Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
293012345
6789101112
13141516171819
20212223242526
272829303112

RSS

 Lestadiolaiset modernilla noitaroviolla (osa 1)
23.07.2015 11:30 | pelontorjunta

Lestadiolaiset ovat olleet viime vuosina paljon esillä lasten seksuaalisen hyväksikäytön kohussa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä se mediassa on näyttänyt. Alhaalla vasemmalla palkittu tiedetoimittaja Jani Kaaro, ylhäällä oikealla Mari Leppänen (os. Pentikäinen) ja Johanna Hurtig.

 

(Teksti suoraan kopioitu Jani Kaaron blogikirjoituksesta joka löytyy tästä osioitteesta: http://rapport.fi/rapport/artikkeli.php?aid=225350)

 

I

 

Sinä päivänä elettiin heinäkuun loppua. Kuumuus oli niin tukalaa, etteivät edes hyttyset jaksaneet liikkeelle. Eeron oli kuitenkin ollut pakko lähteä mustikkaan. Hän oli jäänyt eläkkeelle pari vuotta aiemmin ja totutteli edelleen elämään vailla sitä touhukkuutta, joka aiemmin oli täyttänyt hänen päivänsä.

Ämpärinpohja ei ollut vielä edes täyttynyt, kun puhelin soi. Se oli hänen vaimonsa Hanna. Ja se, mitä Hannalla oli sanottavana, ylitti täysin Eeron käsityskyvyn. ”Eero, poliisi on täällä, meillä kotona. He vievät sinun metsästyskiväärisi. He kysyvät, onko sinulla jotain aseita jemmassa, niin ne vievät nekin", hän muistelee puhelua.

Eero sanoo, ettei hän edes ymmärtänyt mitä Hanna sanoi. Hän sanoo kuulleensa sanat, mutta ne tuntuivat niin käsittämättömiltä, että ne vain putoilivat mustikkakankaalle. Mutta sitten Hanna oli sanonut jotain vielä pahempaa. ”Tule äkkiä kotiin. He vievät myös Sonjan ja Iriksen.”

Sonja ja Iris. He olivat heidän nuorimmat tyttärensä, jotka vielä elivät kotona. "Miten niin viedään? Minne viedään? Miten maailma voi nyrjähtää näin raiteiltaan, kun mies menee mustikkaan?"

Eero haki Hannan kotoa ja he menivät suoraan poliisilaitokselle. Poliisi oli ollut niukkasanainen, mutta kertoi, että Eerosta oli tehty tutkintapyyntö. Sonja ja Iris oli viety, koska poliisi halusi kuulla heitä, ja sosiaaliviranomainen oli paikalla. Menkää kotiin, poliisi oli sanonut. Enempää he eivät saisi tietää.

Sonja ja Iris pääsivät illalla järkyttyneinä kotiin. He sanoivat, etteivät he olleet täysin ymmärtäneet, miksi heitä kuulusteltiin. Mutta kysymykset koskivat Eeroa. Oliko isä tehnyt sellaista tai tällaista? Oliko isä koskaan kosketellut heitä? Eero sanoo, että poliisi oli kysynyt tytöiltä haluavatko he mennä yöksi jonnekin muualle kuin kotiinsa. Sosiaaliviranomaiset olivat luvanneet järjestää tilapäismajoituksen jonkin toisen perheen luona. Tytöt olivat sanoneet, että he haluavat kotiin.

Eero sanoo odottaneensa lisätietoa tutkintapyynnöstä kuin tulisilla hiilillä. Jonkin ajan kuluttua hän sai kutsun kuulusteluun, tietämättä, miten uskomaton tilanne siellä odottaa.

Tutkintapyynnön oli tehnyt hänen tyttärensä, Maria, joka asui perheensä kanssa toisella paikkakunnalla. Jos Marian väitteet pitävät paikkansa, Eero on todennäköisesti pahin Suomessa koskaan elänyt sadisti. Marian mukaan Eero oli:

 

-Masturboinut toistuvasti Marian suuhun kun tämä oli lapsi

-Yrittänyt tappaa Marian polttamalla tämän nuotiossa.

-Koettanut hukuttaa Marian kotona kylpyammeeseen

-Raiskannut Marian lukuisia kertoja brutaalisti työvälineillään.

-Koettanut tappaa Marian ampumalla, mutta ei ollut osunut.

 

Eero sanoo kuunnelleensa väitteiden listaa kuin ne tulisivat jostakin toisesta todellisuudesta. Jälkikäteen hän muistelee, mikä oli hänen päällimmäinen tunteensa. ”Kun syytetään, tuntuu syylliseltä”, hän sanoo. ”Tiesin, etten ole tehnyt mitään tuollaista, mutta samalla ajattelin, että jotainhan minun on ollut pakko tehdä väärin, kun oma tytär sanoo jotain noin kauheaa.”

Kun Eero pääsi kotiin, hän soitti Marialle. Eero sanoo, että Maria huusi ja raivosi puhelimessa. Eeron mukaan Maria oli sanonut, että isä ei enää koskaan tulisi näkemään häntä eikä hänen lapsiaan.

Hanna sanoo olleensa pöyristynyt Marian väitteistä. ”Tiesin heti, etteivät ne ole totta." Kun Maria oli pieni, Eero oli rakentanut omaa yritystä, joka parhaimmillaan työllisti sata ihmistä ja huonoinakin aikoina useita kymmeniä. ”Eero oli aina töissä. Minä olin kotona lasten kanssa. Mistä Eero olisi löytänyt aikaa tuollaisiin tekoihin, niin etten minä olisi tiennyt?” Eerolla ja Hannalla on kahdeksan lasta.

Eero ja Hanna kertovat miettineensä, mistä Maria oli voinut saada näin hirvittäviä asioita päähänsä. He eivät keksineet mitään vastausta, mutta Sonja ja Iris keksivät. He olivat puhuneet toisten sisarusten kanssa. He olivat kuulleet, että Maria oli alkanut käydä kehoterapeutilla. Sen jälkeen Maria oli muuttunut, ja hän oli jo joillekin sisaruksilleen varovaisesti puhunut, että lapsuudessa oli tapahtunut jotakin kamalaa. Marian paljastuksen jälkeen sisarukset alkoivat valita puoliaan. Jotkut asettuivat Marian puolelle, vaikka heillä itsellään ei ollut samanlaisia muistoja. Suurin osa asettui isän puolelle.

Eräänä aamuna, kun Eero, Hanna, Sonja ja Iris istuivat aamiaispöydässä, tyttäret halusivat puhua. He sanoivat, että he haluavat mennä samalle terapeutille. Jos Maria alkoi muistamaan terapiassa tuollaisia asioita, tytöt halusivat tietää, onko heilläkin sellaisia muistoja.

"Sanoin, että menkää vain. Mutta minä annan teille äänityslaitteen mukaan. Haluan tietää mitä siellä oikein tapahtuu", Eero muistelee.

Sonja ja Iris pääsivät nopeasti kehoterapeutin vastaanotolle. Tämän jälkeen myös kaksi muuta Eeron tuttua kävi kehoterapeutin luona nauhuri mukanaan. Se, mitä näiltä nauhoilta paljastuu, on ällistyttävä kurkistus terapeutin suljettujen ovien taakse.

Kehoterapeutti selittää, että terapiassa hierotaan vartaloa ja etsitään siitä erilaisia kipupisteitä. Jos kipupisteitä löytyy, ne ovat merkki siitä, että menneisyydessä on tapahtunut jotakin negatiivista. Tuo negatiivinen asia on jäänyt traumaksi lihasmuistiin, ja kipu aiheutuu traumasta.

Koska kivun aiheuttaja on trauma, terapia tähtää trauman poistamiseen. Tämä onnistuu, kun terapeutti toistuvasti hieroo kipeää kohtaa ja kehottaa potilasta palaamaan kipeään muistoon. Kun kipeä muisto vähitellen palaa mieleen, se voidaan elää uudelleen, ja potilaan paranemisprosessi voi alkaa. Terapeutti selittää, että kaikki sairaudet voivat johtua traumaattisista kokemuksista. ”Kaikki sairaudet ovat tunnepatoutumia.”

Hoidossa terapeutti pyytää potilasta riisuutumaan pikkuhoususilleen ja panemaan pitkäkseen hierontapöydälle. Sitten terapeutti alkaa käydä järjestelmällisesti tämän vartaloa läpi:

”Jotakin sitä ihminen pitää sisällään, mitä on kokenut, mikä on painunut unholaan, mikä kuitenkin sieltä pikkuhiljaa nousee...Et muista niitä asioita, mutta ne ovat menneet kehoosi...” ”Jos lähetään hoitoa tekemään, sieltä se totuus paljastuu. Yhtäkkiä alkaa vaan muistamaan asioita, joista ei ole koskaan puhunut kenellekään.”

”Jos se kipu on täällä vasemmalla puolella, se (ongelma) tulee äidin puolelta. Jos se on oikealla puolella, se tulee isän puolelta.”

 

Yhtä vapaaehtoista hoitaessaan terapeutti alkaa lähestyä ongelman ydintä heti ensimmäisellä käynnillä:

”Vaikuttaa siltä, että kannat jotakin syyllisyttä tai ahdistusta jostakin, mikä on tapahtunut kun olet ollut yhdeksänvuotias... Kun ihminen alkaa muistaa, ei sen, mitä hän muistaa, tarvitse välttämättä olla mitään seksuaalista tai raiskausta...Mutta se mitä ihminen muistaa ei voi olla fantasiaa, sillä keho kertoo totuuden.”

Kun vapaaehtoinen kysyy, voiko asia liittyä hänen parisuhteeseensa, terapeutti korjaa:

”Ei sen tarvitse olla oma mies. Se voi olla vaikka isä, se muisto jää sinne ihmisen kehoon. Joskus se voi olla nainenkin, kun sen kohteen löytää, se vapauttaa ”

”Pelkkä katsekin voi olla hyväksikäyttöä. Lapsi ei koskaan tulkitse näitä asioita väärin.”

Kun vapaaehtoinen sanoo, ettei hän tunne oikein mitään, terapeutti vastaa:

”Et vain ole vielä valmis purkamaan sitä pois.”

Terapeutti keskustelee asiakkaidensa kanssa myös seksuaalisen hyväksikäytön yleisyydestä ja trauman ja seksin yhteydestä:

”On tapahtunut kamalia asioita. On harjoitettu oraaliseksiä vauvojen kanssa niin, että ne vauvat ovat sitten tukehtuneet, kun on tullut siemensyöksy.”

”Jos mies ja nainen rakastelee, niin että nainen ei halua, niin sehän on niin kuin raiskaus. Jos tällaisesta yhdynnästä lähtee raskaus liikkeelle, ja siitä syntyy tyttö, niin sitten se tyttö tulee itse isompana raiskatuksi.”

Kun Sonja ja Iris pyydettiin uudelleen poliisikuulusteluun, he mainitsivat poliisille terapeutista ja nauhoituksista. Poliisi pyysi nauhoja kuultavakseen. Eero sanoo, että tämän jälkeen poliisi lähestyi häntä erikoisen pyynnön kanssa. Voisivatko he ottaa nauhoista kopion opetustarkoituksiin? "Poliisi sanoi, että jos asia olisi heistä kiinni, he eivät jatkaisi asian tutkimista", Eero sanoo.

Eero ymmärsi nauhat kuultuaan, että Marian syytökset tulivat terapeutin vastaanotolta. Mutta miksi Maria muisti asioita, joita ei ollut tapahtunut? Siihen hän sai vastauksen lähetettyään nauhat psykiatri Ben Furmanille kuunneltavaksi. Furmanin lausunnossa todetaan, että kehoterapeutin antama hoito on tyyppiesimerkki suggestiivisesta terapiasta, jossa syntyy herkästi valemuistoja. Kun valemuistot ovat syntyneet, ihminen pitää muistoja oikeina. ”Se oli ensimmäinen kerta kun kuulin valemuistoista.”

Eerolle valemuistot olivat uusi asia, mutta psykologian tutkijoille ne ovat vanha tuttu. Yleiseen tietouteen valemuistot nousivat vuonna 1995 Washingtonin yliopiston tutkijan Elizabeth Loftuksen "Eksyin lapsena supermarkettiin" - tutkimuksen ansiosta.

Loftus selitti vapaaehtoisille, että tutkimuksessa selvitettiin lapsuusmuistojen säilymistä. Heille annettiin luettavaksi yhdessä vapaaehtoisten vanhempien kanssa tehty lista lapsuuden tapahtumista, minkä jälkeen heitä pyydettiin kirjoittamaan ylös kaikki mitä he näistä tapahtumista muistavat. Yksi tapahtumista oli kuitenkin valetta, ja siinä väitettiin, että vapaaehtoinen oli eksynyt lapsena supermarkettiin. Tutkimus oli suunniteltu vanhempien kanssa siten, että mainittu supermarket oli sama, jossa vapaaehtoinen oli lapsena käynyt, minkä lisäksi kertomuksessa oli muita tuttuja elementtejä.

Tulokset osoittivat, että 25 prosenttia vastaajista väitti muistavansa eksymisen supermarkettiin, vaikka sellaista ei oikeasti ollut tapahtunut. Kun ihmiset tämän jälkeen kutsuttiin haastatteluun, ja heille kerrottiin, että yksi tapahtumista on valetta, osa vapaaehtoisista ei vieläkään tunnistanut tarinaa supermarkettiin eksymisestä sepitteeksi. Päinvastoin, he väittivät muistavansa tapahtuman niin elävästi, että sen täytyi olla totta.

Loftuksen jälkeen valemuistojen syntyminen on todistettu lukuisissa tutkimuksissa. Niissä ihmiset on saatu jopa uskomaan, että he ovat syyllistyneet murtoon tai pahoinpitelyyn, vaikka sellaista ei ole koskaan tapahtunut.

Valemuistot ovat saaneet aikaan uskomattomia tapahtumia. Niin sanotussa McMartinin päiväkodin tapauksessa päiväkodin perustuksia kaivettiin auki, koska lapset kertoivat, että heitä oli käytetty seksuaalisesti hyväksi rakennuksen alla sijaitsevissa tunneleissa. Mitään tunneleita ei koskaan löydetty, mutta kaikki lapset, jotka puhuivat tunneleista, olivat käyneet samalla terapeutilla. Samoin Ruotsissa "sarjamurhaaja" Thomas Quick tunnusti yli 30 murhaa, kunnes huomattiin, että "murhat" olivat terapiassa syntyneitä valemuistoja, eikä Quick tiettävästi tappanut ketään.

Tavallisin valemuisto syntyykin terapiassa, jos terapeutti ei ota huomioon valemuiston syntymisen mahdollisutta. Näin on erityisesti tapauksissa, joissa terapeutti uskottelee potilaalleen traumaattisten kokemusten unohtuvan tietoisuudesta, mutta säilyvän alitajunnassa tai kehossa. Jos terapeutti lisäksi uskottelee, että traumaattinen muisto voidaan jollakin tekniikalla – kuten hieromalla tai silmänliiketerapialla – palauttaa mieleen, valemuiston syntymisen riski on suuri. Tällaisen valemuiston ongelmaa syventää vielä se, että ihmiset voivat myös traumatisoitua asioista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Harvardin yliopiston tutkijat Richard McNally ja Susan Clancy rekrytoivat tutkimukseensa ihmisiä, jotka uskoivat, että heidät oli joskus kaapattu avaruusalukseen. Kun nämä ihmiset muistelivat tapahtumaa, heidän stressijärjestelmänsä reagoi samalla tavalla kuin miten esimerkiksi Vietnamin sodan veteraanit reagoivat omiin traumaattisiin sotamuistoihinsa. Koska ufoja ei ole olemassa, tutkijat päättelivät, että ihmiset voivat traumatisoitua valemuistoista.

Eero koetti saada Marian vielä puheyhteyteen pyytämällä välittäjäksi perheen tunteman psykoterapeutin. Psykoterapeutti suostui, mutta halusi ensin keskustella Marian kanssa. Kun Eero tämän jälkeen soitti psykoterapeutille ja kysyi, milloin hän voisi tulla puhumaan, terapeutti vastasi, että enää ei tarvitse tulla. Eero sanoo kiihtyneensä ja kysyneensä miksi. Hänhän on syytön. Eeron mukaan psykoterapeutti vastasi, että niin ne kaikki sanovat.

Eero oli tyrmistynyt, joten Hanna soitti vuorostaan psykoterapeutille. Hanna vakuutti, että Marian väitteet eivät mitenkään voi pitää paikkaansa. ”Terapeutti sanoi minulle, että eivät ne äidit tiedä."

Eero ihmettelee miten psykoterapeutti saattoi olla niin varma siitä, että Marian puheet pitävät paikkansa, kun poliisikin oli sitä mieltä, ettei väitteissä ole perää. Psykoterapeutti on terveydenhuollon ammattihenkilö, joka ei saa asettua kenenkään puolelle kuulematta kaikkia asianosaisia.

Lopulta syyttäjä teki Eeron asiassa syyttämättäjättämispäätöksen. Eerolle se ei kuitenkaan ollut helpotus vaan järkytys. ”Minun kannaltani se oli pahin mahdollinen vaihtoehto. Nyt asia jää selvittämättä.” Hanna sanoo, ettei kyse ole vain siitä, että he ovat menettäneet tyttärensä. He eivät myöskään saa nähdä Marian lapsia. Syytökset ovat repineet koko perhettä.

 

II

 

En ensin tiedä, että Eero ja Hanna ovat vanhoillislestadiolaisia. Kun asia käy ilmi, Eero inttää viimeiseen asti, ettei hänen lestadiolaisuutensa saisi tulla ilmi jutussa.

”Jos ihmiset saavat tietää, että olen lestadiolainen, millään, mitä minä sanon, ei enää ole väliä.”

Eerolla on pelkoonsa hyvä syy. Lestadiolaiset ovat viime vuosina olleet paljon esillä lasten seksuaalista hyväksikäyttöä koskevissa väitteissä. Tärkeä osa näistä väitteistä palautuu Helsingin yliopiston tutkijan Johanna Hurtigin työhön. Vuonna 2012 Hurtig julkaisi yhdessä pastori Mari Leppäsen kanssa toimittamansa Maijan tarinan, joka kertoo ”Maijan” seksuaalisesta hyväksikäytöstä lestadiolaisyhteisössä. Järkyttävässä tarinassa siskon poikaystävät raiskaavat alaikäisen Maijan yläkerrassa, samalla kun vanhemmat alakerrassa koettavat olla kuulematta Maijan kärsimystä. Tämän jälkeen useat muutkin yhteisön jäsenet käyttävät Maijaa seksuaalisesti hyväkseen.

Seuraavana vuonna Hurtig julkaisi toisen kirjan, Taivaan taimet, jossa hän paljastaa seksuaalisen hyväksikäytön laajuuden lestadiolaisyhteisössä. ”Yli 140 lasten hyväksikäyttäjää yli 60 paikkakunnalta eri puolilta Suomea”, uutisoi Helsingin Sanomat Hurtigin tutkimuksen. Hurtig maalaa kuvaa yhteisöstä, jossa vaikenemisen ja anteeksiannon kulttuuri mahdollistaa lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja kaltoinkohtelun.

 

III

 

Maijan tarina ja Taivaan taimet ovat saaneet valtavasti mediahuomiota. Kirjojen väitteet on julkaistu lehdistössä pitkälti kritiikittä, ja mediakäsittely on saanut aikaan tyypillisen someajan keskustelun, jossa lestadiolaiset on tuomittu ryhmänä lasten hyväksikäyttäjiksi. Keskustelu on laskenut kynnystä syytösten esittämiseen, ja lestadiolaisalueella on liikkeellä valtavasti lestadiolaisiin liittyviä huhuja.

Eräs hurjimmista huhumyllyistä alkoi noin puoli vuotta Maijan tarinan julkaisun jälkeen. Samoihin aikoihin, kun Hurtig pokkasi Maijan tarinasta Vuoden kristillinen kirja -palkinnon, joku vuosi julkisuuteen väitettyjen hyväksikäyttäjien henkilötietoja. Kaikki saivat lokaa niskaansa, mutta eräs mies joutui mediapyöritykseen, jollaista ei tässä maassa lie aiemmin nähty. Suomi24-palveluun tuli päivittäin tuhansia viestejä: Lastenraiskaaja vankilaan! Hyi helvetti miten sairas tyyppi! Alahan pedofiili rasvata köyttä! Antakaa osoite, niin käyn hakkaamassa sen paskan! Tämä viestitulva jatkui hurjalla intensiteetillä yli vuoden. Mies oli koko tuon ajan sivuston puhutuin aihe, ja mustamaalaus levisi monille eri keskustelualueille. Webmaster yritti puuttua viesteihin, mutta joutui nostamaan kädet pystyyn. Kun he saivat viisisataa viestiä poistettua, palstalle oli tullut tuhat lisää.

Saan yhteyden mieheen marraskuussa 2014. Hän kieltäytyy ensin haastattelusta, mutta kun sanon, että olen kiinnostunut median toiminnasta tapauksen käsittelyssä, hän suostuu sanomaan jotakin.

”Silkkaa painajaista”, hän vastaa, kun kysyn millaisia viimeiset vuodet ovat olleet. ”Ihmiset ihmettelevät, miten pääni on kestänyt tällaista pyöritystä.”

Mies sanoo, että koko sinä aikana, jona Maijan tarinaa on käsitelty mediassa, mikään media ei ole kysynyt hänen kantaansa tai pyytänyt häneltä haastattelua. Hän olisi sanonut, että kirjan väitteet raiskauksista ovat perättömiä. Samaa mieltä ovat haastattelemani ihmiset samasta lestadiolaisyhteisöstä. Sanon miehelle, että en voi ottaa kantaa väitteiden todenperäisyyteen. Kysyn kuitenkin miehen kautta, haluaisivatko hänen perheenjäsenensä antaa haastattelua, mutta he eivät halua puhua toimittajalle. "He ovat joutuneet kärsimään tästä kohusta jo riittävästi", mies sanoo.

Mies sanoo, että kirja ei koskettanut vain häntä, vaan viilsi syvät haavat monien perheiden elämään. "Monille ihmisille on olemassa aika ennen Maijan tarinaa ja sen jälkeen."

Moni ajattelee, että jos Maijan tarina on totta, mies sai mitä ansaitsikin. Mutta onko se totta?

Maijan tarina voi tietenkin olla totta. Emme kuitenkaan voi tietää sitä varmuudella, sillä tarina on puhdasta subjektiivista kerrontaa. Se on kerronnan laji, jota laatumedia usein välttelee, sillä yksipuolinen kerronta harvoin kertoo koko totuutta. Subjektiivisessa kerronnassa ihminen voi kertoa käytännössä mitä vain, ellei faktoja tarkasteta ja vastapuolta kuunnella.

Sain itse kuulla Maijan tarinasta ensimmäisen kerran vuonna 2013. Silloin minuun otti yhteyttä psykologi, joka oli lukenut kirjan, ja hän oli huolissaan kirjan viittauksista valemuistojen mahdollisuuteen. Maija kertoo esimerkiksi käyneensä hypnoterapiassa, ”jotta pääsisin traumojeni sisälle”. Maija kirjoittaa: ”Kokemukseni tulivat enemmän pintaan ja päivätajuntaan, jolloin pystyin työstämään asioita lisää ja ymmärtämään, miksi jotkin asiat herättivät minussa niin voimakkaita reaktioita. Samalla minulle tuli varmuus siitä, että asiat olivat oikeasti tapahtuneet.” Tämä katkelma viittaa erittäin voimakkaasti siihen, että Maijalle on uskoteltu traumojen voivan unohtua ja että ne voidaan sieltä jollakin tekniikalla palauttaa muistiin.

Toisessa otteessa Maija kertoo aloittaneensa silmänliike- eli EMDR-terapian. ”Näin kävin läpi kaikki pahimmat kokemani seksuaaliset väkivaltatilanteet. Yhdenkin tapauksen purkamiseen meni puoli vuotta, helppoa se ei ollut.”

Valemuistoproblematiikan historiaa tuntevalle nämä ovat huolestuttavia signaaleja. Hypnoterapia ja silmänliiketerapia sisältävät suuren riskin valemuistojen syntymisestä. Psykologiliiton asiantuntija kuvailee niitä väärissä käsissä "vaarallisiksi menetelmiksi".

Maijan tarinasta ilmenee, että Maijalla on ollut useita terapeutteja. Näistä suurin osa on varmasti päteviä, mutta selvitykseni nostavat esiin kaksi terapeuttia, jotka elättelevät epätieteellisiä käsityksiä traumasta ja muistin toiminnasta.

Ensimmäinen on ei-akateemiselta pohjalta toimiva kehoterapeutti, jonka toiminta on pitkälti samanlaista kuin Eeron tapauksen kehoterapeutilla. Haastattelemani henkilöt kertovat, että terapeutti tunnustelee kehoa, ja jos hän löytää jäykkyyksiä lantion tai alaselän alueelta, hän tulkitsee herkästi niiden johtuvan lapsuudenaikaisesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tämäkin terapeutti puhuu lihasmuistista, jonne unohtuneet traumat tallentuvat, ja josta ne voidaan vapauttaa.

Toinen terapeutti on asianmukaisen koulutuksen saanut psykoterapeutti. Haastattelemani henkilöt kertovat psykoterapeutin uskovan, että pedofiili ei koskaan tunnusta, että vaimot aina turvaavat pedofiilin selustan, ja että traumamuistot tallentuvat ihmisen kehoon ja alitajuiseen mieleen. Tämä psykoterapeutti on itse asiassa syy siihen, että Maijan tarina on mukana tässä artikkelissa. Tapasin tutkimukseni aikana ensin useita ihmisiä, jotka kertoivat joutuneensa ongelmiin psykoterapeutin kanssa. Kaava oli useimpien kohdalla sama, mitä kansainvälisesti on nähty valemuistotapauksissa. Henkilö menee psykoterapiaan muiden ongelmien, kuten vaikean elämäntilanteen vuoksi, mutta pian potilas alkaa vihjailla läheisilleen, että hänen ongelmansa johtuvatkin lapsuudessa tapahtuneesta ja unohtuneesta traumasta. Valitettavasti kukaan tapaamistani henkilöistä ei halunnut, että heidän tapauksestaan kirjoitetaan julkisesti. Kun myöhemmin sain kuulla, että sama psykoterapeutti on hoitanut myös Maijaa, päätin ottaa Maijan tarinan mukaan juttuun.

Psykoterapeutista on tehty useita valituksia Psykologiliittoon. Psykologiliitosta vahvistetaan, että psykoterapeutin tekemisistä ollaan tietoisia. He kannustavat minua kirjoittamaan asiasta, sillä viranomaiset ovat voimattomia puuttumaan asiaan.

Emme tietenkään voi tietää, onko Maijalle muodostunut valemuistoja. Ongelmana on, että tällaisen terapiahistorian jälkeen epäilystä on mahdotonta välttää. Tilanne on kiharainen, sillä jos Maijalle on muodostunut valemuistoja, se tarkoittaa, että hänelle ne ovat oikeita muistoja ja siksi myös yhtä traumatisoivia kuin oikeat muistot. Näin ollen häntä ei voi syyttää valehtelusta tai manipuloinnista. Mutta entä kirjan kirjoittaneiden Mari Leppäsen ja Johanna Hurtigin vastuu? Olisiko ollut liikaa vaadittu, että he olisivat selvittäneet Maijan väitteiden todenperäisyyttä ja kuulleet vastapuolta? Kysyn asiaa Hurtigilta sähköpostitse.

Hurtig vastaa, että kirjan tekijöinä he kokivat ”eettisesti välttämättömäksi pohtia kertomuksen totuusarvoa ja mahdollisuuksien mukaan sitä myös varmentaa”. Hän sanoo, että kasvokkain käytyjen keskustelujen lisäksi prosessissa kertyi myös muita lähteitä: aikalaiskertomuksia, asiakirjoja, eri alojen asiantuntijalausuntoja sekä kuvauksia eri vaiheisiin sijoittuneista ja eri ammattilaisten toteuttamista hoito-, tutkimus- ja terapiaprosesseista. Kun pyydän Hurtigia täsmentämään, mikä mahdollinen asiakirja tai tieto sai heidät vakuuttuneeksi tarinan todenperäisyydestä, hän kieltäytyy vastaamasta vedoten lähteidensä suojelemiseen. Saan sen käsityksen, että mitään yksittäistä ”savuavaa asetta” ei ollut, vaan että luottamus tarinan todenperäisyyteen perustui tutkimusprosessin kokonaisuuteen.

Hurtig korostaa, että kummankaan tekijän

”motiivina ei ole ollut käsitellä aihetta yksittäisten tapahtumien, kokemusten tai henkilöiden vuoksi, vaan uskonnollisuuden ja yhteisöllisyyden mukanaan tuomien erityispiirteiden, kuten väkivallan tunnistamista, kohtaamista ja ratkaisemista vaikeuttavien monimutkaisten syy-yhteyksien avaamisen vuoksi.”

Kun intän edelleen tietojen todenperäisyyden varmistamisesta, hän vastaa:

”Tutkimukseni tietokäsityksen pohjalta en ole selontekovelvollinen kertomusten ja todellisuuden vastaavuuden varmistamisesta.”

Hänen täytyy tarkoittaa, ettei hän ole selitysvelvollinen minulle, minkä voin hyväksyä, mutta hän lienee selitysvelvollinen sille yleisölle, joka on ottanut kirjan väitteet totena.

Valemuistojen mahdollisuudesta kysyttäessä Hurtig vastaa.

”Valemuisto-hypoteesi on lähtökohtana identtinen kertojaan uskomisen kanssa, vaikka käänteinen."

En ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tämän jälkeen hän kääntää asian päälaelleen ja puhuu valemuistamattomuudesta - siitä, miten ihmiset oikeudessa peruvat tunnustuksiaan muistamattomuuteen vedoten. Se on kiinnostava pointti, jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä valemuistojen kanssa.

Jos Maijan tarina laukaisi valtavan vihan syytettyjä pahantekijöitä vastaan, haastattelemani lestadiolaiset kokevat, että Taivaan taimet laajensi vihan koskemaan lestadiolaisia yleisesti. Kirjan julkaisua seuranneessa media- ja somekeskustelussa lasten seksuaalinen hyväksikäyttö alettiin nähdä tavalla tai toisella lestadiolaisuuteen liittyvänä ongelmana. Mutta olisiko median pitänyt tutkia kirjan aineistoa tarkemmin?

Taivaan taimissa Hurtig kertoo kirjanneensa 178 "väkivaltakertomusta". Näistä uhrien kertomuksia on 78, ja lähemmin on haastateltu 19 henkilöä. Kirjassa hän mainitsee väkivallan tekijöitä olevan 160 henkilöä, mutta mediassa ilmoitettu seksuaalisten hyväksikäyttäjien määrä on 140 henkilöä.

Ei ole syytä epäillä, etteivätkö kirjan tarinat ole tosia. Eero kuitenkin miettii, millä tavalla tutkija voi tietää, että ne todella pitävät paikkansa. Jos Maria kirjoittaisi tarinansa tutkijalle, mitä mahdollisuuksia hänellä olisi arvioida sen totuudellisuutta? Tutkija voisi soittaa poliisille, mutta entä jos poliisi vain vahvistaisi, että tällaisia syytöksiä on tutkittu. Se vain vahvistaisi Marian kertomaa. "Sitten ihmiset lukisivat, että tuollaista hirveää siellä tapahtuu."

Media ei näytä myöskään erityisesti korostaneen, että kirjan 178 kertomusta jakautuvat ainakin viidelle vuosikymmenelle. Yksikin väkivaltakertomus on tietysti liikaa, mutta 178 väkivaltakertomusta jaettuna 50 vuodelle ei kerro valtavasta hyväksikäytön epidemiasta edes siinä tapauksessa, että kaikki tapaukset olisivat totta. Tilastokeskuksen tiedoista ilmenee, että ajanjaksolla 1980-2014 Suomessa on selvitetty kaikkiaan 18 602 lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rikosta. Hurtigin aineistossa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä annettuja tuomioita vanhoillislestadiolaisten parissa on ollut 50 vuodessa 34 kappaletta. Luvut eivät ole täysin vertailukelpoisia, mutta viittaavat vahvasti siihen, että lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole lestadiolaisten parissa ainakaan yleisempää kuin muissa väestöryhmissä.

Kenties suurin ongelma, mikä Taivaan taimien mediakäsittelyyn sisältyy, on se, että kirja on kaikissa näkemissäni mediaraporteissa esitelty tutkimuksena. Kustantaja kuitenkin vahvistaa, että Taivaan taimet ei ole akateeminen tutkimus. Se ei täytä tieteellisen työn kriteereitä siinä, että sitä olisi vertaisarvioitu, vaan se on tavallinen tietokirja. Vaikka kirja on saanut paljon mediajulkisuutta, sillä ei ole akateemisen tutkimuksen painoarvoa.

Lopuksi saan vielä kuulla, että kirjan lähdeaineisto on arkaluontoisuutensa vuoksi tuhottu. Se tarkoittaa, että jos kirjan johtopäätökset joskus kyseenalaistetaan, tutkijalla ei ole mitään millä puolustaa väitteitään. Olen ensin tyrmistynyt, mutta käy ilmi, että lähdeaineiston tuhoaminen on sosiaalitieteissä jopa melko yleistä. Mutta millainen tieteellinen arvo on tutkimuksella, jonka lähdeaineisto on tuhottu? Samaa on kyselty Suomen Akatemiassa, joka on alkanut vaatia lähdeaineiston tuhoamisen sijasta sen anonymisoimista.

Tämän kritiikin tarkoituksena ei tietenkään ole väheksyä lasten seksuaalisen hyväksikäytön todellisia tapauksia. Jotkut haastattelemani lestadiolaiset haluavat antaa Hurtigille myös tunnustusta. Heidän mielestään Hurtig on nostanut esiin tärkeän asian, mitä millään yhteisöllä ei ole varaa sivuuttaa. He sanovat, että jos lestadiolaisessa yhteisössä on joku henkilö, jolla on pedofiilisia taipumuksia, hänellä on suuren lapsimäärän vuoksi myös tavallista paremmat mahdollisuudet taipumuksiaan toteuttaa. Jos tällaisella henkilöllä on lisäksi paljon valtaa, kuten tietyssä asemassa olevilla on, hänen toimintaansa ei välttämättä uskalleta kyseenalaistaa, vaikka joku siitä tietäisi. Haastattelemani lestadiolaiset sanovat, että Hurtigin kirja on lähettänyt myrskyvaroituksen tällaisille henkilöille, ja se on erittäin hyvä asia. He kuitenkin korostavat, että kaikki haluaisivat tietää totuuden väitteistä kohun takana. Syytökset ovat niin vakavia. "Nämä ovat rikosasioita", Eero sanoo.

jatkuu...

Jani Kaaron kommentti:

Eeron ja Reijon tarinaa kirjoitettaessa on kiinnitetty erityistä huomiota siihen, ettei tapausta tai siihen liittyviä henkilöitä ole mahdollista tunnistaa jutun tietojen perusteella. (Jos ihmiset koettavat julkisisissa nettikeskusteluissa arvata tapauksia tai siihen liittyviä henkilöitä nimeltä, he eivät selvästikään ole ymmärtäneet jutun sitä kohtaa, jossa korostetaan miten paljon kärsimystä tällainen toiminta aiheuttaa viattomille sivullisille.)


( Päivitetty: 23.07.2015 13:15 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on yhdeksän miinus viisi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja