Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293012345

RSS

 Se toinen tarina adoptiosta
23.06.2015 18:34 | pelontorjunta

Kuva: Ylhäällä vasemmalla ja keskellä Mark ja Terri Riding Katie-tyttärensä kanssa. Regina Bush perheensä kanssa johon kuuluu myös adoptiotyttö Stacey. Alhaalla vas. Lewisin adoptioperhe ja oikealla Candace Russel Taylor-poikansa kanssa. Keskellä oikeassa reunassa NFL-tähden DeMarcus Waren Marley-tyttö.

Candace Russell ei välitä uuden sisarensa ihonväristä. Ei niin kauan kuin vauva oppii rakastamaan vaalenpunaista päiväpeiton väriä. Taylor, 1 v, jakaa Candacen elävästi maalatun makuuhuoneen ja nauttii 9-vuotiaan sisarensa lempeästä hoidosta.

Taylorin adoptioäiti on osa pientä mutta kasvavaa mustien vanhempien joukkoa jotka ovat viime vuosina adoptoineet USA:ssa valkoisia lapsia. Vuonna 2004 julkaistun tilaston mukaan jo 8% adoptoiduista valkoisista lapsista oli mustien vanhempien tai sellaisen perheen hoidossa jossa ainakin toinen vanhemmista oli etnisesti afroamerikkalainen. Vastaavasti 26% mustista adoptiolapsista oli valkoisen vanhemman/vanhempien hoidossa. Vuosittaiset tilastot sekä historialliset tilastot ovat perin niukat mutta adoptiohallintotehtävissä olevien mukaan yhä useampi valkoinen adoptiolapsi on nykyisin ei-valkoisen kodin hoidossa.

USA:ssa on viimevuosikymmeninä käyty vilkasta poliittista keskustelua adoptiosta myös lapsen kannalta. Vuonna 1994 laki kielsi lapsien adoptiot etnisesti toiseen ryhmään kuuluville perheille. Kaksi vuotta myöhemmin laki muutettiin niin että tämä rotunäkökulma kiellettiin ellei lapsen biologiset vanhemmat sitä nimeomaan kiellä. Joka tapauksessa keskustelu esim. mustien lapsten ”kulttuurisesta kansanmurhasta” valkoisiin perheisiin päädyttyään on jatkunut meidän päiviimme saakka. Vähemmälle keskustelulle on jäänyt sen sijaan tuhansien valkoisten lasten kokemukset lapsuudestaan ja nuoruudestaan mustien vanhempien hoidossa.

 

Adoptio

 

Adoptio eli lapseksiottaminen on oikeudellinen toimenpide, jolla adoptiovanhemman tai adoptiovanhempien ja adoptoitavan välille muodostetaan uusi perhesuhde, vanhemman ja lapsen suhde. Adoptiossa adoptoitavan juridinen suhde syntymävanhempiin puretaan. Suomessa kotimaiset adoptiot ovat olleet peruuttamattomia eli vahvoja adoptioita vuodesta 1980 ja kansainväliset adoptiot vuodesta 1985 alkaen. Vuoden 2012 adoptiolakiuudistuksen myötä mahdolliseksi tuli myös avoin adoptio, joka on laissa ilmaistu lapsen oikeutena pitää yhteyttä syntymävanhempaansa tai -vanhempiinsa. Myös avoimessa adoptiossa juridinen suhde syntymävanhempiin katkeaa, mutta lapsella säilyy mahdollisuus pitää yhteyttä heihin.

Adoptiovanhempi ottaa lapsen, josta biologiset vanhemmat eivät pysty huolehtimaan tai halua huolehtia, pysyvästi omaksi lapsekseen. Lapsen biologiset vanhemmat luopuvat lapsestaan, ja lapsi itse siirtyy uuteen perheeseen kokien monesti samalla yhden tai useamman varhaisen kiintymyssuhteen katkeamisen. Adoptiolla on yleensä elämän mittaiset vaikutukset kaikkien näiden kolmen osapuolen elämään.

Adoption syyt vaihtelevat. Monesti adoptioon päädytään, jos biologinen vanhemmuus ei onnistu tai tunnu houkuttelevalta esimerkiksi hedelmättömyyden, synnytyspelon tai sairauden takia. Aina taustalla ei kuitenkaan ole tahatonta lapsettomuutta tai muuta edellä mainitun kaltaista syytä vaan adoptio voi olla myös ensisijainen lastenhankintakeino. Vierasperheisiin tehtyjen adoptioiden lisäksi monissa maissa, kuten Suomessa, tehdään perheen sisäisiä adoptioita, joissa yleensä äidin tai isän uusi aviopuoliso adoptoi puolisonsa jo olemassa olevan lapsen. Suomessa adoptioden määrä on viime vuosina jäänyt alle 500. Adoptoiduista lapsista vajaat 20% on ulkomaalaisia.

 

Osa globalisaation seurauksia

 

Adoptiotyöntekijöiden mukaan mustat vanhemmat harvoin pyytävät valkoista lasta yleensä adoptoitavaksi ja harvat lapsen biologiset vanhemmat myöskään pyytävät että lapsi adoptoitaisiin mustaan perheeseen. Mutta on myös tapauksia joissa vanhempien hyvien kokemusten takia nämä haluavat että lapsi annettaisiin tällaiseen perheeseen. Useimiten näissä adoptioissa on kuitenkin kyse ns. kasvattilapsesta ja tavallista useammin ns. hätätapauksesta. Ohiolaisen Bellefaire JCB Shaker Heightsin adoptioiden vastaava johtaja Karen Anderson arvio että globalisaatio on lisännyt valkoihoisten lasten adoptioita amerikkalaisille mustille vanhemmille. Euroopassa eteenkin reaalisosialismin romahdus lisäsi voimakkasti itäeurooppalaisten ja entisen Neuvostoliiton alueelta kotoisin olleiden lasten adoptioita vauraisiin länsi-Euroopan maihin sekä Pohjois-Amerikkaan.

Hyvin useissa valkoisten lasten adoptioissa ovat mustat vanhemmat kertoneet kiintymyksen olleen ratkaiseva tekijä. Juuri kukaan heistä ei alunperin edes kuvitellut ottavansa hoiviinsa valkoista lasta.

”Chris ja minä löysimme yhteyden”, kertoo Shirley Hinton joka adoptoi 8-vuotiaan pojan. ”Hän oli niin arka”, Shirley jatkaa. ” Minun täytyi auttaa häntä suojelemaan itseään, puhumaan hänelle, yrittää rauhoitella häntä.”

Chris tunsi kiintymystä myös. Haastattelussa kolme vuotta myöhemmin hän kertoi:

”Hän (Shirley) kertoi ettei aikonut kertoa kenellekään mitään sellaista jota en halunnut kerrottavan, eikä hänen tarvinnut. Ja siksi minä luotin häneen.”

 

Elaine Russell kohtasi Taylorin jopa ennenkuin tuli hänen holhoajavanhemmakseen. Taylor oli viikon vanha ja epävarmassa sijoituksessa muualla kun hän tuli Russelin päiväkotikeskukseen. Kaksi viikkoa myöhemmin, Taylor muutti Elaine Russelin luokse.

 

”Hän oli niin rakas ja tarvitsi pysyvän kodin”, Russel kertoi. ”Luulen että Jumala antoi hänen minun hoiviini.”

Mustat vanhemmat kertovat kohtaavansa ainutlaatuisia haasteita kasvattaessaan valkoisia lapsia. Ne alkavat usein tunkeilevista muukalaisista kysymyksineen. ”Saan jatkuvasti kohdata tuijotusta minne ikinä menen”, kertoi Kim Stokes. ” Onko hän sinun?”, inhoan tuota kysymystä. ”Mitä sillä on merkitystä?”. Stokes kertoi joutuneensa liemeen liikennepoliisin kanssa ja sai selitellä pitkät ajat lapsen taustoja. Vain adoptiotodistusten mukana olo pelasti hänet todennäköiseltä jatkokuulustelulta. Juuri tämäntyyppisten asioiden vuoksi monet mustat epäröivät suuresti valkoisen lapsen adoptioita. Samoin eräs valkoiseen perheeseen adoptoitu musta poika joutui omassa kodissaan poliisin pidättämäksi kun tätä epäiltiin varkaaksi.

Miksi kaikesta tästä huolimatta mustat adoptoivat valkoisia lapsia? Suurin syy lienee: rakastuminen lapseen. ”Hän oli lapsi joka oli totisesti avun tarpeessa”, Stokes kertoi pojasta jonka syntymätausta oli vahvasti huumetaustainen (vastoin yleistä luuloa USA:ssa huumeiden käyttö ja eteenkin alkoholismi on hieman yleisempää valkoisten kuin mustien keskuudessa).

 

Kulttuurien törmäys

 

Mustat vanhemmat pyrkivät yleensä rohkaisemaan adoptiolapsiaan tuntemaan molemmat kulttuurit. Cathryn Thompson viettää irlantilaisia perinnejuhlapäiviään. Kun valkoisia adoptiovanhempia koulutetaan erityisesti mustien lasten kasvatuksessa joutuvat mustat adoptiovanhemmat usein opettelemaan kaikein yrityksen ja erehdyksen kautta. Kuinka iho palaa odottamattomasti auringon paahteessa, kuinka suora tukka kuivataan jne. Tämä on kuitenkin pientä niiden ongelmien kanssa jotka tulevat jokapäivessä kohtaamisessa valkoisen ja mustan yhteiskunnan rajapinnassa.

Tutkijoiden mukaan monet näistä perheistä asuvat enemmän tai vähemmän monikulttuurisilla asuinalueilla. Lapset käyvät koulua jossa oppilaat ovat voittopuolisesti valkoisia mutta lasten useimmat kaverit ovat mustia. Merkillepantavaa on myös se että tällaiset valkoiset lapset muita useimmin kokevat aikuisten rotuun perustuvan luokittelun poikkeuksellisen kiusalliseksi.

 

Mitä erään valkoisen tytön adoptointi opetti mustalle perheelle?

 

Useat silmäparit seuraavat tyttöä kun hän polkee ympäri leikkipaikkaa varakkaiden esikaupunkialueella Baltimoressa. Mutta se ei ole punatukkainen neljäsluokkalainen joka kiipeilee leikkikentän telineissä hermostuneiden vanhempien lähellä. Se jota seurataan on pitkä musta amerikkalainen mies joka seuraa edellä ajavaa pientä tyttöä. Hän tarttuu takaa kiinni tämän polkupyörään jonka vauhti on hiljentynyt niin että tyttö pyörän päällä jo horjuu. "Hienosti ajettu", hän sanoo. Hyvin vaaleaihoinen tyttö kääntyy häneen päin ja vastaa: "Kiitos, isi". Katsojat ovat ällikällä lyötyjä.

Musta isä Mark Riding ja adoptoitu valkoinen tytär Katie O'Dea-Smith yhdessä julkisilla paikoilla on näkynä parhaimmillaan yllättävä ja pahimmillaan niin hämmentävää että ihmiset ovat reagoineet jopa hysteerisesti. Kerran Poconon kirpputorilla Riding torui tiukasti Katieta ja tämä tapahtuma aiheutti valkoisessa väestössä reaktion josta Ridingin vaimo Terri ajatteli että heidät saatettaisiin pian lynkata. Ja hyvää tarkoittavat ostajat seurasi Markia ja Katieta ulos ostoskeskuksesta varmistaakseen ettei tyttöä oltu siepattu. Tai kuten eräät sankareiksi pyrkivät tulivat kysymään tytöltä: ”Oletko kunnossa?”

Rasismiako? Ridingsien mukaan näin oli eikä heitä voi arviosta edes syyttää. Varsin säännöllisesti he saavat tuntea ympäristön (valkoisten) levottomuutta, negatiivista huomiota ja huomaavat suuren eron kun he liikkuvat biologisten kahden mustan lapsensa, 2-vuotiaan ja 5-vuotiaan kanssa.

Oli hetken aikaa vuoden 2008 vaalien jälkeen muodikasta sanoe, että Barack Obama oli vienyt USA:n rasismin jälkeiseen aikakauteen. Tämä kupla puhkesi pian. Se oli valkoisen liberaalin Amerikan lapsellinen illuusio. On oireellista että kyselytutkimusten mukaan valkoinen Amerikka ei tunnista rasismia yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Arkipäivän realismi kertoo kyllä jostain muusta. Tämä tulee vastaan voimalla myös etniset rajat ylittävissä adoptioissa.

Ridingsien kokemukset romuttavat myös osaltaan illuusion post-rasistisesta USA:sta. Ja adoptioiden osalta tilanne on erityisen kireä. Ns. roturajat ylittävät adoptiot suodaan aika suopeasti valkoisille vanhemmille, mustien osalta tilanne on aivan toinen. Merkillisintä asiassa on se että USA:ssa on perinteisesti lasten kotihoitajat usein etnisiin vähemmistöihin kuuluvia. Tätä ei kummeksuta. Sen sijaan valkoisen lapsen adoptointi värillisille vanhemmille aiheuttaa levottomuutta ja nostaa pintaan tutut stereotypiat joiden mukaan erityisesti mustat ovat väkivaltaisia, arvaamattomia ja huonoja lasten kasvattajia. Kuten Yalen yliopiston historioitsija Matthew Frye Jacobson on kysynyt: "Miksi Yhdysvalloissa valkoinen nainen voi adoptoida mustan lapsen mutta musta nainen ei valkoisia lapsia?"

Tämä kysymys kohdistui Ridingsin pariskuntaan vuonna 2003, jolloin Terrin äiti, Phyllis Smith, suostui silloin 3-vuotiaan Katien tilapäiseksi holhoajaksi. Sosiaalityöntekijänä eläkkeellä jäänyt Phyllis oli jo pitemmän aikaa antanut kotinsa turvaksi sitä tarvinneille lapsille ja Katie oli ollut yksi vaikeimmista tapauksista. Tyttö oli syntynyt paikalliselle prostituoidulle, hänen raivokohtauksensa olivat niin huolestuttavia, että sijaisperheet yksinkertaisesti kieltäytyivät pitämään häntä. Kahdentoista kodin jälkeenkin Phyllis oli monin tavoin varsin epätodennäköinen pelastaja. Entisenä Baltimoren kansallisen mustien sosiaalityöntekijäin järjestön puheenjohtajana hän oli vastustanut kolleegoidensa tavoin mustien lasten adoptoimista valkoisiin perheisiin perustellen sitä "kulttuurisena kansanmurhana". Tästä asiasta on on asiallisesti edelleen jopa samaa mieltä vaikkei enää käytännössä. Hän itse ei voinut sanoa ei "hurmaavan energiselle" tytölle, joka päätyi hänen luokseen. Vaihtoehdot alkoivat jo olla vähissä.

Myöhemmin Katien asiassa päädyttiin oikeudelliseen ratkaisuun jossa Phyllis on virallisesti tytön holhoaja mutta että viikonloppuisin ja lomalla olleessaan Katie on Phyllisin tyttären Terrin ja tämän aviomiehen Mark Riddingin huostassa. Tällaisen varsin epäsovinnaisen järjestelyn mukaisesti Katie viettää arkisin aikansa Phyllisin, hänen laillisen huoltajansa luona. Mark ja Terri, jotka asuvat kulman takana, ovat hänen de facto vanhempansa myös. Katie kutsuu Phyllistä "äidiksi" ja Terriä "sisareksi", koska teknisesti se on totta. Mark on aina ollut "isä" tai "Mark".

"Sanon tämän asian mahdollisemman suoraan", sanoo Mark, yksityisen koulun ohjaaja. "En ole koskaan tuntenut itseäni niin tietoisesti mustaihoiseksi kuin pitämällä pikkuisen valkoisen tytön kädestä kiinni julkisilla paikoilla." Aluksi hän yritti selittää katseet, kommentit ja asenteet pelkästään uteliaisuuden syyksi. Mutta yli puoli vuosikymmentä törkeitä kommentteja ja paljastavia etikettivirheitä saa hänet esittämään jo kysymyksen: miksi yksikään valkoinen perhe ei suostunut ottamaan Katieta adoptiolapseksi.

Ridingin näkemys vihjaa jatkuvasta sosiaalista ongelmasta. "Mikään maa maailmassa on tehnyt enemmän edistyksen eteen torjuakseen avointa rasismia kuin Yhdysvallat”, toteaa David Schneider, Rice yliopiston psykologi ja kirjan ”Psykologia ja stereotypiat”- kirjoittaja.

"Mutta suosituin stereotypia mustista ihmisistä on edelleen se että he ovat väkivaltaisia. Ja hyvin monille ihmisille joita ei voi pitää edes erityisen rasistisina valkoisen lapsen antaminen mustalla vanhemmalle kasvatiksi panee hälytyssireenit soimaan", Schneider jatkaa.

Tämä asenne on perua ajalta jolloin valkoisilla yleensä oli holhoava asenne niin aasialaisia kuin afrikkalaisia kohtaan. Koko kulttuurimme rakentui käsitykselle jossa ns. eurooppalainen ajettelu pohjautui heidän on moraalin, etiikin ja kyvykkyyden ylivertaisuuteen näyttää suuntaa muille maailman kansoille. Moraali oli valkoinen, hyve oli valkoinen ja totuus oli valkoinen. Lisäksi USA:n tapauksessa adoptointia odottavien lasten määrästä mustien osuus (n. 40%) on selvästi suurempi kuin mikä on mustien perheiden osuus valtakunnallisesti (13%). Näin ollen mustilla on huomattavasti suurempi todennäköisyys saada musta lapsi adoptoitavaksi kuin valkoinen. Mutta käytännön elämässä adoptio ei ole suinkaan mitään numeroilla leikkimistä. Monissa pohjoisen kaupungeissa ja syvän etelän alueilla mustat voivat myös olla enemmistönä, myös adoptiperheissä.

Asenteet tätä valtavirrasta poikkeavaan adoptiomalliin (valkoinen lapsi mustalla holhoajalla) ei ole suinkaan vaikea pala vain valkoisille. Sitä se on myös mustalla väestönosalle. Sen sai kokea myös Dallas Cowboysin ja Denverin NFL-jalkapallotähti DeMarcus Ware ja hänen vaimonsa Taniqua, jotka joutuivat tähän ristituleen ja ankaran kritiikin kohteeksi adoptoimalla joitakin vuosia sitten vaaleaihoisen latinotytön. Ware ja hänen vaimonsta saivat kuulla sosiaalisessa mediassa uutisen julkaisun jälkeen olevansa ”omaa rotuaan inhoavia”. "Aiotko kertoa minulle, että Waret eivät olisi voineet saada pientä mustaa vauvaa?", ärähti yksi bloggaaja Daily Voicen nettisivustolla.

Miten adoptoidut lapset itse sitten suhtautuvat asiaan. Vastoin kaikkea tätä empatiaa joita monet voivat näitä adoptioita kohtaan tuntea tosiasiaksi jää että niin musta lapsi valkoisessa perheessä kuin valkoinen lapsi mustassa perheessä tulee huomaamaan miten rotuajatteluun pohjautuvassa maailmassa he elävät. Myös Katie-tyttö on usein kamppaillut hänelle epätavallisessa tilanteessa, ja miten ulkopuoliset näkevät sen. "He sivuuttavat minut tai huutelevat minulle, koska minulla on musta perhe", hän kertoi. Useimmat hänen ystävänsä ovat mustia, vaikka hänen koulunsa on ensisijaisesti valkoinen. Ja Terri on huomannut jotain muuta: Katiesta on epämiellyttävää kun ihmiset tunnistavat eri rodun hänessä ja hänen vanhemmissaan.

Onko Katie rodullisesti sekaisin? Pitäisikö hänen vanhempansa olla huolissaan? Lausunnot vaihtelevat suurempien keskustelua siitä, onko rotu on laillinen huomioon hyväksymiseen. Tällä hetkellä on julkista rahoitusta saavia organisaatioita joita on kielletty huomioimasta rotua kun lapselle seulotaan mahdollisia uusia vanhempia. Niitä on kielletty jopa ottamasta esille sitä että vanhempien olisi syytä ennen päätöstä pohdittava asiaa. Mutta hyvää tarkoittava pyrkimys, jolla pyritään varmistamaan ”värisokeus” näyttää kokevan tuon tuostakin takaiskuja. Muutamia vuosia sitten julkaistiin Evan B. Donaldson julkaisema tutkimus roturajat ylittävistä adoptioista joka osoitti että vanhemmat ovat usein huonosti varustettuja kasvattaa lapsia jotka joutuvat joka tapauksessa kokemaan tämän maailman reaaliteetit.

Lainsäätäjille nämä adoptiot muodostavat selvän ongelman. Harva haluaa itselleen rasistin leiman. Useimmat haluavat lapsille hyvää. Mutta varsinkin mustien järjestöt on toistuvasti kritisoineet eteenkin sellaisia adoptiotapauksia joissa musta lapsi on adoptoitu valkoiseen perheeseen alueille joissa ei juuri asu muita mustia. Virta näyttää vievän suuntaan jossa tällaisen lapsen adoptoimisessa mustat vanhemmat ovat avainasemassa, samoin ns. seka-avioliiton vanhemmat. Suositeltavin alue olisi ns. diversiteettikaupunginosat. Tämä koskee myös USA:n tuhansia mustiin perheisiin adoptoituja valkoisia lapsia.

Amerikan esimerkki nostaa esille myös Suomen adoptiot. Takavuosien hyvää tarkoittavat ”edistyksellinen” mutta kiusallisen paljon ”valkoista hyväntahtoisuutta” korostava adoptiopolitiikka jossa musta tai aasialainen lapsi adoptoitiin suomalaiselle takametsien pikkupaikkakunnalle tuskin näki prinsiippinä tuon lapsen tulevaa identiteettiongelmaa. Pikemminkin siinä korostui länsimainen naiivi mutta samalla piilevän omahyväinen ”laupeus”. Julkisuudessa näistä on ollut joitakin kirjoituksia joiden perusteella tuon lapsen yksinjäämistä ei olisi kannattunut väheksyä ja mitätöidä vain sillä että ”pääsihän tuo raukka erääseen maailman parhaimpaan maahan ja hyvään perheeseen.” Suomalainen itsekehu joutuu kuitenkin outoon valoon kun nämä myöhemmin varttuneet nuoret olisivat toivoneet Suomen sijasta sijoituspaikakseen esim. Britanniaa, Hollantia, Kanadaa tai Yhdysvaltoja.

Kaikesta monikulttuurisuusretoriikasta huolimatta maailma on vielä kaukana post-rasistisesta aikakaudesta. Rotuun perustuva maailmankuva on keskeisempi länsimaissa kuin eliitti ja vallitseva monikulttuurinen eetos haluaa tunnustaa. Lapsen etnisen identiteetin väheksyminen on perin vaarallinen adoption lähtökohta.

 


( Päivitetty: 23.06.2015 18:49 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on kuusi miinus kolme?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja