Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2829301234
567891011
12131415161718
19202122232425
2627282930311

RSS

 Miksi Suomi ei tule koskaan Naton jäsenmaaksi?
12.12.2016 12:55 | pelontorjunta

The Washington Post -lehti teki laajan jutun Suomen asemasta Venäjän rajanaapurina loppuvuonna 2014. Lehden toimittaja oli haastatellut artikkelia varten muun muassa tasavallan presidentti Sauli Niinistöä. The Washington Postin toimittaja kysyy presidentti Niinistöltä, onko Suomen mahdollista pysytellä enää puolueettomana uuden kylmän sodan kynnyksellä.

Niinistö vastasi, että Suomessa on edelleen yleinen asevelvollisuus ja vahva armeija, 250 000 henkilöä. Siihen toimittaja huomautti, että Suomen armeija on paljon pienempi kuin Venäjän. Niinistön sotilaspoliittinen vastaus kuului:

”Mutta 250 000 henkilöä on jotain, mikä täytyy ottaa ainakin huomioon. Olemme kasvattamassa puolustusbudjettiamme. Teemme syvällistä yhteistyötä Ruotsin kanssa ja se on kehittymässä hyvin nopeasti. Olemme Naton läheinen kumppani. Ja lopuksi haluaisin mainita EU-ulottuvuuden. Tiedämme kaikki, että Lissabonin sopimuksen mukaan olemme taanneet, että autamme jäsenmaita, jos ne kohtaavat vakavia ongelmia.”

Toimittaja huomautti, ettei kyse ole samanlaisesta ”raudanlujasta takuusta” kuin Naton 5. artikla, joka määrittää jäsenvaltioiden velvoitteen puolustaa muita jäsenvaltioita.

– Ei, se ei ole samanlainen takuu. Siitä huolimatta se on hyvin vahva poliittinen kannanotto, Niinistö vastasi.

 

Nato-jäsenyyden kielteiset perustelut

 

On olemassa eräitä julkisia asiantuntijaperusteluista miksi Suomen ei kannattaisi liittyä Naton jäseneksi. Aleksanteri-instituuttin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro perusteli asiaa Ukrainan tilanteen puhjettua maaliskuussa 2014 seuraavasti:

”Ukrainan tilanne kertoo, että Venäjä suhtautuu erittäin allergisesti Naton laajenemiseen. Suomen asema ja poliittinen sijainti on harvinaisen onnistunut. Totta kai Suomi tekee Nato-ratkaisunsa itse. Liikkumavaran säilyttäminen turvallisuuspolitiikassa on ehdottomasti meidän etu.”

Kangaspuro muistuttaa, ettei Suomi ole entinen neuvostomaa. Venäjä-tutkija, professori Timo Vihavainen antoi kesällä 2016 synkän ennustuksen turvallisuuspoliittisesta ilmapiiristä.

Vihavainen totesi, että kesäkuussa 2016 alkavassa sotilasliitto Naton Varsovan-huippukokouksessa oli tarkoitus sopia Naton entistäkin suuremmasta läsnäolosta Itä-Euroopassa.

”Tyhminkin ymmärtää, että tämä pakottaa Venäjän vastaavaan omien varustustensa paisuttamiseen. Tästä tietenkin seuraa vastatoimia ja niin edelleen, loputtomiin”, Vihavainen kirjoitti.

”Koska valtiomiestaitoa tai edes mahdollisuutta sellaisen käyttämiseen ei ole havaittavissa, taitaa odotettavissa olla ikävä ja vaarallinen militarismin kausi. Se on aikaa, jolloin leikitellään sodan mahdollisuudella huolimatta siitä, että sellainen merkitsisi yleensäkin rikollista järjettömyyttä ja ettei sellaisella voida kuvitella saavutettavan mitään rationaalisia päämääriä.”

Vihavaisen mielestä aikakauden rappeutuneisuutta kuvaa myös se, että militarismia on alettu ihailemaan. Hänestä Venäjä-pelot olivat myös liioiteltuja. Professorin mielestä on ” lähes uskomatonta nähdä, miten pidäkkeettömästi meillä etenkin journalistipiireissä niellään kaikki sotilaspiirien ajatuspörriäiset sikäli kuin ne koskevat Venäjän vaaraa”.

– Erityisen irvokasta on, että tähän tilanteeseen on ajauduttu ilman mitään järjellistä syytä. Sellaiseksi ovat kelvanneet fantastiset kuvitelmat Venäjän loputtomasta aggressiivisuudesta ja sen kyvystä ja halusta järjestää kaikenlaisia ikävyyksiä koko Euroopassa ja laajemminkin, hän kirjoittaa.

Vihavainen varoittaa, että sodan uhan mielikuvasta voi pahimmassa tapauksessa tulla itseään toteuttava ennuste.

”Mikäli --- luodaan konfliktihysteriaa vatkaamalla päivästä toiseen ajatusta siitä, miten haavoittuva rajamme on ja miten kipeästi me tarvitsemme lisää rautaa sinne hyökkäystä estämään, saattaa syntyä tilanne, jossa konfliktin syntymisestä todella tulee yksi varteenotettava vaihtoehto ja siihen aletaan valmistautua”

 

Vihavainen kritisoi kenraalien liian suurta roolia Naton organisaatiossa.

 

Naton sotilaallisen pelotteen myyttisyys

 

Mitä ilmeisemmin Naton sotilaallisesta pelotteesta ja suorituskyvystä on monilla suomalaisilla poliitikoilla, kansalaista nyt puhumattakaan, aivan liian fantastinen näkemys. Eteenkin Euroopan Nato-maiden sotilaallinen pelote on melkoisesti romahtanut viimeisen 25 vuoden aikana eikä kymmenet keskenään ei aivan niin samansuuntaisesti intressinsä näkevät eurooppalaiset natomaat eivät itseasiassa pysty antamaan juuri uskottavaa sotilaallista suojaa edes itselleen.

Retoriikan tasolla tätä ”pelotetta” löytyy kuten esimerkki Varsovan kokouksesta kesällä 2016 poimitut kannanotot osoittavat:

”Varsovassa Nato antaa selkeän viestin siitä, että hyökkäys yhteen jäsenmaahan – olipa kyseessä panssarivaunut tai ”vihreät miehet” – tarkoittaa hyökkäystä kaikkia vastaan ja johtaa liittokunnan yhteisiin vastatoimiin. Tämän takeeksi Nato tulee sijoittamaan vahvistetun pataljoonan kuhunkin Baltian maahan ja Puolaan ensi vuoden alkupuoliskon aikana. Kyse on rotaatiopohjaisesta, mutta pysyväisluonteisesta läsnäolosta. Läsnäolon lisäksi suunnitellaan tarvittavat vahvistukset. Baltian maille läsnäolon toteutuminen tarkoittaa niiden koko jäsenyystaipaleen tärkeimmän tavoitteen täyttymistä. Myös Bulgaria ja Romania saavat räätälöityä tukea.”

(”Hybridiä turpoa”, Karoliina Honkanen, puolustusasiainneuvos Suomen Nato-edustossa)

Mutta mikä on ammattisotilaan viileän analyyttinen arvio Euroopan Naton sotilaallisesta suorituskyvystä ja uskottavuudesta? Sotilasasiantuntija dosentti ja everstiluutnantti Jyri Raitasalo Puolustusministeriöstä on antanut huomattavan hyytävän näkemyksen kesällä 2015. Raitasalon mukaan ”Nato ei ole sotilaallinen tekijä”, ainakaan ilman USA:n massiivista panosta. Logistisesti Euroopan Nato ei pysty yhtään mihinkään merkittävään operaatioon, todella suuresta puhumattakaan. Raitasalon mukaan Euroopan natomaiden puolustusbudjetit osoittavat valtavaa tuhlausta ja tehottomuutta. Peräti 50-80% niiden puolustusbudjeteista menee pelkästään henkilöstökuluihin ja vain 10-20% materiaalikuluihin. Useilla Euroopan natomailla on enemmän kenraaleita ja everstejä kuin kenttätykkejä (päinvastoin kuin Suomella jolla on melkoisen tulivoimainen suuri tykistö- ja panssarikapasiteetti). Euroopan Nato-mailla on heikot reservit ja kyky vähänkin pitkittyvään maasotaan surkea.

Raitasalon englanninkielinen kirjoitus on löydettävissä internetistä osoitteesta:

http://warontherocks.com/2015/07/nato-is-not-a-real-military-actor/

 

Tässä otteita:

”Without the United States, NATO is hollow — capability-wise and in strategic purpose.

Recently published NATO defense statistics reveal the poor state of European defense capabilities and spending. Only four out of 26 European NATO member-states spend the minimum level needed to train and equip a credible fighting force — namely 2 percent of annual GDP. Faced with the Russian revival and the ongoing crisis over Ukraine, NATO’s European member-states are spending too little on defense to even start rebuilding the military capability lost over the last 20 years, during which NATO has focused on military operations of choice out-of-area. Particularly the European member-states of NATO lack the capability to deter a large-scale military attack against one or more member-states. And should such an attack take place, “European NATO” lacks the capability to counter such an attack.”

”...recent “NATO awakening” on account of Russian aggression does not compensate for NATO’s hollow essence. NATO as an organization is neither a monolith nor a strategic actor with singular “North Atlantic” strategic interests. NATO is a forum of planning, consultation, and political debate between highly variegated states with very different security priorities and domestic political traditions and conditions. As such, NATO is not a real military actor. Similarly, Europe is not an actor that could define clear “European strategic interests.” As I have argued, military-wise, there is no Europe.”

Jyri Raitasalon kirjoituksen ytimessä on havainto Euroopan Natosta organisaationa joka koostuu lopultakin hyvin sekavasta seurakunnasta valtaosaltaan pieni jäsenmaita joilla useilla ei edes omat housut pysy jalassa saatikka että heistä olisi toisilleen turvan takaajiksi. USA:n mukaantulo muuttaa kuvaa mutta on erittäin kyseenalaista haluaako USA lopultakaan sitoutua Euroopan puolustamiseen suuressa mittakaavassa. Jo parikymmentä vuotta on USA pyrkinyt irrottautumaan Euroopasta ja suunnannut huomionsa eteenkin Aasiaan.

Naton kuuluisa 5.artikla jossa luvataan sitoutua hyökkäyksen uhan alle joutuvan/joutuneen maan avustamiseen on syytä myös kyseenalaistaa. Se ei ole suinkaan mikään automaatti vaikka näin usein luullaan.

Ulkopoliittisen instituutin vieraileva tutkija Noora Kotilainen on monien muiden asioista perillä olleiden kanssa tyrmännyt luulot siitä, että Pohjois-Atlantin puolustusliitto Nato suojelisi vain jäsenmaitaan. Suomen Nato-jäsenyyttä perustellaan yleisesti Naton viidennellä artiklalla, jonka mukaan Nato puolustaa vain jäsenmaitaan. Kotilaisen mukaan tosiseikat unohtuvat tässä keskustelussa.

”Keskustelussa on sivuutettu se, että viides artikla ei ole enää kylmän sodan jälkeen ollut Naton toiminnan kannalta keskeinen. Viime vuosien ja vuosikymmenten Nato-operaatiot on tehty poikkeuksetta valtioihin, jotka eivät ole Naton jäsenmaita: Kosovoon, Afganistaniin ja Libyaan.”

Hän muistuttaa, että Naton tehtävät ovat muuttuneet kylmän sodan jälkeen, ja sanoo, että loppujen lopuksi jäsenmaiden intressit vaikuttavat Nato-operaatioiden suuntaan viidettä artiklaa tai jäsenyyttä enemmän.

”Tämän tosiseikan järjestelmällinen unohtaminen sopii maamme Natoa puolustavan keskustelun luonteeseen. Kun ei oteta esiin Naton muuttuneita toimintaperiaatteita ja tehtäviä, voidaan vapaasti argumentoida kylmän sodan logiikkaan hirttäytymällä, heilutella Nato-korttia ja rivien välissä lietsoa suomalaiseen niin kovin vetoavaa pelkoa Venäjän hyökkäyksestä. On kuitenkin hankala uskoa, että atlanttisen järjestelmän kannalta katsottuna Euroopan takamaalla tapahtuva Ukrainan kriisi ja Venäjän vallitsevaa läntisen maailmanjärjestyksen arvovaltaa kohtaan osoittama uhittelu olisi riittänyt muuttamaan Naton viime vuosikymmenien aikana luomia toimintaperiaatteita.”

Hänen mukaan suomalaisessa keskustelussa unohtuu usein myös se, että Yhdysvallat ei ehkä nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa ole kovin innostunut “sekoittamaan lusikkaansa Euroopan soppaan”, ei Ukrainassa tai mahdollisten synkkien skenaarioiden toteutuessa Suomessakaan.

”Paluu viidennen artiklan korostuksen maailmaan on ikään kuin myönnytys putinismille. Kova kovaa vastaan, rautaa rajalle, vanhat muurit pystyyn.”

 

Suomalaiset kepeät osaajat

 

Professori Juhani Suomi on arvostellut rankasti Ulkopoliittisen instituutin Upin syksyllä 2016 julkaistua Venäjä-raporttia. Suomen mukaan se on ollut ”nuorten miesten kepeätä käsittelyä”.

Suomi piti Upia lobbausorganisaationa. Hän katsoi, että raportissa on Venäjällä pelottelua mutta lisää, että sitä on mediassa melkein joka päivä.

”Suomi pystyy ajamaan omia etujaan vain itse. Vanha sanonta kuuluu, että kukaan muu ei puhalla meidän puurolusikkaamme kuin me itse.”

Suomen entinen Moskovan-suurlähettiläs Hannu Himanen sanoi olevansa huolissaan suomalaispoliitikkojen Venäjä-osaamisesta. Juhani Suomi jakaa huolen:

”Nuorten poliitikkojen ja ilmeisesti myös sotilashenkilöiden mielenkiinto on ihan toisella ilmansuunnalla.”

Professori Suomen mielestä Suomessa ei ymmärretä Venäjän turvallisuuspoliittista ajattelua. Hänen mukaan itänaapurin täytyy saada jonkinlainen varmuus siitä, että vieras valta ei pääse käyttämään Suomen aluetta Venäjää tai Neuvostoliittoa vastaan. Hänen mielestään tämä varmuus kaatui YYA-sopimuksen mukana.

Entinen pitkäaikainen diplomaatti Heikki Talvitie kirjoittaa Suomen Geopoliittisen seuran sivuilla kansainvälisestä tilanteesta. Hänen mukaansa Suomi ja Ruotsi ovat nauliutuneet USA:n sotilaalliseen läsnäoloon omalla alueellaan ja ratkaiseva askel otettiin isäntämaasopimuksessa.

"Se määrittää ne strategiset pisteet Suomen alueella, josta käsin Yhdysvallat (Nato) voi uhata Venäjän ydinaluetta ja järjestely toimii niin harjoituksissa kuin myös kriiseissä."

Talvitie jatkaa:

"On aika yleisesti hyväksytty tuo arvio ja katsotaan, että Suomi on ratkaisuillaan tehnyt Venäjästä vihollisen ja antanut alueensa Venäjän vihollisten käyttöön. Niin ollen se ei voi välttyä Itämeren alueella Venäjän ja lännen välillä mahdollisesti puhkeavalta sotilaalliselta kriisiltä".

Talvitien esille nostama Naton kanssa tehty isäntämaasopimus on aiheellisestikin joutunut puntaroitavaksi. Sitä on verrattu jopa Natsi-Saksan kanssa tehtyyn kauttakulkusopimukseen. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tutkija ja entinen ammattisotilas Pekka Visuri totesi isäntämaasopimuksesta seuraavasti:

”Aivan ilmeistä on, että ihmiset eivät kerta kaikkiaan tiedä, mitä sopimus sisältää, eikä sitä ole mitenkään selkeästi poliittisessa keskustelussa käsitelty.”

”En näe siinä tarvetta sen syvempään keskusteluun. Syvempi keskustelu käytiin aikoinaan, kun Suomi lähti mukaan rauhankumppanuusohjelmaan 1994. Tämä on vain yksi lisäaskel siinä ohjelman sisällä”, sanoi puolestaan puolustusministeriön kansliapäällikkö, kenraaliluutnantti Arto Räty.

Kirjailija ja kolumnisti Raimo Pesonen julkaisi hiljattain Suomen Nato-suhdetta käsittelevän kirjan. Näin hän näki sopimuksen toisesta perspektiivistä:

”Suomessa on pitkä perinne tehdä sopimuksia, jotka eivät muuta mitään. Sitten jälkikäteen osoittautuu, että ne ovat muuttaneet hyvinkin paljon.”

 

Miksi Suomi ei liittynyt Naton jäseneksi 1990-luvulla?

 

Historioitsija Heikki Ylikangas spekuloi 1990-luvun puolivälissä sitä miksi EU-hun liittynyt Suomi ei samalla anonut jäsenyyttä puolustusliitto Natossa. Hänen mukaansa vasta historia tulee sen myöhemmin kertomaan. Tosiasiassa asia ratkaistiin juuri samoihin aikoihin kun Ylikangas spekuloi asiaa.

Itse asiassa salaisuuden raotti Iltalehden toimittaja Olli Ainola. Aikaisemmin tapahtumien kulku on kerrottu silloisen Yhdysvaltojen apulaisulkoministeri Ronald Amuksen kirjassa Opening Nato's Door. Sen ydinkohdat Ainola esitti Iltalehden NATO -numerossa.

Kylmän sodan jälkeen oli suuri kysymys, miten hoidetaan Baltian maiden turvallisuus. Ensimmäinen ajatus lännen suurvalloissa oli, että se tehtävä kuuluu Suomelle. Ainola raportoi Asmuksen kirjasta Suomen vastauksen:

"Presidentti Martti Ahtisaari sanoi Yhdysvaltain ulkoministerille Warren Christopherille, että tämä ei ole realistista. Pohjoismaat eivät voi taata Baltian turvallisuutta. Suomen mielestä vain Yhdysvaltain sotilaallinen pelote riittää ennalta ehkäisemään Venäjän voimankäytön."

 

Ainola jatkaa ja analysoi:

"Ratkaisut huipentuivat maaliskuussa 1997, kun Venäjän presidentti Boris Jeltsin ja Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton neuvottelivat Helsingissä. Clinton taivutti Jeltsinin hyväksymään Naton laajenemisen Venäjän rajoille.

Clinton jyräsi nurin Jeltsinin, joka yritti saada Clintonilta salaisen kahdenkeskisen lupauksen siitä, että Nato ei laajene Neuvostoliitosta itsenäistyneisiin maihin eli Baltiaan.

Clinton sanoi, etteivät he voi noin vain mennä kahteen pekkaan miestenhuoneeseen ja sopia salaisesti yhtään mitään, koska kaikki tulee joka tapauksessa julki. Clinton piti pintansa ja teki selväksi, ettei Baltian maita jätetä ulos Natosta.

Lopulta Jeltsin luovutti väittelyn ja tokaisi: No niin, yritin.

Helsingin-kokouksessa Venäjä tosiasiassa joutui antamaan periksi sille, että Baltian maat liittyvät Natoon - kuten vuosia myöhemmin kävikin.

Tämä oli Suomelle iso helpotus. Jos Baltian-maita ei olisi huolittu Natoon, Suomi olisi saattanut joutua vastaamaan ainakin Viron puolustuksesta samalla kun Yhdysvallat olisi livennyt pois Pohjois-Euroopasta.

Suomi teki taitavan väistöliikkeen. Suomi kieltäytyi jäsenyydestä välttyäkseen puolustamasta Viroa. Samalla Suomi edesauttoi Baltian maiden liittymistä ja siten pakotti Yhdysvallat takaamaan Itämeren alueen turvallisuutta.

Osaltaan Suomi hiukan helpotti myös Jeltsinin pahaa mieltä. Suomenlahden pohjoisrannikko pysyi toistaiseksi liittoutumattomana. Meritie Pietariin ei olisi pelkkää Naton vettä."

 

Kevään mittaan on ollut uutta, että tuolloinen pääministeri Lipponen ja vähän myöhempi komentaja amiraali Kaskeala ovat itse kertoneet tapahtumista.

Ainolan Kaskealan haastattelussa kerrotaan mm:

Naton itälaajennuksen arkkitehti, Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Ronald Asmus kaavaili Tanskaan Natolle johtoesikuntaa, jossa Suomi ja Ruotsi olisivat ottamassa vastuuta Baltian puolustuksesta.

"Silloin oli sellainen henki, että Naton vanhat jäsenmaat olivat työntämässä Baltian turvallisuutta meidän kontollemme - että Suomi ja Ruotsi olisivat olleet Baltian turvallisuuden takaajia".

"Tämä käsitys varmasti vaikutti siihen, että Suomi ei halunnut liittyä Natoon, Kaskeala sanoo."

Britannian ulkoministeri Douglas Hurd ehdotti suoraan, että Suomi ja Ruotsi ottaisivat vastuun Baltian maista.

Iltalehden NATO -numeron jälkeen Ainola haastatteli Paavo Lipposta, ja ensimmäisenä toimittajana osasi tehdä oikeat kysymykset. Ainola kertoo:

 

"Keväällä 1997 Tanska yllätti Suomen johdon ja esitti Yhdysvaltain kanssa tekemäänsä suunnitelmaa, jonka mukaan Pohjoismaat ottaisivat Naton kanssa puolustusvastuita Baltiassa. Tanskan pääministeri Poul Nyrup Rasmussen esitteli hahmotelmaa Lipposelle sekä Ruotsin ja Norjan pääministereille Ahvenanmaalla huhtikuussa 1997.

Lipponen torjui ajatuksen siinä samassa. Asia ei jäänyt tähän. Lipponen tapasi Yhdysvaltain varaulkoministerin Strobe Talbottin Valkoisessa talossa kesäkuun alussa 1997.

"Hän esitti, että Suomi ryhtyisi Tanskan kanssa - ja siihen kai haluttiin sitten Ruotsikin - jonkinlaiseksi Baltian maiden suojelumaaksi sotilaallisesti. Ja minä torjuin sen across the board (oikopäätä). Ei meillä ole mitään edellytyksiä tällaiseen."

Viron ja Baltian puolustusvastuu on Lipposen mukaan "se perimmäinen kysymys", jos Suomi joskus harkitsisi liittymistä Natoon.

Onko meillä mitään edellytyksiä ottaa vastuuta muusta kuin omasta puolustuksesta, Lipponen kysyy. Natossa Suomen syliin saattaisi tulla vastuu Baltiasta.

"Sitä ei ole millään tavalla selvitetty tai mietitty, että mitä se tarkoittaisi. Ja kun näkee, mitä Ukrainan-kriisin ympärillä on tapahtunut, mitä Nato on tehnyt, niin ei se todellakaan vakuuta."

"Niin että jos me liitymme Natoon, silloin meille saattaisi tulla sellainen vastuu, jota Yhdysvallat tai Nato ei kykene yksinkertaisesti hoitamaan."

"Ukrainan-sodan vuoksi Suomella ei ole edellytyksiä liittyä Natoon. Lipponen sanoo olevansa presidentin ja eduskunnan ulkopoliittisen linjan kannalla."

On sinänsä koomista että vuosien 1996-1997 vaiheen jälkeen silloiset päätöksentekijät ovat kyllä esiin tuoneet uuttakin pohdintaa, mutta Ukrainan ja monen muun tapahtuman jälkeen on luultavaa että he itsekin hiljaa mielessään tajuavat olleensa sekä kaukonäköisiä että viisaita juuri silloin kun kumpaakin tarvittiin. Se mitä Martti Ahtisaaren päässä on sen jälkeen tapahtunut ja miksi on taas eri asia.

 

Miksi Suomi ja Ruotsi ovat sotilaallisesti liittoutumattomia?

 

Huhtikuussa 2016 julkaistu ”Arvio Suomen mahdollisen NATO –jäsenyyden vaikutuksista” tiivistyy esimerkiksi seuraavissa muotoiluissa:

”Jos Suomi – ja Ruotsi – jättäisivät Nato-jäsenyyshakemuksen, se olisi strategisesti erittäin merkittävä asia paitsi kyseisille hakijamaille myös koko liittokunnalle. Pohjimmiltaan kyse olisi suurstrategian muuttamisesta, joka vaatii huolellista harkintaa. Pienet maat eivät usein muuta ulkopolitiikkansa perussuuntaviivoja. Niille jatkuvuus on merkittävämpi asia kuin suurvalloille. Mikä tahansa muutos vaatisi myös sisäpoliittista yksimielisyyttä, jotta se nähtäisiin oikeutettuna sekä kotimaassa että ulkomailla.”

Viittaus Ruotsiin historiaan liittyy myös suoraan Suomeen. Kummankin geopoliittinen asema määriteltiin Napoleonin sotien aikana ja vahvistettiin Wienin kongressissa 1815. Se tapahtui järjestelyssä, jonka eri yhdistelmin sopivat Aleksanteri I, Ruotsin kruununperillinen Bernadotte, Englannin ulkoministeri Castlereagh ja suomalaiset ”Turun realistit” eli Carl Erik Mannerheim, Jakob Tengström ja Kustaa Mauri Armfelt kannattajineen.

Osa uuden ajan alun ”Pohjoista ratkaisua” oli muodostaa uusi autonominen Suomen suuriruhtinaskunta Pietarin suojaksi ja myös Tukholman rauhoittamiseksi, koska itse Venäjä ei suoraan laajentunut Ruotsin maarajalle tai venäläistänyt Suomea. Sadan vuoden aikana suomalaiset valtasivat sivistysprojektina oman valtionsa ja julistivat sen itsenäiseksi joulukuussa 1917. Samalla muodostui uudelleen sekä Suomen että Pietarin turvallisuusongelma. Kolmen sodan jälkeen Mannerheim ja Paasikivi ratkaisivat ongelman niin, ettei Suomi anna aluettaan Venäjän vihollisten käyttöön eikä siis ala itse Venäjän viholliseksi. Se on turvannut vakaan rauhan yli 60 vuotta, eikä kenelläkään ole argumenttia, miksi tätä vakautta pitäisi vaarantaa.

Nato –arvion Suomi-Ruotsi osuus on mielenkiintoinen, mutta ei koko kuva. Tukholmassa ei liene ensimmäiseksi innostusta ajatuksesta, että yhteisen Nato –jäsenyyden kautta Ruotsi pääsisi jälleen sotilaallisesti maarajalle naapuriksi Venäjän kanssa.

Nato –arvion ajattelu muistuttaa nyt vuosia 1918 ja 1919, jolloin länsivalloista löytyi pienempiä herroja usuttamaan Venäjää vastaan, mutta vastuullinen valtionjohto kaikissa suurvalloista varoitti Suomea käyttämästä hyväksi Venäjän heikkoutta. Riippumatta millainen hallinto Venäjällä on, mottiin joutuneena se ennemmin tai myöhemmin yrittäisi murtautua siitä ulos. Arvion mukaan paine voisi suuntautua erityisesti Baltian maihin, ja sitä ne eivät ole koskaan ymmärtäneet.

Liennytyksen edellytyksenä on kummankin osapuolen lännen ja idän huolen syvällinen ymmärtäminen ja alueen sotilas- ja talousmaantieteeseen perustuvan tasapainon rakentaminen alenevalla sotilaallisten voimien volyymien tasolla – niin että kumpikin osapuoli hyväksyy sen. Se merkitsee myös paluuta siihen myös Wienin kongressin ajasta alkaneeseen suurvaltojen perinteeseen, että pohjoinen kysymys voidaan sopia ja vakaus turvata omana kokonaisuutenaan vaikka muualla maapallolla olisikin ongelmia. Kansalaisena on kaikki syy kannattaa presidentti Niinistön esittämää ajatusta arktisesta huippukokouksesta Suomen puheenjohtajavuotena. Kun asiat nyt Itämerellä kehittyvät kiihtyvällä vauhdilla, olisi merkittävää että sen valmistelu turvallisuuspolitiikan osalta voitaisi aloittaa välittömästi ja muodostaa näin foorumi pohjoisen Euroopan tilanteen hallitsemiseksi.

Humoristisesti kieli poskella voimme siis todeta että Ruotsin ja Suomen pysyttäytyminen Naton ulkopuolella on ratkaistu jo 201 vuotta sitten Wienin kongressissa. J.K.Paasikiven kuolemattoman ”latteudun” mukaanhan ”maantieteelle emme voi mitään.”


( Päivitetty: 12.12.2016 13:23 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on seitsemän plus kuusi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Kommentit

Hei, Tämä on tiedottaa suurelle yleisölle, että herra González Andres on yksityinen lainanantaja, joka on avannut taloudelliset mahdollisuudet kaikille, jotka tarvitsevat taloudellista tukea. Me myöntäkää lainaksi 2 prosentin korko yksilöille, yrityksille ja yrityksille ehdoissa selkeästi ja ymmärrettävästi. Ota meihin yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen: (gonzalezandresloan@gmail.com)

- Gonzalez Andres <gonzalezandresloan@gmail.com> - 22.11.2017 12:33

Miten päin se nyt on? Onko NATO sotilaallisesti kyvytön vai uhkaako se Venäjää?

- Örkki <erkki.aalto@helsinki.fi> - 26.1.2017 08:25

Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Näitä kannattaa aina odottaa.

- Max - 13.12.2016 18:52





Kommentoi