flamengon ja Fluminensen kohtaamisia.

Näiden tapahtumien taustalta löytyy selkeä heimoajattelusta kumpuava me-henki. Se on sitäkin voimakkaampi kun sitä lähinnä oleva toinen joukko kohdataan. Silloin kuin vastustaja on pienempi,  kaukaisempi mahdollisesti jokin toisesta maasta tullut, ei vastaavaa tunnetta koskaan synny. Kyse on silloin enemmänkin vain omasta pullistelusta, tärkeän ottelun voittamisesta esim. sarjatilanteen tai turnauksen kannalta siis vain yhdestä ottelusta. Jalkapallokulttuuri on hyvin pitkälle riippuvainen kahdesta kilpailevasta valtakeskittymästä, kahdesta seurasta. Monet sarjat rakentuvat tämän ympärille. Muu on pitkälle sitten ”vain” urheilua ja tulosta. Kulttuuri siis tarvitsee samanalaisia rakennusosia jotka ovat sytykkeinä maiden sisällissodille – kaksi kilpailevaa keskittymää jotka eivät ole tunnustaneet eivätkä tule koskaan tunnustamaankaan toisen hegemoniaa.


Suuri käänne 1970-luvulla – markkinavoimat ammattilaisjalkapalloon


Vielä 1960-luvulla ja suurelta osin vielä 1970-luvulla jalkapallo oli pitkälle kansallista ja paikallista.   Euroopassa ja latinalaisessa Amerikassa ei oltu vielä koettu sitä mitä Yhdysvaltojen urheilussa oli jo tapahtunut. Ns. gonzokirjallisuuden suuri nimi Hunter S. Thompson mainitsi lähes kulttiasemaan kohonneessa kirjassaan ”Suuri hainmetsästys”, kuinka USA:n baseball ja NFL-jalkapallo (grid iron) oli muuttunut 1970-luvulle tultaessa. Thomsonin mukaan vielä 1950-luvulla katsomot täyttyivät lajien vakaumuksellisimmista kannattajista, työväenluokkaan kuuluvista miehistä ja nuorisosta. Sitten alkoi kehitys jossa suuret korporaatiot ottivat seurat haltuunsa, modernisoivat katsomot, nostivat lippujen hinnat, tuotteistivat pelin.

Ammattilaisjoukkueurheilusta tehtiin brändi. Siitä tehtiin massoille myytävä kulutustuote. Kannattajista haluttiin tehdä kuluttaja. Ja vaikka amerikkalainen joukkueurheilu ei ole kuuna päivänä ollut tunnetasolla jalkapallon veroinen, niin lopputulos USA:ssa oli joka tapauksessa selvä. Tapahtuma latistui. Mutta se ei välttämättä vienyt katsojia stadioneilta. Mutta katsojarakenne muuttui. Se keskiluokkaistui, siellä oli entistä enemmän liike-elämän edustajia ja julkkiksia. Lajit vietiin sen kiihkeimmiltä kannattajilta jotka siirtyivät osin korkeiden hintojen ja esikaupunki-ilmiön takia seuraamaan otteluita televisioista.

Euroopassa ensimmäiset merkit kaupallistumisen lisääntymisestä havaittiin myös 1970-luvulla. Mainostaminen lisääntyi. Otteluita televisioitiin entistä enemmän. Britanniassa mainokset pelipaitoihin tulivat vasta 1970-luvun lopulla mutta juuri Britanniassa kaupallistaminen ja tuotteistaminen lähti – tosin muita myöhemmin – kiihkeämpään vauhtiin. Britanniassa oli olemassa eräitä syitä (tai tekosyitä?) jonka takia siellä käänne oli jopa muita maita rajumpi.

Ei voida kiistää sitä tosiasiaa etteikö Britanniassa ns. jalkapallohuliganismi olisi voimistunut 1960-luvun lopulta lähtien. Kautta aikojen katsomoväkivaltaa tai väkivaltaa ennen ja jälkeen ottelujen on ollut. Sitä koettiin jo 1800-luvulla. Mutta 1970-luvulla huliganismi saavutti ainakin median silmissä suoranaisen ruton aseman. Ns. jalkapallojunat alkoivat 1960-luvulta lähtien kuljettaa lauantaisin tuhansia kannattajia vierasotteluihin. Yhteiskunnan yleinen ilmapiiri, populaarikulttuuri, nuorisokulttuuri, yleinen moraalikoodiston muutos toi kaupunkien kaduille, stadioneiden lähistölle sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat jotka toimivat eri tavoin kuin aiemmat. Samaan aikaan yhteiskunnassa romahtivat vanhat koossa pitävät instituutiot. Omituisella tavalla jalkapallo ja uskollisuus seuraa kohtaa oli enää ainoa yhteisöä koossa pitävä tekijä. Samaistumalla jalkapallojoukkueen kannattamiseen saatoit vielä osoittaa kuuluvansa johonkin ”heimoon”.

Lähempi tarkastelu osoittaa että ”epidemiaksi” karannut jalkapallohuliganismi oli osin myytti, jota media ja tietyt poliittiset tahot käyttivät hyväkseen. On varsin yleisesti tiedetty tosiasia että pääministeriksi kohonnut Margaret Thatcher ei erityisemmin pitänyt jalkapallosta. Hän oli syntyisin työväenluokkaisesta perheestä, irrottautunut tästä maailmasta ja osin ehkä siitä syystä vieroksui kaikkea mikä viittasi työväenliikkeen identiteettiin. Jalkapallo oli yksi näistä. Media puolestaan näki huliganismissa hyvän uutisoinnin aiheen. Huliganismia paisuteltiin. Tässä uuskonservatiivisessa ilmapiirissä jossa sosiaalietuja leikattiin ja jossa ”jokaisen piti olla oman onnensa seppä” jalkapallohuliganismi leimattiin luuserin malliksi. Äärimmillään jokainen jalkapallon kannattaja sai säälittävän hölmön/puolirikollisen leiman.

Koska Englannin sarjajalkapallolla on tietty traditio ja anglosaksisella medialla on globaali valta-asema, syntyi tilaus sille että suuri raha, monikansalliset sijoittajat tulevat brittiläiseen jalkapalloon. Sitä ennen olisi vain suoritettava vallankaappaus. Seurat olisi kaapattava lopullisesti kannattajilta sijoittajille ja koko pelistä tehtävä brändi. Tapahtumat Heyselin stadionilla 1985 sekä Sheffieldissä 1989 olivat suuren rahan kannalta varsinaisia onnenpotkuja. Kummatkin tapahtumat ovat ainakin osittain virheellisen historiantulkinnan sävyttämiä. Heyselissä Liverpoolin kannattajat eivät hyökänneet italialaisten ”kimppuun”. Kyseessä oli huonosti organisoidun ottelun karkaaminen täysin avuttomien järjestäjien käsistä sekä joukkopako jossa ihmisiä kuoli. Sheffieldissä tilanne oli sama. Sille seuralle joka toi paikalle huomattavasti enemmän kannattajiaan varattiin vähemmän paikkoja katsomosta. Onnettomuuksien pääsyy oli surkea tapahtumista vastuussa olleiden organisointi. Mutta joka tapauksessa uuskonservatiivinen ajattelu halusi nyt kertakaikkisesti heittää katsomosta ulos nuhjuiset hielle ja kaljalle haisevat kannattajat. Jalkapallo haluttiin ”siistiksi” ja paremmin markkinoitavaksi tuotteeksi.


Kuinka seurat kaapattiin kannattajilta korporaatioille


1980-luvulta lähtien ammattilaisjalkapallo tuotteistettiin lopullisesti. Tulokset olivat kieltämättä vaikuttavia. Kun Jari Litmanen siirtyi hollantilaiseen Ajaxiin 1990-luvun alussa oli seuran liikevaihto vain noin miljoonaa euroa. Kun hän sieltä lähti oli liikevaihto kymmenkertaistunut. Vuonna 1977 maksoi pääsylippu Englannin liigan ylimmän sarjatason otteluun vähemmän kuin 2 puntaa (istumapaikka). Seisomakatsomoon pääsi alle punnalla. Englannin Valioliigan syntyessä 1990-luvun alkupuolella joutui lipusta maksamaan vähintäin kymmenkertaisen, jopa 20 kertaisen hinnan. Tänään lippu, jos sellaisen ylipäätänsä onnistuu ostamaan lontoolaisen valioliigaseuran otteluun maksaa usein n. 60 puntaa. Sama kehitys on havaittavissa Espanjassa. Kyllä. Stadionit ovat nyt hienoja, osa suorastaan uskomattoman upeita. Hyvästä tasosta kannattaa maksaa, vai kannattaako?

Tämä kehitys on johtanut siihen mikä USA:ssa koettiin suosituissa joukkuelajeissa jo sukupolvi aiemmin. Lajin kiihkein kannattajajoukko on osin suljettu stadioneilta. Kenellä on varaa maksaa jokaisesta ottelusta 50-100 euroa? Kenellä on varaa ostaa 1 000 – 3 000 euroa maksava kausikortti, sillä tuo hankinta on monelle itse asiassa lähes ainoa keino päästä seuraamaan omaa joukkueettaan stadionilla varsinkin jos seura on menestyvä? Kun mietitään syitä siihen miksi katsomot ja niiden tunnelma Euroopassa (ja osin muuallakin) on muuttuneet viimeisen 30-40 vuoden aikana ei stadioneiden modernisointi, seisomakatsomoiden häviäminen ole vähäinen asia. Itse asiassa se on muuttanut hyvin oleellisesti kaiken.

Rinnan stadionien modernisoinnin on katsojien valvonta lisääntynyt. Stadioneilla, niiden välittömässä läheisyydessä, rautatieasemilla, joukkojen kokoontumispaikoilla. Katsojia tarkkaillaan, kontrolloidaan ja rangaistaan nykyisin hyvinkin vähäpätöisistä syistä. Näyttää siltä että esim. Britanniassa on huliganismin vastainen taistelu jäänyt päälle kuin vanha vinyylilevy vaikka huliganismi on ollut pääsarjatasolla jo kauan kadonnutta kansanperinnettä.

Katsojarakenteen muutos ei ole estänyt sitä etteikö peleissä kävisi paljon katsojia. Saksan pääsarjan keskimääräinen yleisömäärä on n. 40 000 kun se Beckenbauerin ja Mullerin aikana - ”kultaisina vuosina” - oli vain puolet tästä (20 000 – 24 000). Englannin pääsarjatasolla yleisömäärät ovat nyt yhtä korkeita kuin ne olivat 1960-luvun alussa ja lähes 70% korkeammat kuin 1980-luvun puolivälissä. Seurat saavat monikymmenkertaiset pääsylipputulot verrattuna 40 vuoden takaiseen aikakauteen.

Mutta kaikkein rajuimmin ovat nousseet muut tulot. Sitä on kaikkinainen fanituotevalikoima, krääsä. Tässä näkyy globaali-ilmiö. Suuret seurat myyvät valtavat määrät fanituotteita, esim. pelipaitoja mm. Aasiassa. Tv-sopimukset tuovat vielä suuremmat tulot. Sitten on erityyppiset näytösottelut. Seurojen tuotteistamisessa mennään jo niin pitkälle että seuraan voidaan ostaa pelaaja Kiinasta, Japanista tai Etelä-Koreasta vain siitä syystä että näin seuran brändiä voidaan parantaa huomattavasti noilla valtavilla markkina-alueilla. Monien suurseurojen katsomoissa näkee hyvinkin kaukaisista maista tulleita ”pyhiinvaeltajia”. Tätä valtavaa liiketoimintaa perustellaan kalliilla maailmanluokan pelaajien hankinnoilla. Tämä mieletön kolmannen maailman huippupelaajien ryöstö kuihduttaa omalla osallaan mm. itäeurooppalaisen, latinalaisen Amerikan, Afrikan ja P-Afrikan kansallisia sarjoja maiden parhaimpien pelaajien siirtyessä läntisen Euroopan suurimpiin sarjoihin. Käänteisesti tämä vähentää tarvetta harjoittaa junioritoimintaa näissä läntisen Euroopan maissa.

Eräs viimeaikojen pöyristyttävin esimerkki tulee maasta joka on voittanut sekä pelin maailmanmestaruuden että kaksi kertaa Euroopan mestaruuden; kyse on tietenkin Ranskasta. Qatarin valtio päätti muutama vuosi sitten sijoittaa valtavan summan rahaa ammattilaisjalkapalloon ja etsi parasta mahdollista sijoituskohdetta. Sen Qatarin sijoittajat löysivät 12 miljoonan asukkaan Pariisista. Hämmästyttävä asiahan on se että Pariisi, Euroopan pääkaupunki, on jokseenkin autio jalkapallosta. Jättikaupungissa on vain yksi kohtalaisen merkittävä seura nimeltään Paris Saint German. Tässä PSG-seurassa oli qatarilaisille unelmakohde. Alkoi valtava rahavirtojen vyöry seuraan. Sen mukana megaluokan pelaajahankinnat, uusi valmennusjohto jolta ei tule resurssit loppumaan. Seuran liikevaihdon väitetään nousseen jo viidenneksi suurimmaksi vauhdilla joka enteilee sitä että PSG:stä, äskettäin suurelle yleisölle tuiki tuntemattomasta seurasta saattaa tulla 1-2 vuoden sisällä liikevaihdoltaan maailman suurin. Samalla alkoi tuttu ilmiö seuran katsomossa: lippujen hinnat nousivat, menestyksen myötä katsojamäärät kohosivat mutta entisten raivoavien kannattajalaumojen sijasta katsomo on säyseä lammaslauma. Sen laulaa kumoon kevyesti tuhat saksalaista vierailevaa jalkapallofania. Ei liene sattuma että Ranska oli se tietyn eurooppalaisten maiden muodostaman klikin johtaja joka äänesti vuoden 2022 MM-kisat Qatariin - eräs esimerkki siitä mille moraaliselle tasolle ammattilaisjalkapallo on vajonnut.



Muutos katsomoissa – poissa oleva nuoriso ja yhä latteampi tunnelma

 

Tuotteistaminen, kalliit lippujen hinnat ja yhä useamman katsojan muuttuminen kausikortin omistajaksi, eräänalaiseksi suurkuluttajaksi ei ole voinut olla vaikuttamatta jalkapallo-ottelujen luonteeseen eteenkin Euroopassa ja muissa vauraissa maissa. Tämä muutos on todennäköisesti kaikkein järkyttävimmällä tavalla näkyvissä esim. Manchester Unitedin tapaisessa seurassa.

Oli kerran aika jolloin Manchester United kiihkeine kannattajineen oli suoranainen käsite. Tämä aika vallitsi 1960-luvun lopulta aina 1970-luvun lopulle asti. Eräänalainen huipentuma oli skotlantilaisen Tommy Dochertyn ollessa seuran managerina 1970-luvun puolivälissä. Miten muuten voidaan selittää sitä hillitöntä, osin jopa hysteeristä kannatusta mitä seura nautti kannattajiensa keskuudessa pelattuaan kaudella 1974-75 Englannin liigan 2.divisioonassa ja siitä huolimatta lyödessään yleisömäärissä kaikki pääsarjatason seurat. Sen vierasotteluihin saattoi matkustaa helpostikin yli 10 000 kannattajaa junilla ja linja-autoilla vaikka osalle ei ollut edes lippuja tiedossa. Suuri tekijä oli ilman muuta seuran kannattajien identiteetti, fanaattinen halu sitoutua seuraan joka oli ollut jo vuosia syöksykierteessä. Mutta hyvin suurelta osin maniaa selitti myös Tommy Docherty, joka oli niitä viimeisiä brittimanagereita jotka puhuivat sitä kieltä mitä seisomakatsomoissa ymmärrettiin.

Se miltä Manchester Unitedin Old Trafford näyttää 40 vuotta myöhemmin on masentavaa katsottavaa. Tunnelmasta ei juuri voi puhua jos vertaa sitä Dochertyn aikakauteen. Asian voi ymmärtää vain tuntemalla taustat. Kun Dochertyn vuosina Stretford End-päätykatsomossa katsojien keski-ikä oli 19 vuotta on se tänään peräti 43 vuotta. He kaikki istuvat. Hyvin harva laulaa enää. Jopa seisomaan nouseminen saattaa aikaansaada sanktioita. Koko tunnelma eteenkin ennen ottelua vaikuttaa perin lattealta.

Manchester Unitedin stadionin surkea tunnelma onkin muodostunut nykyisin yleiseksi vitsin ja ivailun aiheeksi Britanniassa vaikka todellisuudessa asia on oikeastaan traaginen. Syytä irvailuun ei muutenkaan ole sillä tilanne kaikkialla Englannin Valioliigassa on lähes yhtä masentava. Suomalaiseen veikkausliigaan verrattuna se on varmasti parempi mutta vain siksi että siellä on 15 kertaa enemmän yleisöä. Vanha kannattajakulttuuri näyttää olevan Englannissa katoamassa. Manchester Unitedin hirvittävä kohtalo kehittyä brändituotteeksi - ”Unelmien Teatteriksi” - voi olla lopun alkua jalkapallokulttuurille läntisissä rikkaissa maissa.

Muualla Euroopassa tilanne näyttää yhtä uhkaavalta joskaan ei vielä yhtä pahalta. Ehkä Englanti on vain kehityksen kärjessä. Saksa sallii yhä omassa Bundesliigassa stadioneille seisomakatsomot ja niinpä britit kadehtivat jo saksalaista jalkapallokulttuuria. Siellä perinteisille kannattajille annetaan arvo ymmärtämällä se mikä merkitys kannattajakulttuurille näillä seisomakatsomoilla on. Lajin sitoutuneimmat kannattajat ovat aina halunneet katsoa ottelunsa näillä teransseilla. Niillä on valtavan paljon parempi tunnelma. Saksalaisseurat ymmärtävät brittiseuroja paremmin niiden arvon myös sosiaalisesti - seisomakatsomot mahdollistavat vähävaraisimmille tilaisuuden kokea Saksan Bundesliigan ilmapiiri. Kritiikki hurjasti käyttäytyviä kovan linjan kannattajia, seisomakatsomoiden ultria sekä latinalaisen Amerikan barras bravoja kohtaan ontuu toisaalta, sillä nämä kiihkeät ydinryhmät ovat toisaalta äärimmäisen tärkeitä "elämänlähteitä" monien italialaisten, balkanilaisten ja latinoseurojen tulevaisuudelle. He ovat kuin ydinseurakunta, todellinen "uskovien yhteisö" paikallisseurakunnan keskellä.

Mutta yleinen trendi näyttää olevan Euroopassa kohti vain istumakatsomoita sillä niiden avulla nostetaan pääsylipputuloja. Katsojia on myös helpompi kontrolloida. UEFA puolestaan on kieltänyt seisomakatsomoiden käytön omissa euro-otteluissaan joka omalta osaltaan ajaa useat mannereurooppalaiset seurat seuraamaan Englannin esimerkkiä. Euroopan tämän ajan menestyksekkäämmän maan Espanjan sarjapelien tunnelmaa ei voida erityisemmin kehua. Sarja rakentuu kahden suurseuran FC Barcelonan ja Real Madridin ympärille. Molemmat ovat megaseuroja mutta ovat olemukseltaan jokseenkin yhtä latteita brändejä kuin vaikkapa edellä mainittu nykyajan Manchester United.

Lisäksi taustalla väijyy myös amerikkalaistyyppinen uusi uhkakuva: suursijoittajan omistama seura voidaan periaatteessa siirtää jopa entisestä kaupungista toiseen, jopa aivan toiseen maahan. USA:n ja Kanadan monia urheiluseuroja on siirretty eteenkin pohjoisista kaupungeista USA:n "aurinkovyöhykkeelle". Eurooppalaiselle jalkapallolle tällainen ilmiö olisi jo suoranaista pilkantekoa mutta tämä mahdollisuus voi vielä tulevaisuudessa reaalisoitua.

Noin neljännesvuosisadassa koko kuva ammattilaisjalkapallosta on muuttunut. Vielä 1990-luvun alussa otteluiden suorat televisioinnit eivät olleet kovinkaan yleisiä. Nyt sateliittikanavien aikakautena otteluita voidaan seurata kymmeniltä kanavilta. Periaatteessa voit hyvinkin katsoa kuusi ottelua päivässä. Kenenkään psyyke ei kestä moista suurkuluttamista. Samalla yhä useammalle paljastuu karmea totuus - mitään maagisuutta pelissä ei enää ole. UEFA:n mestareiden liiga, täysin paisuteltu ja hypetetty 8 kuukautta kestävä näytelmä on suorastaan tuhonnut kaiken sen hohdon mitä monet kuvittelivat pelissä yhä olevan. Uskomatonta yliarvostettua roskaa, "unelmateollisuutta".


Tuhoutuuko jalkapallokulttuuri lopullisesti?


Näiden esimerkkien jälkeen voidaan esittää kysymys: tuhoutuuko jalkapallokulttuuri? Tai: jos tuhoutuu niin onko sillä niin väliä? Kysehän on lopultakin vain yhdestä pelistä ja viihteestä.

Näin tietysti on jos peli ja sen mukana syntynyt ainutlaatuinen globaali ilmiö käsitetään vain viihteeksi ja välineeksi tehdä rahaa. Mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Kyse on hyvin keskeisestä ilmiöstä. Voidaanko mikä tahansa uskonto, ideologia, kulttuuri ostaa ja myydä? Tai että onko oikein että paikallinen kulttuuri, sillä sitähän jalkapalloseurat ja niiden kannattajat juuri taannoin edustivat, hävitetään?

Olisi syytä laajentaa käsitettä jalkapallosta ja hyväksyä siihen liittyvään kannattamiskulttuuriin suuri annos uskonnollisuutta, heimoajattelua ja valtavaa kaipuuta yhteisöllisyyteen jota moderni talous ja poliittinen eliitti pyrkii kuristamaan. Se on myös osattava nähdä osana maskuliinista nuorisokulttuuria, sillä kannattamiskulttuurissa nuoruus, maskuliinisuus on tärkeä osa. Eliitin ja markkinavoimien brutaali hyökkäys jota käydään traditionaalista kannattajakulttuuria vastaan kaikin tavoin kaikkialla maailmassa on osattava peilata myös poliittisista motiiveista käsin, jossa eteenkin nuoret miehet muodostavat aina myös potentiaalisen uhan. Onko pelkkä sattuma että jalkapallokulttuurin moraalinen alennustila ajoittuu samaan aikakauteen jolloin perinteinen vasemmistolainen työväenliike on ahtaalla?

Kautta aikojen on tiedetty se, että poliittiset johtajat ja koko poliittinen eliitti on ollut perso mielistelemään urheilumenestystä ja kannattajalaumoja, niissäkin kun on paljon potentiaalisia äänestäjiä. Mutta toisaalta samat tahot ovat aina suhtautuneet tietyllä huolestuneisuudella tähän moni paikoin hyvin hurjaan joukkoon. Sen kanssa haluttaisiin siipeillä mutta se haluttaisiin pitää myös aisoissa. 

Palataan sinne missä lähes pidäkkeettömään kokonaisvaltaiseen jalkapalloseuran rakastamiseen suhtaudutaan yhä lämmöllä, esim. Argentiinaan. Vuonna 1978 Argentiina voitti ensimmäisen kerran jalkapallon maailmanmestaruuden. Näin tämän asian tiivisti uruguaylainen kirjailija Eduardo Galeano:

”Avajaisseremonian aikana kenraali Videla antoi Havelangelle kunniamerkin sotilasmarssin soidessa Buenos Airesin Monumental-stadionilla. Muutaman askelen päässä toimi täydellä teholla Argentiinan Auschwitz eli Laivaston mekaniikkakoulun kidutus- ja teloitusleirit. Ja muutamaa kilometriä kauempana lentokoneet pudottivat eläviä vankeja mereen.”

 

Naapurimaassa Chilessä diktaattorin rikokset olivat vähintäin samaa luokkaa. Kenraali Augusto Pinochetista ei ole varmaa tietoa olisiko hän myöhemmin uskaltanut jalkapallo-otteluihin sillä hän olisi saattanut kuulla laulua siitä ”kumpi tätä maata hallitsee, kansa vain huoranpenikka”. Espanjassa syvä viha Real Madridia vastaan oli kauan vahvinta siellä missä sisällissodassa asetuttiin tasavaltaisten puolelle. Tämä muisto eli pitkään Athletic Bilbaon ja Barcelonan kannattajien sisällä. Real Madrid koettiin kenraali Francon seuraksi.

Poliittisia intohimoja vahvempi on kuitenkin kannattajien halu olla osa paikalliskulttuuria. San Lorenzon (kuva), Racingin (kuva), Colonin, Gremion, Magrebin, Hajduk Splitin ja Aris Salonikin kannattajille on oman seuran kannattaminen osa paikallisidentiteettiä, kuulumista osana omaan yhteisöön. Nimitettäköön sitä heimoajatteluksi. Se on joka tapauksessa tuloksena evoluutiokehityksestä, kuulumista omaan tiettyyn joukkoon urbaanissa ympäristössä. Se voi olla sytykettä mm. rasistiseen ja muukalaisvihamieliseen asennoitumiseen mutta sen ei sitä tarvitse olla. Latinalaisessa Amerikassa, Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa saman seuran kannattajat ovat yhtä oli heidän ihonvärinsä mikä tahansa.

Kaikki eivät ole vielä antaneet periksi ”modernille jalkapallolle”, munattomalle, hajuttomalle käsitykselle jalkapallosta vain pelkkänä viihteenä ja tuotteena. Saksalainen kohuseura St. Pauli on anarkistinen seura paitsi siksi että se heittää surutta ulos kaikki sellaiset stadioniltaan jotka tulevat sinne lietsomaan rotuvihaa, rasismia tai homofobiaa, myös siksi että kannattajien suuri osa vastustaa kaikkea sitä toimintaa jolla suuri raha pyrkii kaappaamaan jalkapallon ja seuran sen kannattajilta. Seuran kannattajien ideologia lähtee puhtaasti siitä että on parempi pelata vaikka 3. divisioonassa kuin olla menestyksellinen brändi ja tuotemerkki. Tämä voi olla mahdotonta aikakautena jolloin lähes kaikki tuotteistetaan. Olisiko siis lähdettävä etsimään realistista kolmatta tietä St.Paulin ja vastenmielisen ”nykyjalkapallon” väliltä?

Ehkäpä tehtiin virhe kun turvallisuuden tavoittelussa (=huliganismin torjunta) mentiin liian pitkälle. Joskus ”rikollisuuden” jahtaaminen voi johtaa hyvin negatiivisiin tuloksiin. Huligaanit voivat siirtyä jalkapallosta tappelemaan mobiililaitteita hyväksi käyttäen vaikka syrjäseuduille etukäteen järjestettyihin turnajaisiin. Ehkäpä tehtiin virhe kun stadioneista tehtiin antiseptisiä, komeita, mutta hengettömiä areenoita, vain istumakatsomoineen. Meillä on nyt uusi ”Englannin tauti” joka voi johtaa siihen, että jalkapallospektaakkeli muuttuu yhä enemmän hengettömäksi ruumiiksi. Siitä merkkeinä on yhä useammin stadioneiden kaiuttimista kuuluva hyvin säälittävä, keinotekoinen "hengennostatus", jolla ei ole mitään tekemistä kannattajien sisältä lähtevän omaehtoisen kannustuksen kanssa.

Sietämätön taistelu maailman parhaimmista pelaajista vain kourallisen eurooppalaisten megaseuran kesken näivettää tuhansien tavallisten seurojen toimintaa Euroopassa, latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa. Se näivettää kansalliset ja paikalliset erityispiirteet sekä siirtää yleisen huomion kohti maailmanlaajuisia tympeitä sieluttomia jalkapallobrändejä. Kehitys on tappamassa kansallisia sarjoja. UEFA:n Mestareiden liiga on vain kärjistänyt seurojen välisiä tuloeroa, lisännyt tasoeroja johtaen yhä enemmän siihen että kansallisia sarjoja dominoivat vain pari seuraa. Tämä kaikki johtanee siihen että kokonainen uusi nuori sukupolvi saattaa menettää oikean aidon kosketuksen koko suuremoiseen lajiin ajamalla kannattajat televisioiden ääreen, tulevaisuudessa vain sosiaaliseen mediaan.

Mutta entä sitten jos valtavien joukkojen laulut katsomoissa vaimenevat? Entä sitten kun fanaattiset ultrat ja barras bravat, suurten laulavien, ulvovien, mylvivien orkestereiden kapellimestarit on heitetty ulos jalkapallosta kuten ns. ”huligaanit” Britanniassa aiemmin? Entä sitten kun tuhansien tonnien betoninen stadion ei enää lähdekään lentoon pallon iskiessä vastustan maaliin? Sitten kun tunnelma on ”siistiytynyt”. Puhukoot FIFA:n ja UEFA:n johtajat mitä tahansa jalkapallon suuruudesta mutta mikäli nuorelta sukupolvelta sulkeutuvat ovet jalkapalloareenoilta tympeän tuotteistamisen, kalliiden lippujen, korkean nuorisotyöttömyyden takia, alkaa todelliselle aidolle jalkapallokulttuurille soida kuolinkellot. Missä on nuoriso, siellä on toivo ja tulevaisuus. Siellä on elämä.

Ponga huevo San Lorenzo, vamos vaya al frente

Que aca está tu hinchada, que acá está tu gente

Porque ser de San Lorenzo es muy diferente

Este sentimiento, nadie lo comprende

 

Que no tiene explicación, eso es verdad

Cada vez te quiero mas, y siempre yo voy a estar presente

Este sentimiento es verdadero,

Ciclón te amoo, sin vos me muero.

 

Espanjankieliset sanat San Lorenzo- seuran kannattajien laulusta kuvaavat  heidän tunteensa seuraansa kohtaan. Kyseessä on Buenos Airesin suurkaupunkialueen tietyn asuinalueen ihmisten oma seura. Laulu kertoo kuinka mahdotonta ulkopuolisten on tajuta mitä on olla juuri tämän kyseisen seuran kannattaja. ”Tätä tunnettu kukaan ei voi käsittää”. He laulavat siitä että ”ilman sinua kuolemme” mikä voidaan käsittää myös siten että kannattaja ilman muita kannattajia jää myös yksin, kuolee. Seura on nimenomaan sen kannattajien. Tuskin kukaan täysjärkinen kuolee sen takia että jää ilman jotain pörssiyhtiön omistamaa brändituotetta. Seuran kannattamisessa on kyse lopultakin ihmisen ikävästä toisen luo, kutsu juhlaan, karnevaaliin, kutsua jakamaan valtava tunne yhdessä. Ihmisen erottaminen toisesta ihmisestä on rikos.


( Päivitetty: 04.04.2014 12:13 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on neljä plus kuusi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja




©2017 Pelontorjunta - suntuubi.com