Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
31123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
28293031123

RSS

 Osasto Kuhlmey – myytti ja todellisuus
12.07.2017 15:31 | pelontorjunta

 

 Kuva: 

Kuva. Osasto Kuhlmeyn tukikohtaan tehdyssä hyökkäysessä tuhottu kone Immolassa illalla 2.heinäkuuta 1944. Oliko osaston merkitys sittenkään niin huomattava kuin jälkipolville on uskoteltu?

 

Vielä yli 70 vuotta kesän 1944 Kannaksen taistelujen jälkeen on medialla, suurella osalla valtavirtahistoriantutkijoita sekä suurella yleisöllä Suomessa käsitys että Natsi-Saksan Suomelle avuksi lähettämä Luftwaffen osasto Kuhlmey (saksaksi: Gefechtsverband Kuhlmey) olisi ollut jotenkin käänteentekevä ja muka jopa ratkaiseva tekijä taisteluissa jossa hyökkääjä lopulta pysäytettiin. Osaston itsensä esittämät lukemat alasammutuista vihollisen lentokoneista (n. 120) sekä tuhotuista hyökkäysvaunuista (n. 200) on valtavirtatutkimuksessa otettu vastaan kuin Jumalan sanana, lopullisena virallisena totuutena. Ylipäätänsä II maailmansodan tutkimusta haittaa yhä sodanajan propagandan ja sen aikaiseen käyttöön tarkoitetun virallisen ”totuuden” käsittämätön hyväksyminen faktana. Onneksi eteenkin 1990-luvulta lähtien on niin länsiliittoutuneiden, Saksan, Neuvostoliiton kuin myös Suomenkin eräitä virallisia väitteitä sotasaavutuksista on alettu oikeutetusti kriittisin lähdetutkimuksin kyseenalaistamaan.

Suomessa Gefechtsverband Kuhlmeyn eteenkin 1990-luvulla uusisänmaallisuuden hengessä saama uusi arvonanto ei kuitenkaan ole vielä johtanut vastaavaan kriittiseen tutkimukseen. Niinpä osaston todellisesta merkityksestä ja saavutuksista tai niiden puutteesta on esitettävä kriittistä arviota viittaamalla laajaan tutkimusmateriaaliin muilta sotanäyttömöiltä missä Luftwaffen ja muiden ilmavoimien maataisteluosastot operoivat.

 

Luftwaffen alamäki alkoi jo vuonna 1940

 

Natsi-Saksan ilmavoimat, Luftwaffe oli valtakunnan todennäköisesti natsimielisen aselaji, olihan Luftwaffe juuri natsien luomus. Se oli myös ensimmäinen aselajeista joka koki vakavan tappion sodassa jo ennen varsinaista sodan käännekohtaa eli vuosia 1942-43. On oikeastaan yllättävää ja kiinnostavaa että kun Saksa onnistui nopeasti lyömään sodassa sekä Puolan että Ranskan ja vieläpä sotilaiden lukumäärällä mitattuna odottamattoman pienin sotilaallisin tappioluvuin ( noin 65 000 menehtynyttä sotilasta) kulki Luftwaffen kehitys toista tietä.

Usein kuvataan Saksan hyökkäysvuotta 1941 Neuvostoliittoon, Operaatio Barbarossan ensimmäistä vuotta, katastrofaalisena Lufwaffelle. Luftwaffe todellakin menetti kesäkuun 21.päivästä 1941 aina 2.tammikuuta 1942 ulottuvalla jaksolla itärintamalla 2 552 lentokonetta sekä 3 270 miehistön jäsentä (menehtyneet ja kadonneet). Tappioista lähes puolet johtui muista kuin Neuvostoliiton VVS:n ja ilmatorjunnan vaikutuksesta. Mutta hämmästyttävästi tutkijat ovat unohtaneet että saksalaisten tappiot olivat olleet jo ennen Operaatio Barbarossan alkua huomattavasti suuremmat: 6 732 lentokonetta sekä peräti 11 068 miehistön jäsentä. Ei ainoastaan Battle of Britain (Taistelu Englannista) ollut katastrofi Luftwaffelle ja eteenkin sen pommitusvoimilla. Myös muiden rintamien (Ranska, Skandinavia, Välimeri, Balkan, Atlantti) ja yleinen taistelukenttien ulkopuolella tapahtunut lentokoneiden menettäminen oli huomattavan laajaa ja harvat ymmärsivät tappioiden vakavuutta. Luftwaffe lähti sotaan lopulta liian kevein eväin. Sillä oli sodan alkaessa vain 11 000 lentomiehistön vahvuus. Tuon ”varaston” se oli siis menettänyt jo ennen Operaatio Barbarossan alkua. Luftwaffe ei todellisuudessa koskaan toipunut niistä tappioista joita Ranska, Skandinaavia, Balkan ja eteenkin Taistelu Englannista sille aiheuttivat. Määrävahvuuksiin osastotasolla se ei enää päässyt koskaan. Jo Operaatio Barbarossan alkaessa vajausta oli useissa yksiköissä 10-25%.

 

Luftwaffe länsiliittoutuneita vastaan

 

Saksan lentokonetuotanto oli aina vuoteen 1942 kaoottisessa tilanteessa, sillä siitä vastaavat henkilöt eivät ymmärtäneet täysin modernin ilmasodan tarpeita. Jo vuonna 1940 meni Britannia heittämällä Saksan ohi lentokonetuotannossa. Paitsi että Luftwaffe menetti lentokoneita taistelukentillä ja niiden ulkopuolella jo ennen idän sotaretken alkua (6 732) oli vaurioituneita koneita lisäksi vielä noin 40-45% . Saksalaisten omat raportit viittaavat siihen että näistä vaurioituneista koneista yli 60% ei koskaan palannut enää taistelukentille. Yleensä vaurioitumisasteen koneessa saavutettua 60% kone kirjattiin poistettaviin. Käytännössä siis ainakin yli 9 000 lentokonetta oli pysyvästi poissa. Puolet näistä menetettiin toukokuun 1940 syyskuun 1940 välisenä aikana.

Itärintaman taistelut eivät siis olleet suinkaan suurin Luftwaffen kulu edes sodan alkupuolella. Kun sota laajeni itään, etelään ja liittoutuneiden strategiseen ilmasotaan suoraan Saksaa vastaan kasvoi paine Luftwaffea kohtaan kumulatiivisesti. Itärintamalla saattoi parhaimmillaan olla jopa yli puolet Luftwaffen lentokoneista mutta tappioiden osalta vain kesästä 1941 aina syyskuuhun 1942 ulottuvalla jaksolla tappiot idässä oli suuremmat kuin muilla rintamilla (55% idässä, 45% muualla). Lokakuussa 1942 tapahtui suuri käänne ja sen jälkeen Saksan lentokonetappiot sodassa olivat selvästi suuremmat länsiliittoutuneita vastaan kuin itärintamalla. Vuoden 1942 viimeisellä neljänneksellä itärintama muodosti enää 39% tappioista. Vuoden 1943 ensimmäisellä puoliskolla Luftwaffe menetti poiskirjattuina itärintamalla 1 932 lentokonetta mutta muilla rintamilla 3 429. Itärintaman osuus oli 36%. Luftwaffen murskaaminen oli alkanut. Siinä Neuvostoliitto ei näytellyt kovinkaan keskeistä roolia. Vuoden 1943 kesän jälkeen Saksa tarvitsi yhä enemmän ja enemmän lentovoimia länsiliittoutuneita vastaan. Eteenkin hävittäjäkoneiden määriä leikattiin itärintamalla ja sodanjohto tavallaan jätti Saksan armeijan tietoisesti ilmasuojaa vaille. Vuoden 1943 jälkipuoliskolla Luftwaffen tappiot idässä olivat 1 965 konetta mutta länsiliittoutuneita vastaan jo 5 291.

Näiden poiskirjattujen taisteluissa ja ei-taistelukentillä menetettyjen koneiden lisäksi Luftwaffen tappiot alkoivat kasvaa vuonna 1943 myös vaurioituneiden kokeiden määrissä jopa menetettyjä koneita nopeammin. Länsiliittoutuneiden kasvavan paineen takia leikattiin Luftwaffen koulutusohjelmia uusille nuorille lentäjille. Lentotuntimäärillä mitattuna länsiliittoutuneiden uudet lentäjät saivat vuonna 1943 selvästi enemmän peruskoulutuksen ja eteenkin tyyppikoulutuksen lentotunteja kuin Luftwaffen lentäjät. Vuoteen 1944 saavuttaessa Luftwaffe putosi kuiluun. Uusille lentäjille annettiin enää vain noin 50 lentotunnin koulutus kun se sodan alussa oli ollut vielä noin 200 tuntia. Tyyppikoulutuksen pituus uusille Saksan lentäjille oli mitätön. Samaa aikaan esim. USAAF:n pilotit saivat yli 250 tunnin peruskoulutuksen sekä tyyppikoulutuksen joka oli ylivertainen saksalaisten vastaavaan verrattuna. Tämä Luftwaffen romahdus konkretisoitui karmealla tavalla juuri taistelussa RAF:ia ja USAAF:ää vastaan jo alkuvuonna 1944. Romahdus oli täydellinen kuin liittoutuneet tuhosivat keväällä Saksan synteettisen polttoainetuotannon yli 80%:sti. Luftwaffen koneet käyttivät lähes yksinomaan synteettistä polttoainetta.

Merkillepantavaa on kuitenkin se että Luftwaffe pärjäsi paremmin huomattavasti supistetuilla voimillaan itärintamalla kuin lännessä. Vuonna 1943 Luftwaffen tappiot per sotalento olivat itärintamalla 0.7%. Vuonna 1944 vastaava tappioprosentti oli yhä sama. Sotalentoja Luftwaffen yksiköt suorittivat tuolloin 342 483 ja lentokoneita menetettiin yhteensä 2 406. Tämä kaikki huolimatta siitä että Luftwaffen uusien lentäjien koulutustaso oli käytännössä niin heikko että lentäjät oli usein yksiköissä ensin koulutettava ja totutettava sillä noviiseja ei olisi muuten kannattanut lähettää taisteluun. Mitä ilmeisemmin vuoden 1944 yhä aika matala tappioprosentti alleviivaa Neuvostoliiton ilmavoimien kyvyttömyyttä uudesta paremmasta kalustosta (joista osa tuli länsimaista) huolimatta.

Tilanne länsirintamalla oli totaalisesti erilainen Saksan lentäjille. Tappioprosentti taistelulennoilla vuonna 1944 oli peräti 5.37%. Luftwaffen lentäjille siis taistelulento länsiliittoutuneita vastaan oli vuonna 1944 lähes 8 kertaa vaarallisempaa kuin sotalento itärintamalla. Lukumääräisesti se oli kuitenkin suurin piirtein yhtä alivoimainen kummassakin tapauksessa.

 

Saksan syöksypommittajat, maataistelukoneet ja panssarien tuhoaminen

 

Osasto Kuhlmey väitti tuhonneensa Kannaksen taisteluissa Fw-190 maataistelukoneilla ja Ju 87 Stuka-syöksypommittajilla noin kuukauden aikana noin 200 neuvostoliittolaista panssarivaunua tai rynnäkkötykkiä. Tämä väite on Suomessa hyväksytty hämmästyttävän kritiikittömästi. Osastoon kuuluneissa I./SG3 ja I./SG5 maataisteluosastoissa oli yhteensä, kuten tuon ajan Schlachgeschwaderin ryhmissä keskimäärin, noin 35 maataistelukonetta kussakin. Kuhlmeyn osastoon kuuluneesta I./SG5-ryhmästä puuttui kuitenkin yksi staffel, 1./SG5 joka ei osallistunut edes Kannaksen taisteluun. Sen kahteen muuhun staffeliin on siten kuulunut vain noin 20 Fw-190 maataistelukonetta. I./SG3:n kuului kesäkuun 1944 alussa yksikön ilmoituksen mukaan 33 sodassa jo ajastaan jälkeenjääneitä ja hyvin hitaita Ju 87D-5 syöksypommittajia. Heinäkuun alussa yksikkö ilmoitti vahvuudekseen 23 syöksypommittajaa. Kaikkiaan Kuhlmey-osaston keskivahvuus maataistelu- ja syöksypommittajissa lienee jäänyt lopulta vain noin 40-50 koneeseen.

Kuhlmey-osaston väitteeseen tuhotuista 200 puna-armeijan panssarivaunusta on syytä suhtautua enemmän kuin kriittisesti koska tutkimukset mm. Normandian taisteluista länsirintamalla 1944 ja Kurskin taisteluista itärintamalla 1943 eivät tue väitteitä tuollaisesta menestyksestä. Kurskissa vuonna 1943 käytti Luftwaffe suurin piirtein samaa kalustoa kuin Osasto Kuhlmey Kannaksella. Luftwaffen voima Kurskissa oli enemmän kuin kymmenkertainen verrattuna osasto Kuhlmeyhin. Luftflotte 6:lla ja Luftflotte 4:llä oli näet käytössä 416 Ju 87 D/G syöksypommittajaa, 101 Fw-190 maataistelukonetta sekä 95 Hs-129 tai Bf-110 erityisesti panssarivaunujen tuhoamiseen tarkoitettua lentokonetta. Lisäksi alueella oli 11 Unkarin ilmavoimien Stuka-syöksypommittajaa sekä lähes 500 Saksan ja sen liittolaisten pommikonetta.

Neuvostoliitto menetti Kurskissa Operaatio Citadellen aikana 5.7-15.7.1943 Karl Heinz Frieserin aineiston perusteella kaikkiaan 1 956 panssarivaunua tuhoutuneina tai hylättyinä. Luftwaffe suoritti kaikkiaan 27 221 sotalentoa (Osasto Kuhlmey 1 242). Puna-armeijan alainen organisaatio tutki alueella olleet tuhoutuneet omat panssarinsa selvittääkseen syitä (ja parantaakseen panssarien ominaisuuksia jatkossa). Tämä tutkimuksen mukaan vain 2% ja korkeintaan 5% panssarivaunuista voitiin katsoa tulleen tuhotuksi ilmahyökkäyksen takia. Tämä noudatti yleistä suuntaa itärintamalla. Yleensä vain 2% tai hieman enemmän panssarivaunuista menetettiin ilmaiskuissa. Suurimmat syyt panssarin menettämiseen taisteluissa olivat yleensä pst-tykit, miinat sekä vihollisen panssarivaunut ja rynnäkkötykit. Tiedot osoittaisivat siis että vain 40-95 neuvostoliittolaisista panssareista tuhosi Saksan tai sen liittolaisen lentokoneet oli ne sitten maataistelukoneita, syöksypommittajia tai pommikoneita. Käytännössä Luftwaffe suoritti Kurskissa siis jokaista ilmahyökkäyksellä tuhottua panssarivaunua kohden vähintään 300 taistelulentoa mutta todennäköisemmin noin 500. Kurskin taistelussa Neuvostoliiton 1.Panssariarmeija menetti 648 panssarivaunua ja 82 jouduttiin vaurioitumisten takia viemään korjattavaksi. Saksan ilmavoimat tuhosivat noista vain 11, siis alle 2%.  Neuvostoliiton lentäjät IL-2 maataistelukoneilla olivat vieläkin avuttomampia tuhoamaan saksalaisia panssareita. Mutta myytit ja muu hölynpöly ilmaiskujen tuhoisuudesta panssarivaunuille jäivät kummallisella tavalla elämään nykyaikaan asti Stormovik-pelin kehittelijöiden iloksi. 

Olivatko siis Stuka-syöksypommittajat tai maataistelukoneet tehokkaita panssarien tuhoajia? Eivät näyttäneet olleen vaikka lentäjät väittivät tuhonneensa satoja panssareita. Jo vuonna 1940 Ranskaa vastaan käydyssä sodassa tiedettiin että vain 2% Ranskan panssarivaunumenetyksistä ( 1 748) johtui Luftwaffen ilmahyökkäyksistä. Siis vain 30-40 panssarivaunua tuhosi Luftwaffe. Ja silloin saksalaisilla oli sentään täydellinen ilmaherruus.

 

Länsiliittoutuneet Normandiassa

 

Länsiliittoutuneilla oli valtava ilmaylivoima ja peräti 1 800 maataistelukonetta sekä parituhatta pommikonetta käytössä niiden hyökätessä Normandiassa kesä-elokuussa Saksan panssarijoukkoja vastaan. Lentäjät esittivät huikeita lukemia tuhotuista Saksan panssariosastoista. Kokonaisia ryhmittymiä olisi pyyhkäistä pois pelistä ilmaiskuilla, satoja panssarivaunuja ilmoitettiin tuhotuksi. Mikä oli totuus?

Onneksi liittoutuneilla oli myös oma organisaationsa, Research and Analysis,joka tutki asevoimien suorituksia sekä menetysten että saavutusten osalta. Paljastui että RAF:n ja USAAF:n maataistelulentäjien väitteet eivät pitäneet alkuunsa paikkansa. Operaatio Goodwoodin aikana RAF:n maataistelulentäjät väittivät tuhonneensa 257 ja USAAF:n 9.armeijan lentäjät 134 panssaria. Todellisuudessa alueella olleista tuhoutuneista saksalaispanssarista tutkittiin 301 ja vain 10 katsottiin tulleen tuhotuksi Typhoon maataistelukoneiden raketeilla. Erityisen ikävä asia maataistelukoneiden lentäjille oli myös se että tutkituista 87 panssaroidusta ajoneuvosta vain 3 oli tuhottu ilmaiskulla vaikka niiden panssarointi oli huomattavasti heikompi kuin itse panssarivaunuilla.

Saksalaisten vastahyökkäyksen aikana (7.-10.elokuuta) Mortainissa väittivät RAF:n ja USAAF:n lentäjät tuhonneensa ilmaiskuilla 140 ja 112 saksalaisten panssarivaunua,rynnäkkötykkiä tai telatykkiä. Totuus oli toinen. Saksalla ei ollut alueella kuin 177 taistelupanssaria, joista 46 menetettiin ja niistä lopulta vain 7 ilmaiskuissa. Liittoutuneiden lentäjien väitteistä sekä Goodwoodin että Mortainissa totuutta oli mukana vain 3-4%.

Normandian taistelujen aikana länsiliittoutuneiden maataistelukoneiden lentäjät väittivät tuhonneensa pommeilla ja raketeilla peräti noin 1 500 saksalaisten panssarivaunua, rynnäkkötykkiä, panssarintuhoajavaunua tai telatykkiä. Tutkimusorganisaatio arvioi kuitenkin että korkeintaan sadan saksalaispanssarin katsotaan tulleen tuhotuksi ilmahyökkäyksissä mukaanlukien keskiraskaat ja raskaat pommikoneet joita liittoutuneet käyttivät Normandian taistelujen aikana ajoittain suurissa määrin (mm. hyökkäyksessä Caenissa 18.heinäkuuta noin 2 000 pommikonetta). Maataistelukoneiden saldo on jäänyt todellisuudessa alle sadan tuhotun sillä esim ilmaiskuissa tuhotuista 13 Tiger-panssarista 7 tuhoutui massiivisissa pommikoneiden (summittaisissa) mattopommituksissa ja korkeintaan kuuden ”Tiikerin” on voitu tuhota maataistelukoneilla Normandian kolmen kuukauden periodin aikana.

Liittoutuneiden maataistelukoneiden hyökkäykset Saksan maajoukkoja vastaan toivat niille itselleen suuria tappioita. RAF:n 2nd Tactical Air Force menetti hyökkäyksissä Saksan maajoukkoja, mm. panssariyksiköitä vastaan 829 lentokonetta ja USA:n 9.ilma-armeija 897 Normandian kampanjan aikana. Lentokoneita siis menetettiin ainakin 20 kertaa enemmän kuin mitä ne itse pystyivät tuhoamaan saksalaisten panssarikalustoa.

Ardeneilla Saksan offensiivissa menettivät saksalaiset 101 panssarivaunua 16.12.44 ja 16.1.1945 välisenä aikana (näistä 39 he hylkäsivät). Vain 6 panssaria menetettiin liittoutuneiden ilmahyökkäysten tuhottua/vaurioitettua niitä. 

 

Kuhlmey-myytti kriittisen tutkimuksen valossa

 

Sodan aikana ja heti sen jälkeen tehdyt selvitykset osoittivat kuinka sen aikaisilla maataistelukoneilla ja syöksypommittajilla oli vaikeaa tuhota käytännön taisteluissa vihollisen panssarivaunua. Eräissä Britannian ilmavoimien testeissä, ihanteellisissa harjoitusolosuhteissa maataistelukoneen koneiden raketeista 2.5% - yksi raketti 40:stä osui panssarivaunun kokoiseen maaliin. Entä käytännössä? Taistelutilanne jossa vihollinen tulitti ilmatorjunnalla ja jossa kaoottinen sekava tilanne, suhteellisen epätarkat valokuviin perustuvat paikannukset maalista olivat ainoat tiedot joita lentäjillä oli käytössä onnistumisprosentti romahti. Vain yksi raketti 800 osui panssarinkokoiseen maaliin. Olisi siis tarvittu noin 70 lentokonetta hyökkäämään yhtä panssaria vastaan jotta se olisi tuhottu raketeilla.

Entä pommit? Ne olivat vielä epätarkemmat. Länsiliittoutuneiden tutkimusten mukaan tarvittiin pudottaa peräti 3 500 pommia jotta yksi niistä osui panssarivaunun kokoiseen maaliin. Edes ”lähelle” osunut pommi ei välttämättä tuhonnut maalia. Oli pommi sitten 100 kiloinen tai 500 kiloinen sen oli käytännössä osuttava panssarivaunuun jotta se tuhoutuisi varmasti. Varsinkin jos kyseessä oli yli 40 tonnia painavaa panssarivaunu. Stukan tapaisten syöksypommittajien tarkkuus oli selvästi parempi mutta lienee ollut kuitenkin lähellä länsiliittoutuneiden tarkempia raketteja. II maailmansodan aikaisten koneiden ongelma oli niiden lyhyt toimintasäde, hyvin rajallinen aselasti ja ammusmäärä sekä ennen kaikkea aseiden, rakettien ja pommien erittäin suuri epätarkkuus. Kaikenlaiset fantastiset kertomukset siitä kuinka maataistelukoneilla lennettiin lähellä puiden tasoa ja pommi pudotettiin panssaria päin niin että se lopulta räjähti panssarin alla on jätettävä fantasioiden kategoriaan. Tosiasiassa panssariyksiköt olivat voimakkaan ilmatorjunnan suojaamia kuten tiedot Karjalan Kannaksella operoineista puna-armeijan yksiköistä kertovat. Jos Kuhlmey-osasto olisi vaivaisella 40-50 maataistelukoneella onnistunut tuhoamaan 4 viikossa Karjalan Kannaksella 200 puna-armeijan panssaria (yhden panssarin jokaista lentokonetta kohden viikossa, uskomaton väite!) niin miksi sama ei onnistunut Luftwaffelta Ranskassa vuonna 1940 tai Kurskissa 1943? Tai länsiliittoutuneilla Normandiassa?

Toki osasto hyökkäsi muitakin kohteita kuin panssarivaunumuodostelmia vastaan. Mutta jos se ole kyennyt tuhoamaan puna-armeijan panssareita läheskään niin paljon kuin väitti niin kuinka uskottavia olivat sen väitteet muista tuhotuista kohteista kuten silloista, ponttooneista, maihinnousuveneistä, kuorma-autoista ym? Suomalaisilla ei ole oikeastaan osaston saavutuksista tarjottu muuta kuin saksalaisten omat väitteet. Tutkimus kaipaisi neuvostoliittolaisia uskottavia lähteitä. Mutta se ainakin tiedetään ettei Luftwaffen maataistelukoneet suurelta osin juuri vähäisen määränsä takia kyenneet enää itärintamalla vaikuttamaan merkittävästi tapahtumien kulkuun kesällä 1944. Saksan Heeresgruppe Mitte romahti täysin Valko-Venäjällä samaan aikaan kun Osasto Kuhlmey yritti vaikuttaa Kannaksen taistelujen kulkuun. 

Mitä ilmeisemmin suomalaisessa sotahistoriassa on yksi Kuhlmey-osaston kokoinen aukko joka ansaitsisi lisätutkimusta. Miten suorituskykyinen tuo osasto vanhanaikaisine Stuka-koneineen lopulta olikaan? Mistä löytyy faktatietoa? Hannu Valtonen on myös valottanut tutkimuksissaan Luftwaffen lentäjien ilmavoittoväitteitä ja verrannut niitä joihinkin saatavilla oleviin neuvostoliittolaistiin lentoyksiköiden dokumenttien yksiköiden todellisista lentokonemenetyksistä. Valtosen mukaan Luftwaffe oli jo vuonna 1943 vajonnut poskettomien ilmavoittoväitteiden kulttiin. Näin tapahtui myös Luftwaffen ”pohjoisella sivustalla”, Suomen Lapissa ja Petsamon alueella toimineissa yksiköissä. Ilmavoitto todellakin koostui ”ilmasta” ja ”voitosta”.

Valtosen aineiston mukaan vuonna 1944 vain 10-15% Luftwaffen hävittäjälentäjien ilmavoittoväitteistä piti paikkansa. Neuvostoliittolaisten ilmavoittoväitteistä vain yksi kuudestatoista piti Valtosen mukaan paikkaansa. Tämän suuntainen posketon liioittelu alkoi siis levitä myös Luftwaffen osastoihin tappion konkretisoituessa. Suomalaisten hävittäjälentäjien väitteissä lienee myös vähintään puolet ellei kaksi kolmasosaa ilmaa välissä. Osasto Kulmeyhin kuuluneessa II./JG 54 hävittäjäosastossa toimi myös ”hävittäjä-ässä” ja johtaja Eric Rudorffer. On tunnettu tosiasia että Rudorfferin ilmavoittoväitteissä oli jo Pohjois-Afrikan taistelujen aikana selviä liioitteluja. RAF:n dokumenteista ja yksikköjen todellisista tappioista voitiin päätellä useiden Rudorfferin väitteiden olleen perättömiä. Samoin Kannaksen taistelujen jälkeen käydyissä ilmataisteluissa Baltian alueella on Rudorfferin väitteet ilmavoitoista usein vailla todellisuuspohjaa.

Osasto Kuhlmey väitti ampuneensa alas Kannaksella 19.kesäkuuta ja 20.heinäkuuta välisenä aikana 120 neuvostoliittolaista konetta. Väitteisiin on syytä suhtautua kriittisesti. Jos Luftwaffen lentäjät syyllistyivät 1:2 tai 1:3 liioitteluihin ilmavoitoista jo sodan alettua ja kun liioittelut vain pahenivat sodan loppua myöten (1:5 tai jopa 1:10) missä määrin tasoltaan jo selvästi heikentynyt Luftwaffe olisi toiminut Suomen taistelukentillä ilmoituksissaan rehellisemmin. Luftwaffen lentäjät elivät omassa sankarikulttimaailmassaan jossa todellisuuden ja harhojen raja muuttui yhä sumeammaksi.

Osasto Kuhmeyhin kuuluneiden yksiköiden tappiot ovat olleet kesä-heinäkuussa 1944 seuraavat:

- 1./NAGr5: 4 taisteluissa ja 6 muuten menetettyä Bf-109 G-tiedustelukonetta

- II./JG54: 20 taistelussa ja 18 muuten menetettyä FW-190 hävittäjäkonetta

- I./SG5: 5 taisteluissa ja 9 muuten menetettyä FW-190 hävittäjäpommittajaa

- I./SG3: 22 taisteluissa ja 7 muuten menetettyä Stuka-syöksypommittajaa

Suurin osa noista poiskirjauksista (91 lentokonetta) on tapahtunut Suomessa oloaikana. Osasto menetti paljon koneita neuvostoliittolaisten suorittamassa ilmahyökkäyksessä 2. heinäkuuta kun se ei suomalaisten varoituksista huolimatta kyennyt turvaamaan omaa tukikohtaansa. Kaikkiaan 10 osaston konetta tuhottiin kentälle ja peräti 24 vaurioitui. Millainen vaikutus tällä oli Kannaksen taisteluihin? Ei juuri minkäänlaista. Osaston taisteluvahvuus laski tietenkin merkittävästi vähäksi aikaa mutta suomalaiset pysäyttivät puna-armeijan hyökkäyksen Ihantalan rintamalla eikä läpimurrot onnistuneet enää Äyräpäässäkään. Osasto Kuhlmey ei osallistunut millään tavalla Laatokan Karjalan taisteluihin jotka nekin päättyivät torjuntavoittoihin heinäkuun puolivälissä U-linjalla ja Ilomantsissa elokuun alussa.  


( Päivitetty: 24.08.2017 21:47 )

 - pelontorjunta