Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2627282930311
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
30123456

RSS

 Chimamanda Adichie: ”Yhden Tarinan” Vaarallisuus
01.06.2014 17:58 | pelontorjunta

  Chimamanda Adichie (oik) puhumassa kesällä 2009 Oxfordissa, Englannissa siitä kuinka yhden kertomukseen varaan rakentuva käsitys muodostaa vaaran.

 

Olen kertomusten kirjoittaja ja haluaisin kertoa teille muutaman henkilökohtaisen kertomuksen siitä, mitä kutsun ”yhden tarinan vaaraksi”.

Kasvoin yliopistokampuksella itäisessä Nigeriassa. Äitini sanoo, että aloin lukea kaksivuotiaana, mutta luulen, että neljä on lähempänä totuutta. Luin brittiläisiä ja amerikkalaisia lastenkirjoja. Olin myös aikainen kirjoittaja. Kun aloitin noin seitsemänvuotiaana kirjoittamaan lyijykynällä väriliitupiirrustuksilla kuvitettuja tarinoita, joita äitiparkani joutui lukemaan.

Kirjoitin juuri sellaisia tarinoita, joita luin. Kaikki hahmoni olivat valkoisia ja sinisilmäisiä. He leikkivät lumessa. He söivät omenoita. Ja he puhuivat paljon säästä, kuinka ihanaa oli, että aurinko alkoi paistaa. Tämä siitä huolimatta, että asuin Nigeriassa. En ollut koskaan käynyt Nigerian ulkopuolella. Meillä ei ollut lunta. Söimme mangoja. Emmekä koskaan puhuneet säästä, koska sille ei ollut tarvetta.

Hahmoni myös joivat paljon inkivääriolutta, koska hahmot brittikirjoissa, joita luin, joivat inkivääriolutta. Huolimatta siitä, ettei minulla ollut tietoa, mitä se oli. Ja vuosien ajan minulla olisi epätoivoinen halu maistaa inkivääriolutta. Mutta se on toinen tarina.

Mielestäni tämä osoittaa, miten vaikutuksille alttiita ja herkkiä me olemme tarinan edessä, varsinkin lapsena. Olin lukenut vain kirjoja, joissa oli ulkomaalaisia, ja olin vakuuttunut, että kirjoissa luonnostaan piti olla ulkomaalaisia ja niiden piti kertoa asioista, joihin en voinut samaistua.

Asia muuttui, kun löysin afrikkalaiset kirjat. Niitä ei ollut paljon saatavilla. Eikä niitä ollut niin helppo löytää kuin ulkomaalaisia kirjoja. Kirjailijoiden kuten Chinua Achebe ja Camara Laye ansiosta käsitykseni kirjallisuudesta muuttui. Tajusin, että kaltaiseni ihmiset – tytöt, joiden iho on suklaan värinen, ja joiden käkkärä tukka ei mennyt poninhännille – voivat myös elää kirjallisuudessa.

Aloin kirjoittaa asioista, joita havaitsin. Rakastin lukemiani amerikkalaisia ja brittiläisiä kirjoja. Ne lietsoivat mielikuvitustani. Ne avasivat minulle uusia maailmoja. Mutta tahaton seuraus oli, että en tiennyt itseni kaltaisten ihmisten voivan olla olemassa kirjallisuudessa. Afrikkalaisten kirjailijoidne löytäminen teki tämän: Se pelasti minut ”yhdeltä tarinalta” siitä, mitä kirjat ovat.

Tulen sovinnaisesta, keskiluokkaisesta nigerialaisesta perheestä. Isäni oli professori. Äitini toimi hallinnossa. Joten meillä, kuten oli tapana, oli kotiapulaisia, jotka usein tulivat läheisistä maalaiskylistä. Kun täytin kahdeksan vuotta saimme uuden apuripojan. Hänen nimensä oli Fide. Äitini kertoi hänestä ainoastaan, että hänen perheensä oli hyvin köyhä. Äitini lähetti jamssia ja riisiä, ja vanhoja vaatteitamme hänen perheelleen. Kun en syönyt loppuun ateriaani, äitini sanoi:

”Syö loppuun! Etkö tiedä? Fiden perheen kaltaisilla ihmisillä ei ole mitään.”

Joten tunsin käsittämätöntä sääliä Fiden perhettä kohtaan.

Yhtenä lauantaina menimme käymään hänen kyläänsä. Hänen äitinsä näytti kauniisti värjätystä raffianiinistä tehdyn koristellun korin, jonka hänen veljensä oli tehnyt. Hätkähdin. Mieleeni ei ollut tullut, että kukaan hänen perheessään voisi itse asiassa tehdä jotain. Olin vain kuullut heidän olevan köyhiä, joten minun oli mahdotonta nähdä heidät muuta kuin köyhinä. Heidän köyhyytensä oli minun yksi tarinani heistä.

Vuosia myöhemmin mietin tätä, kun lähdin Nigeriasta yliopistoon Yhdysvaltoihin. Olin 19-vuotias. Amerikkalainen huonetoverini järkyttyi minusta. Hän kysyi, missä olin oppinut puhumaan englantia niin hyvin, ja hämmästyi kun kerroin että Nigeriassa englanti on virallinen kieli. Hän kysyi voisiko kuunnella ”heimomusiikkiani”, kuten hän sitä kutsui, ja oli siksi hyvin pettynyt, kun otin esille Mariah Carreyn kasetin. Hän oletti, etten tiennyt, miten käyttää hellaa. Minuun iski tieto: Hän sääli minua jo ennen kuin tapasi minut. Hänen lähtökohtansa minua, afrikkalaista, kohtaan oli holhoava, hyvää tarkoittava sääli. Huonetoverillani oli vain yksi tarina Afrikasta. Tarina katastofista. Tässä tarinassa ei ollut mahdollista afrikkalaisten olla samanlaisia kuin hän millään tavalla. Ei mahdollisuutta monimutkaisemmille tunteille kuin sääli. Ei mahdollisuutta yhteyteen tasavertaisina ihmisinä.

On sanottava, että ennen kuin menin Yhdysvaltoihin, en tietoisesti hahmottanut itseäni afrikkalaisena. Mutta Yhdysvalloissa kaikki kääntyivät puoleeni Afrikka-asioissa. Huolimatta siitä, etten tiennyt mitään paikoista kuten Namibia. Mutta omaksuin tämän uuden identiteetin. Monin tavoin ajattelen itseäni nykyään afrikkalaisena. Vaikka onkin aika ärsyttävää, kun Afrikkaan viitataan maana. Tuorein esimerkki tuli muuten ihanalla lennollani Lagosista kaksi päivää sitten, kun he ilmoittivat Virginian lennolla hyväntekeväisyystyöstä, ”Intiassa, Afrikassa ja muissa maissa”.

Vietettyäni muutaman vuoden Yhdysvalloissa afrikkalaisena aloin ymmärtää huonetoverini reaktiota minuun. Jos en olisi kasvanut Nigeriassa ja tietäisin Afrikasta vain uutisoinnin kautta, minäkin ajattelisin Afrikkaa paikkana, jossa on kauniita maisemia, kauniita eläimiä, ja vaikeaselkoisia ihmisiä, jotka taistelevat typeriä sotia, kuolevat köyhyyteen ja AIDSiin, ovat kykenemättömiä puhumaan puolestaan, ja odottavat pelastusta kiltiltä valkoiselta ulkomaalaiselta. Näkisin afrikkalaiset samoin kuin olin lapsena nähnyt Fiden perheen.

Tämä yksi tarina Afrikasta tulee uskoakseni länsimaisesta kirjallisuudesta. Tässä lainaus John Locke – nimisen lontoolaisen kauppiaan kirjoituksesta. Hän purjehti Länsi-Afrikkaan vuonna 1561 ja piti kiehtovaa päiväkirjaa matkastaan. Viitattuaan mustiin afrikkalaisiin ”petoina, joilla ei ole taloja”, hän kirjoittaa:

”He ovat myös päättömiä ihmisiä, joiden suu ja silmät ovat heidän rinnassaan”.

Olen nauranut joka kerta, kun luen tämän. Täytyy ihailla John Locken mielikuvitusta. Tässä kirjoituksessa tärkeää on se, että se edustaa afrikkalaisten tarinoiden kerrontatavan alkua lännessä. Traditiota, jossa Saharan eteläpuolinen Afrikka on negatiivisessa valossa, erilainen, tumma, ja ihmiset ovat, ihanan runoilijan Rudyard Kiplingin sanoin ”puoleksi piruja, puoliksi lapsia”.

Joten aloin ymmärtää, että amerikkalaisen huonetoverini on täytynyt läpi elämänsä nähdä ja kuulla eri versioita tästä yhdestä tarinasta. Kuten oli professorini joka kerran kertoi minulle, ettei romanini ollut ”autenttisen afrikkalainen”. Olin taipuvainen myöntämään, että romaanissani oli useita puutteita, että se oli epäonnistunut useissa kohdin. Mutta en ollut kuvitellut, että se oli epäonnistunut saavuttamaan jonkin afrikkalaisen autenttisuuden. Itse asiassa, en tiennyt, mitä afrikkalainen autenttisuus oli. Professorini kertoi, että hahmoni olivat liian paljon hänen kaltaisiaan, koulutettu keskiluokkainen mies. Hahmoni ajoivat autoa. He eivät nähneet nälkää. Joten he eivät olleet autenttisia afrikkalaisia.

Minun täytyy myöntää, että olen itsekin yhtä syyllinen yhden tarinan kysymyksessä. Muutama vuosi sitten vierailin Meksikossa Yhdysvalloista. Poliittinen ilmapiiri Yhdysvalloissa oli silloin kireä. Maahanmuutosta keskusteltiin paljon. Ja kuten usein tapahtuu Amerikassa, maahanmuutosta tuli synonyymi meksikolaisille. Oli lukemattomia tarinoita meksikolaisista ihmisinä, jotka huijasivat terveydenhuoltojärjestelmää, yrittivät rajan salaa, joita pidätettiin rajalla, ja sen sellaista. Muistan kävelleeni ensimmäisenä päivänä Guadalajarassa katsellen töihin meneviä ihmisiä, käärimässä tortilloja torilla, tupakoimassa, nauramassa. Muistan ensimmäisenä olleeni hieman yllättynyt. Sitten mieleni valtasi häpeä. Tajusin, että olin niin uppoutunut median tarinoihin meksikolaisista, että heistä oli tullut mielessäni säälittäviä köyhiä maahanmuuttajia. Olin niellyt tarinan yhdenlaisista meksikolaisista, enkä olisi voinut olla enemmän häpeissäni. Niin luodaan yksi tarina, näytetään ihmiset yhtenä asiana, vain yhtenä asiana, uudelleen ja uudelleen, ja sellaisia heistä tulee.

On mahdotonta puhua yhdestä tarinasta puhumatta vallasta. On olemassa igbonkielinen sana, jota aina ajattelen ajatellessani valta-asemia maailmassa, ja se on ”nkali”. Se on substantiivi, joka kääntyy jotakuinkin ”olla suurempi kuin toinen”. Kuten talouselämämme ja poliittinen maailma, tarinat ovat liiaksi määriteltyjä nkalin perusteella. Miten ne kerrotaan, kuka ne kertoo, milloin ne kerrotaan, kuinka monta tarinaa kerrotaan, kaikki riippuu vallasta. Valta on kyky kertoa ei vain tarina toisesta henkilöstä mutta tehdä siitä henkilön määrittelevä tarina. Palestiinalainen runoilija Mourid Barghouti kirjoittaa, että jos haluaa riistää kansaa, helpoin tapa on kertoa heidän tarinansa (vain osaksi), aloittaen (kohdasta) ”toiseksi”. Aloita tarina alkuperäisten amerikkalaisten nuolista äläkä brittien saapumisesta, ja saata aivan eri tarinan. Aloita tarina afrikkalaisen valtion epäonnistumisesta äläkä siirtomaavaltojen ohjaamasta afrikkaisen valtion luomisesta, ja saat aivan erilaisen tarinan.

Puhuin vastikään yliopistossa, jossa opiskelija kertoi minulle, että on kovin sääli, että nigerialaiset miehet ovat hyväksikäyttäjiä, kuten isähahmo romaanissani. Kerroin hänelle, että olin juuri lukenut romaanin nimeltä ”Amerikan psyko” - ja oli niin sääli, että nuoret amerikkalaiset ovat sarjamurhaajia. Tietysti sanoin sen hieman ärsyyntyneenä. Ei olisi ikinä tullut mieleenikään, että vain luettuani romaanin, jossa hahmo on sarjamurhaaja, että hän olisi jotenkin tyypillinen edustaja kaikista amerikkalaisista. Ei siksi, että olisi parempi ihminen kuin tuo opiskelija, vaan koska Amerikan kulttuurisesta ja taloudellisesta mahdista johtuen, minulla oli useita tarinoita Amerikasta. Olin lukenut Tyleria, Updikea, Steinbeckia, ja Gaitskilliä. Minulla ei ollut vain yhtä tarinaa Amerikasta.

Kun opin muutama vuosi sitten, että kirjailijoilla odotetaan olevan hyvin onneton lapsuus, jotta he menestyisivät, aloin ajatella, miten voisin keksiä hirveitä asioita, mitä vanhempani ovat tehneet minulle. Mutta totuus on se, että minulla oli hyvin onnellinen lapsuus, täynnä naurua ja rakkautta, hyvin kiinteässä perheessä. Mutta minulla oli myös isoisiä, jotka kuolivat pakolaisleireillä. Serkkuni Polle kuoli, koska oli vailla riittävää terveydenhuoltoa. Yksi läheisimmistä ystävistäni, Okoloma, kuoli lentokoneonnettomuudessa, koska paloautoilla ei ollut vettä. Kasvoin sortavien sotilashallitusten aikana. Ne eivät arvostaneet koulutusta, joten joskus vanhempani eivät saaneet palkkaansa. Joten lapsena näin, kuinka hillo katosi aamiaispöydästä, sitten margariini katosi, sitten leipä oli liian kallista, sitten maitoa säännösteltiin. Ja ennen kaikkea, eräänlainen pysyvä poliittinen pelko valloitti elämämme.

Kaikki nämä tarinat tekivät minusta sen mitä olen. Mutta vain negatiivisten tarinoiden vaaliminen latistaa kokemukseni ja jättää huomiotta monet muut tarinat, jotka muokkasivat minua. Yksittäinen tarina luo stereotyyppejä. Stereotyyppien ongelma ei ole se, että ne eivät olisi tosia, vaan se että ne ovat epätäydellisiä. Ne tekevät yhdestä tarinasta ainoan tarinan. Toki Afrikka on katastrofien maanosa. On suunnattomia sellaisia, kuten järkyttävät raiskaukset Kongossa. Ja masentavia, kuten se tosiasia, että 5 000 ihmistä hakee yhtä työpaikkaa Nigeriassa. Mutta on tarinoita, jotka eivät kerro katastrofeista. Ja on hyvin tärkeää, yhtä tärkeää, puhua niistä. Minusta on aina tuntunut, että on mahdotonta sitoutua kunnolla paikkaan tai henkilöön sitoutumatta kaikkiin tarinoihin siitä paikasta tai henkilöstä.

Yhden tarinan seuraus on tämä: Se ryöstää ihmisiltä arvokkuuden. Se tekee ihmisten tasa-arvon tunnustamisen vaikeaksi. Se korostaa, kuinka olemme erilaisia, eikä kuinka samanlaisia olemme. Mitä jos ennen Meksikon matkaani olisin seurannut maahanmuuttokeskustelua molemmilta puolilta, Yhdysvaltojen ja Meksikon? Mitä jos äitini olisi kertonut meille, että Fiden perhe on köyhä ja ahkera? Mitä jos meillä olisi afrikkalainen televisio joka näyttäisi erilaisia afrikkalaisia tarinoita ympäri maailman? Mitä nigerialainen kirjailija Chinua Achebe kutsuu ”tarinoiden tasapainoksi”. Mitä jos huonetoverini tietäisi nigerialaisesta kustantajastani, Mukta Bakaraysta, hämmästyttävä mies, joka jätti työnsä pankissa seuratakseen unelmaansa kustantamon perustamisesta? Perinteistä ajattelua oli, että nigerialaiset eivät lue kirjallisuutta. Hän oli eri mieltä. Hän koki, että ihmiset, jotka osaavat lukea, lukisivat, jos kirjallisuudesta tehtäisiin kohtuuhintaisia ja sitä olisi saatavilla. Pian hänen julkaistuaan ensimmäisen romaanini, menin TV-asemalle Lagosiin haastatteluun. Nainen, joka toimi siellä viestinviejänä tuli luokseni ja sanoi:

”Pidin hirveästi romaanistasi. En pitänyt sen lopusta. Sinun pitää kirjoittaa jatko-osa, ja siinä tulee käymään näin...”

Ja hän kertoi, mitä minun pitäisi kirjoittaa jatko-osaan. En ainoastaan hurmaantunut, olin hyvin liikuttunut. Tässä oli nainen, tavallinen nigerialainen, jonka ei muka pitänyt olla lukija. Hän ei ollut ainoastaan lukenut kirjaa, vaan ottanut sen omakseen, ja tunsi oikeudekseen kertoa minulle, mitä kirjoittaa jatko-osaan. Mitä jos huonetoverini tietäisi ystävästäni Fumi Ondasta, peloton nainen, joka emännöi TV-ohjelmaa Lagosissa, ja on päättänyt kertoa tarinoita, joiden toivoisimme unohtuvan? Mitä jos huonetoverini tietäisi sydänleikkauksesta, joka tehtiin Lagosin sairaalassa viime viikolla? Mitä jos huonetoverini tietäisi nigerialaisesta nykymusiikista? Lahjakkaat ihmiset laulavat englanniksi, pidgniniksi, igboksi, jorubaksi ja ijoksi, sekoittaen vaikutteita Jay-Z:lta Felaan, Bob Marleyhin ja isovanhempiinsa. Mitä jos huonetoverini tietäisi naisasianajajasta, joka äskettäin meni oikeuteen Nigeriassa haastaakseen typerän lain, jonka mukaan naisten pitää saada aviomiestensä lupa ennen kuin he voivat uusia passinsa? Mitä jos huonetoverini tietäisi Nollywoodista, täynnä kekseliäitä ihmisiä ,jotka tekevät elokuvia teknisistä puutteista huolimatta? Elokuvat ovat niin suosittuja, että ne todella ovat paras esimerkki, kuinka nigerialaiset kuluttavat sitä, mitä he tuottavat. Mitä jos huonetoverini tietäisi ihanan kunnianhimoisesta kampaajastani, joka juuri aloitti oman yrityksensä myydäkseen hiuslisäkkeitä? Tai niistä miljoonista muista nigerialaisista, jotka aloittavat yrityksiä ja joskus epäonnistuvat, mutta jatkavat kunnianhimoisina?

Joka kerta mennessäni kotiin kohtaan samat ärsytystä aiheuttavat asiat, kuten useimmat nigerialaiset: meidän epäonnistuneen infrastruktuurimme ja hallituksen. Mutta myös uskomattoman joustavuuden ihmisissä, jotka kukoistavat hallituksesta huolimatta pikemminkin kuin sen ansiosta. Opetan kirjoitustyöpajoissa Lagosissa joka kesä. On uskomatonta, miten monet ihmiset hakevat, miten monet ihmiset haluavat kirjoittaa, kertoa tarinoita. Nigerialainen kustantajani kanssa käynnistimme voittoa tavoittelemattoman ”Farafina Trust'in”. Meillä on isoja unelmia rakentaa kirjastoja ja kunnostaa kirjastoja, jotka ovat jo olemassa, ja hankkia kirjoja valtion kouluille, joilla ei ole mitään kirjastoissaan, ja järjestää useita työpajoja lukemisesta ja kirjoittamisesta kaikille niille ihmsille, jotka haluavat kertoa monia tarinoitamme.

Tarinat merkitsevät. Monet tarinat merkitsevät. Tarinoita on käytetty riistämiseen ja parjaamiseen. Mutta tarinat voivat myös voimauttaa ja inhimillistää. Tarinat voivat rikkoa ihmisten arvokkuuden. Mutta tarinat voivat myös korjata rikkoutuneen arvokkuuden. Amerikkalainen kirjailija Alice Walker kirjoitti tämän etelästä kotoisin olevista sukulaisistaan, jotka olivat muuttaneet pohjoiseen. Hän esitteli heille kirjan etelän elämästä, minkä he olivat jättäneet taakseen.

”He istuivat lukien kirjaa itsekseen, kuunnellen minua lukemassa kirjaa, ja tietynlainen paratiisi saavutettiin uudelleen.”

Haluaisin lopettaa tähän ajatukseen. Kun hylkäämme ”yhden tarinan”, kun ymmärrämme, että ei ole olemassa vain yhtä tarinaa mistään paikasta, me saavutamme uudelleen tietynlaisen paratiisin. Kiitos.

 

Chimamanda Adichie, Oxfordissa Englannissa heinäkuussa 2009.


( Päivitetty: 02.06.2014 11:50 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on kuusi miinus yksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja




©2017 Pelontorjunta - suntuubi.com