Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
2930311234

RSS

 Suuri junaryöstö 1963
03.01.2018 15:13 | pelontorjunta

Englannin Suuren junaryöstön tapahtumapaikka silta numero 127,Bridego Bridge. Kuvassa ylhäällä keskellä Bruce Reynolds, oikealla Gordon Goody. Alhaalla vasemmalta etsivä Frank Williams, Scotland Yardin "Lentävän osaston" päällikkö Tommy Butler, kuva Leathersladen maatilan rakennuksista. Oikealla Charles Lilley sekä Patrick McKenna.

 

"Ulsterilainen"

 

Marraskuun 27.päivä 1962 Lontoon Heatrow lentoasema. Joukko herrasmieheksi pukeutuneita knallihattuisia rosvoja naamiot hississä päähän vedettyään pampuilla ja väkivallalla ryöstivät Lontoon lentokentän arvokuljetuksen. Ryöstö ja pakomatka kesti kaikkiaan vain 20 minuuttia. Lähes kaikki ryöstäjistä selvisivät vailla tuomioita. Lähimpänä kiinni jäämistä oli Gordon Goody (s.1930) jota tutkimusryhmä sinnikkäästä yrityksestä huolimatta ei onnistunut saamaan vastuuseen. Mutta itse ryöstö muodostui sen toteuttaneille etelälontoolaisille rikollisille pettymykseksi: arvokuljetuksesta saatu potti oli ”vain” 62 000 puntaa. Villeimmissä haaveissa he kuvittelivat saavansa jopa 400 000 puntaa. Kun operaatioon sijoitettu kulu oli vähennetty (ml. vihjepalkkiot) sekä tarvittava pääoma seuraaviin operaatioihin jäi jokaiselle ryöstäjälle lopulta vain noin 4 000 puntaa palkkiona isosta riskistä.

Tätä operaatiota johti Bruce Reynolds (s. 1931). Siihen osallistui Goodyn lisäksi mm. Charlie Wilson (s. 1932), Ronald ”Buster” Edwards (s. 1931) ja Roy James (s. 1935). Reynoldsilla oli kuitenkin suuri haave toteuttaa ryöstö joka olisi aivan toista luokkaa kuin mihin kopla on tähän asti yltänyt. Lentokenttäoperaation jälkeen kopla suoritti junaryöstön Swindonissa mutta tulos oli vaatimaton – vain 700 puntaa.

Näihin aikoihin muuan rikolliseen toimintaan sekaantunut asianajotoimiston virkailija Brian Field otti yhteyttä Gordon Goodyyn jonka samainen asianajotoimisto John Wheater & Co oli auttanut kuiville Lontoon lentokentän arvokuljetusryöstöstä. Field kertoi yhteydestään erääseen nimeltä mainitsemattomaan henkilöön joka oli tiedustellut Fieldiltä kontaktia asiansa osaavaan rikollisorganisaatioon. Goody ja Buster Edwards tapasivat tämän miehen, "Ulsterilaisen", lontoolaisessa puistossa (Finsbury) alkuvuonna 1963. Keskustelussa hän kertoi Glasgowsta Lontooseen lähes päivittäin kulkevasta postikuljetuksesta. Matkan aikana junassa lajitellaan lähtenyttä ja väliasemilta saapunutta postia. Työntekijöitä on kaikkiaan noin 70. Yhdessä junan vaunuista, veturista katsottuna järjestyksessä toisessa on arvokuljetus – kymmeniä säkkejä niputettuja Englannin puntia ja shillinkejä seteleinä. Lähde paljasti muitakin tärkeitä yksityiskohtia. Juna pysähtyy vain seitsemällä asemalla. Ennen pääteasemaa Lontoon Eustonia viimeinen pysäkki on Rugbyssä. Sen jälkeen on siis arvokuljetusten (raha) maksimimäärä korkein mahdollinen. Arvokuljetusvaunussa oli vain 5 toimihenkilöä eikä yhtään poliisia tai varsinaista koulutettua turvahenkilöä. Lähde paljasti myös että kaikkien arvokkaimmat lastit ovat ns. pankkien lomapäivien jälkeiset. Arkipäivinä kuljetusten arvo oli muutamia satoja tuhansia puntia. Mutta pankkien viikonloppu ym. lomapäivien jälkeisissä kuljetuksissa arvo saattoi nousta miljoonaan puntaan, jopa suuremmaksi.

 

Suunnitelma

 

Bruce Reynolds, Buster Edwards, Goordon Goodie ja Charlie Wilson aloittivat suunnitella tuon arvokuljetuksen ryöstämistä. Mutta pian he havaitsivat ongelmia. Junaa ei voinut ryöstää vauhdissa eikä tarkkaan vartioiduilla rautatieasemilla. Heillä ei myöskään ollut todellista osaamista junaryöstöstä. Suunnitelman ideana oli pysäyttää juna tavalla tai toiselle. Tässä vaiheessa Buster Edwards muisti Brigtonissa asuvan Roger Gordreyn (s.1921) jolla oli maine teknisesti pysäyttää juna rautateiden merkkivaloja manipuloimalla. Gordreyn mukaantulo johti siihen että mukaan suunnitelmaan olisi tultava myös Gordreyn kanssa yhteistyötä tehnyt toinen Etelä-Lontoon rikollisliiga, ns. South Coast Raiders. Gordreyn myötä syntyi siten kahden rikollisliigan yhteistyökuvio. South Coast Raidersilla oli myös enemmän kokemusta junien ryöstämisestä ja joka tapauksessa Reynoldsin koplalla ei riittäisi voimia yksin toteuttaa operaatiota mikäli ”ulsterilaisen” antamat vihjeet seteliarvokuljetusmääristä pitivät paikkaansa. Gordreyn mukana operaatioon tulivat mm. Tommy Wisbey (s. 1930), Bob Welch (s. 1929), Jim Hussey (s. 1933).

Goody, Wisbey ja Edwards kartoittivat maastoa Rugbyn aseman ja Eustonin välillä. Sopivin paikka ryöstää junan arvokuljetus ennen Lontoon esikaupunkialueita oli silta numero 127 nimeltään Bridego Bridge, Sears Crossingin ja Cheddingtonin välillä. Lähin asutus ryöstöpaikasta oli noin 400 metrin päässä (maatila). Sillan ali kulki maantie.

Roger Gordreyn temppu junan pysäyttämiseksi oli lopulta hyvin yksinkertainen. Akkulaitteella virta kytketään signaalilaitteen haluttuun lamppuun. Sen jälkeen peitetään mustalla hansikkaalla se lamppu jonka ei haluttu näkyvän junan kuljettajille. Järjestelmässä oli manipuloitava kaksi merkkivalopaikkaa. Ensimmäisessä pisteessä on merkkivalo, jonka on oltava keltainen (vihreä on peitettävä). Silloin junan kuljettajat alkavat hidastaa vauhtia. Varsinaisessa pysäytyspaikassa kauempana on toinen päämerkkivalo jossa punainen valo palaa (ja vihreä on peitettävä). Gordrey hoitaisi itse tuon pysäytyspaikan merkkivalon manipuloinnin. Hidastavassa pisteessä satoja metrejä aikaisemmin sama tehtävä annettaisiin Reynoldsin langolle John Daleylle (s. 1931)

Junan pysäyttämisen jälkeen suunnitelman seuraava vaihe oli kytkeä veturin jälkeen olevat muut arvokuljetusvaunun jälkeiset vaunut irti ja ajaa veturilla kaksi muuta vaunua Brigedon sillalle niin että arvokuljetusvaunu pysäytetään juuri ennen siltaa mahdollisemman lähelle tien reunaa. Matkaa junan pysäytyspaikasta (punainen valo) Bridego Bridgelle oli 800 metriä. Reynoldsin miehet ja South Coast Raidersin konnat osasivat irrottaa arvokuljetusvaunun perässä olevan pääosan irti. Mutta ongelma oli ettei kukaan miehistä osannut ajaa veturilla. Oli tarkoitus että junan kuljettaja ja apukuljettaja on vangittu tätä ennen ja että joku muu hoitaa kuljetuksen Bridego Bridgelle.

Lopulta muuan Ronald Biggs (s. 1929) niminen pikkukonna, Reynoldsin vanha tuttu vankilasta, esitti tietävänsä vanhemman ”Stan”-nimisen miehen joka osaa siirtää junia. Näin Biggs sai itsensä ujutettua Reynoldsin joukkueeseen. Koska arvokuljetuksen ryöstöön oli varattu vain 30 minuuttia aikaa ja siitä osa kuluu junan pysäyttämiseen, pääosan vaunuista irrottamiseen ja veturin vetämän kahden vaunun kuljettamiseen ryöstöpaikkaan, ryöstöön tarvittiin lisää miehiä. Mukaan otettiin Jim White (s. 1920 joukon vanhin), Harry Smith, Danny Pembroke sekä vaaleatukkainen noin 25-vuotias mies jonka henkilöllisyyttä ei vielä tähänkään päivään mennessä ole tunnistettu (hän saattoi olla Jimmy Collins).

 

Leathersladen maatila ja Brian Fieldin rooli

 

Tutkimukset sekä junaryöstöön liittyvä kirjallisuus on aina pitänyt ratkaisevan erehdyksenä sitä että ryöstäjät valitsivat piilopaikakseen maaseudulla noin 44 kilometriä Bridego Bridgen ryöstöpaikasta sijainneen maatilan. Ideana oli että ryöstäjät (15 miestä + junankuljettaja ”Stan Agate”) piileskelevät maatilalla (joka ei näkynyt maantielle) jopa viikon jotta ”pahin kohu tapahtuman ympärillä vaimenee”. He unohtivat sen yksinkertaisen asian että juuri maaseudulla kiinnitetään naapurustoon enemmän huomiota kuin vaikkapa Suur-Lontoossa.

Joka tapauksessa Brian Field oli se mies joka järjesti Leatherslade-nimisen maatilan. Ideassa hyvä puoli oli se että maatila oli ainoa paikkakunnalla joka ei näkynyt viranomaisten kartoissa. Näin ollen sinne poliisi löytäisi vain vihjeiden perusteella, ei karttaa katsomalla. Brian Field on ollut junaryöstöä käsiteltäessä yleensäkin yllättävän vähällä huomiolla vaikka häntä voidaan pitää jopa sen alullepanijana. Hän esitti Goodylle ja Edwardsille suunnitelman. Hän oli ”ulsterilaisen” ja Reynoldsin ryöstökoplan välinen linkki. Hän hoiti myös ryöstön jälkeiset toiminnat kuten ajoneuvojen siirrot ja ennen ryöstöä tapahtuneet viimeiset ”ulsterilaisen” tarkat tiedot ryöstöpäivästä. Fieldsin asunnosta Pangbournesta tuli tärkeät vinkit ”ulsterilaiselta” (tai hänen apuriltaan) puhelinsoittoina 6. elokuuta ja 7.elokuuta 1963. Ensimmäisenä iltana – ryöstö perutaan koska arvokuljetus on määrältään pieni. Seuraavana iltana – että matkaan on lähtenyt pankkien lomapäivien jälkeinen suurempi kuljetus.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan Leathersladen maatilan tulisi polttamaan lontoolainen Billy Still joka oli kokenut ammattilainen näissä tehtävissä. Mutta Still pidätettiin kuukausia ennen ryöstöä ja niin maatilan siivoaminen jäljistä (ja polttaminen) jäisi Brian Fieldin tehtäväksi (josta hän otti oman osinkonsa). Fieldin varaama mies, ”Dustman”, tulisi olemaan ryöstön kannalta vielä keskeinen hahmo. Junarosvot pyrkivät käyttämään koko ajan hansikkaita maatilalla olonsa aikana – varmuuden vuoksi.

 

Ryöstö

 

Kuninkaallisen postijunan ryöstön oli määrä tapahtua aamuyöllä 7. elokuuta 1963. Edellisenä iltana Gordon Goody toi kuitenkin viestin Brian Fieldin asunnosta Pangbournesta Leathersladen maatilalla olleille ryöstön lykkääntymisestä. Seuraavana iltana Goody toi uuden viestin: ryöstö alkaa seuraavana yönä noin klo 3.

Reynoldsin porukka oli varannut kolme (varastettua) ajoneuvoa joista yksi oli kuorma-auto ryöstösaaliin kuljettamista varten. Ajoneuvot maalattiin armeijatyyppisiksi koska lähialueella Bicesterissä oli Britannian armeijan tukikohta ja alueen ihmiset olivat tottuneita näihin armeijan ajoneuvoihin. Samalla armeijamalliset ajoneuvot ja miehillä olevat armeijan vaatteet arveltiin antavan vapauden myös poliisin suhteen. Klo 00.30 he lähtivät Leathersladen maatilalta ja noin klo 01.30 olivat Bridego Bridgen sillalla.

John Dalyn tehtävä oli ensimmäisenä olevan signaalivalon muuttaminen vihreästä keltaiseksi eli hiljentää junan vauhtia. Daly hutiloi eikä onnistunut hansikkaalla peittämään vihreää valoa. Hän joutui hätäpäissään poistamaan koko lampun. Tämä merkitsi sitä että ratahenkilöstö tiesi singnaalivalossa olevan häiriön. Rosvojen onneksi mekanikko ei kuitenkaan heti tullut paikalle. Roger Cordrey hoiti pääsignaalipaikan vihreän valon peittämisen hansikkaalla ja punaisen signaalivalon sytyttämisen 800 metriä ennen Bridegon siltaa. Tässä pysäytyspisteessä olivat muut miehet penkan takana piilossa. Bruce Reynolds oli Bridego sillalla päätepisteessä. Juna pysähtyi suunnitelman mukaisesti klo 03.03. Kuljettaja Jack Mills ihmetteli miksi punainen valo palaa vaikka kauempana Bridego Bridgen suunnassa valo oli vihreä. Apukuljettaja David Whitbylle hän antoi tehtäväksi soittaa ratapihan puhelimella. Mutta Reynoldsin miehet olivat katkaisseet puhelinyhteyden. Tässä vaiheessa osa miehistä hyökkäsi Whitbyn kimppuun ja pakottivat hänet hiljaiseksi. Harry Smith ja Roy James siirtyivät jo irrottamaan arvokuljetusvaunun takana olevan osan junasta irti. Osa miehistä hyökkäsi veturinkuljettajan hyttiin. Syntyneessä kahakassa yksi rosvoista löi pampulla kuljettaja Millsiä päähän.

Ronald Biggsin värväämä vanha veturinkuljettaja astui kuljettajan paikalle. Mutta hänellä oli vaikeuksia saada veturia liikkeellä ilmanpaineongelmien vuoksia (hän ei ollut ajanut koskaan tämän tyyppisellä veturilla). Rosvojen hermot olivat kireällä ja verta päästä vuotavana Mills kuljetettiin veturiin ja hänen tehtäväksi tuli saada juna liikkeellä ja ajaa se Bridego Bridgelle. Vasta odottelun jälkeen ilmapaineongelma alkoi hellittää ja veturi sekä siihen kytketyt kaksi vaunua lähtivät liikkeelle. Muu osa junaa jäi pysäytyspaikalle.

Noin klo 3.15 juna oli Bridegon sillalla. Tehtävään määrätty osa miehistä hyökkäsi väkivalloin jälkimmäiseen arvokuljetuksia sisältäneeseen vaunuun. Henkikunta ( 5) ei tehnyt vastarintaa. Miehillä oli nyt enää 15 minuuttia aikaa tyhjentää häkissä oleva arvokuljetus ja siirtää se miesketjussa kuorma-autoon. Säkkejä oli peräti 128 ja niiden yhteispaino oli yli 2 500 kiloa. Klo 3.30 Bruce Reynolds antoi määräyksen että aika on täysi. Vain 8 säkkiä jätettiin junaan, 120 aloitti matkansa kohti piilopaikkaa Leathersladen maatilaa. Lähtiessään junarosvot antoivat ensimmäisen vinkin arvokuljetusvaunun lattialla makaaville postintyöntekijöille, Millsille ja Whitbylle (sekä viranomaisille): he eivät saaneet liikkua mihinkään puoleen tuntiin. Yhden uuden virheen junarosvot tekivät myös: laittaessaan Whitbyn makuulle lattialle oli tällä mahdollisuus nähdä rosvojen ajoneuvot, armeijatyyppiset autot. Ryöstön toteuttamisessa joukko oli siis tehnyt kasan virheitä ja vain hyvä onni antoi heille edes tunnin verran etumatkaa.

 

Aivan liian iso ryöstösaalis

 

Millaisen tilan vie rahamäärä joka koostuu 1 punnan, 5 punnan ja 10 shillingin (½ punnan) seteleistä ja joiden yhteisarvo on 2 631 784 puntaa? Saalis painoi lähes 2.5 tonnia ja vei tilaa vähintään 3 kuutiometriä vaikka miten tiiviisti se olisi niputettu. Mitä tuollainen rahamäärä joka ostoarvoltaan vastaa 58 miljoonaa euroa tänä päivänä tai huomioiden ihmisten tulotason vuonna 1963 pikemminkin noin 200 miljoonaa euroa tekee ihmisen mielelle?

Rahaa oli yksinkertaisesti liian paljon. Voitonriemua seurasi ensimmäiset huonot uutiset. Rosvoilla oli omalla armeijaradiolla mahdollisuus kuunnella viranomaisten radioliikennettä. Heille selvisi se että viranomaiset tiesivät jo muutaman tunnin kuluttua aloittaa etsinnät 48 kilometrin säteellä ryöstöpaikasta. He saivat kuulla pian että poliisi tiesi rosvojen käyttäneen armeijan ajoneuvoja. Oli torstai päivä. Tarkoitus oli piileskellä maatilalla ainakin sunnuntaihin asti mahdollisesti seuraavaan viikkoon. Paniikki kasvoi. Joukon paine johti siihen että maatilalta päätettiin lähteä pois jo seuraavan päivänä perjantaina 9. elokuuta. Brian Field haki oman osuutensa ryöstösaaliista, hankki kuljetukset pois (kolme ryöstössä käytettyä ajoneuvoa jäi maatilalle). "Ulsterilaisen" osuus - kolme kantokassallista seteleitä haettiin myös torstaina. Fieldin majapaikan Pangbournen lähistön ihmisistä eräät tekivät havaintoja autoliikenteestä. Fieldin lupaaman ”Dustmanin” uskottiin hoitavan Leathersladen maatilan loppujen sotkujen ”siivouksen” (ja polttamisen). Se kuitenkin jäi tapahtumatta. Ja vaikka junarosvot hinkkasivat ”mahdollisia” sormenjälkiä pois minkä kiireessä ja paniikissa ehtivät ja polttivat ulkona vaateita ja muuta roinaa roppakaupalla, he jättivät enemmän kuin riittävästi aineistoa Scotland Yardin rikostutkijoille viikkokausiksi. Liian monet olivat unohtaneet sen että ei käsineitä kannattanut ottaa käsistä pois.

 

Huolella suunniteltu ryöstö ja avuton jälkihoito

 

Reynoldsin porukan ja South Coast Raidersien yhteisoperaatio paljastaa tyypillisen piirtein rikollisista: he voivat olla hyvinkin kekseliäitä ryöstämään mutta suorastaan onnettomia peittämään jälkensä. Voi olla että Brian Fieldin ”Dustman” olisi polttamalla Leathersladen maatilan voinut pelastaa muutaman konnan kuiville. Varsinkin niitä joilla oli vähän nimeä ja matala profiili Lontoon alamaailman keskuudessa. Tosiasia kuitenkin on että jo 2-3 päivää ryöstön tapahtuman jälkeen oli olemassa mm. viranomaisten C11 lista potentiaalisista ehdokkaista jotka lähes kaikki pitivät yhtä todellisten junaryöstäjien nimilistan kanssa. Yleisövihjeen perusteella Leathersladen maatila löytyi 5 päivää ryöstön jälkeen.

Oli kyseessä niin suuri rikos että tutkimukset annettiin Scotland Yardille. Sen ”Lentävän osaston” johtaja Tommy Butler laittoi parhaimmat Etelä-Lontoon alamaailman tutkijansa liikkeelle: Frank Williams, Steve Moore, Jack Slipper, etsivä Neville, Tommy Thorburn ja Lou van Dyck. Sid Bradbury johti tutkimusanalyysiä toimistossa. Leathersladen maatilan löydyttyä sen tutkimusryhmää johti alansa ekspertti Maurice Ray.

Ryöstön jälkeen Lontoon alamaailma oli täynnä pienempiä ja vähän isompia konnia jotka olivat kateellisia ja uteliaita pääsemään selville junaryöstäjistä (ja heidän saaliistaan). Frank Williams oli erityisen kuuluisa hyvistä yhteyksistään rikollisten kanssa ja alamaailma oli täynnä ilmiantajia. Varsin pian potentiaalisten rikoksen tekijöiden puheluja kuunneltiin yötä päivää.

Roger Cordrey paljastui ensimmäisenä jo 6 päivää ryöstön jälkeen jäädessään rahan kätkemisen yhteydessä kiinni. Sitä myötä selvisi tutkijoille se että oli olemassa yhteys Reynoldsin porukan ja South Coast Raidersin välillä (mm. Wisbey, Welch ja Hussey). Sormenjäljet Leathersladen maatilalta johtivat nopeasti lisäpidätyksiin: Wilson, Biggs, Hussey. Brian Fieldin yhteys paljastui. Siinä yhteydessä pidätettiin Fieldin asianajotoimiston johtaja John Denby Wheater (rikoksen avustaminen). Scotland Yardin työn täydellisen onnistumisen pilasi ylimmän virkakoneiston typerä päätös (poliittisista ja imagosyistä) julkaista epäiltyjen nimilistat kuvineen maan mediassa. Tämä johti siihen että rahan toivossa monet junarosvojen ystävät ja tuttavat auttoivat mm Reynoldsia, Jamesia ja Edwardsia painumaan maan alle.

Hankalinta oli Tommy Butlerille saada syytteeseen Gordon Goody. Hänen sormenjälkiään eikä mitään joka todistaisi hänen olleen Leathersladen maatilalla 6-9.elokuuta ei löytynyt. Edelleenkin kiistellään lavastettiinko Goody syylliseksi käyttämällä todistusaineistona hänen kenkiään joista oli löytynyt samaa maalia pohjista jota oli käytetty maatilalla rahankuljettamiseen käytetyn kuorma-auton maalaamiseen. Siitä tutkijat ovat varmoja että aikanaan tuomion saanut William Boal ei ole ollut ryöstössä mukana vaikka Scotland Yard niin väitti. Boal ei olisi missään tapauksessa ansainnut 24 vuoden tuomiota osallistumisesta ryöstöoperaatioon. Boal ei ollut Leathersladen maatilalla noina päivinä. Sen sijaan hänelle olisi kuulunut parin vuoden tuomio rahankätkemisen avustamisesta (Roger Cordreyn osuus saaliista). Goody ei koskaan kiistänyt jälkeenpäin sitä etteikö ollut yksi junarosvoista. Mutta ne perusteet jolla Goody tuomittiin herättävät vahvoja epäilyjä. 25-30 vuoden tuomiot rahan varastamisesta herättivät aikanaan myös arvostelua oikeusoppineiden keskuudessa. Sitä pidettiin establishmentin kostona ”Hänen Majesteettinsa” arvokuljetuksen röyhkeästä ryöstöstä. Käytännössä useimmat istuivat tuomiostaan vankeudessa 10-12 vuotta.

 

Frank Williamsin ja Tommy Butlerin toiminta

 

Frank Williamsin toiminta Scotland Yardissa on herättänyt aina kiinnostusta. Hänellä oli varsin laaja verkosto ja kontaktipinta alamaailman rikollisiin joiden kanssa hän istui iltaa ja kävi keskusteluja jo 1950-luvulta lähtien. Hänellä oli siten tuntosarvet alamaailman tapahtumiin ja henkilöihin joita on syytä seurata. Suuren junaryöstön yhteydessä osa todennäköisesti mukana olleista ostivat itsensä vapaiksi mikäli esim. sormenjälki- ym todisteita osallistumisesta ryöstöön ei löytynyt. Ainakin kolmessa tapauksessa Scotland Yard tiesi henkilöt jotka osallistuivat ryöstöön mutta jotka todistusaineiston puuttumisen takia jäivät ilman syytettä tai joita ei muuten koskaan vedetty vastuuseen. Näitä olivat ainakin Harry Smith, Dennis Penbroke ja todennäköisesti kolmantena Jimmy Collins(?). Tunnettu ammattirikollinen Freddy Foreman on antanut lausunnon siitä kuinka Frank Williamsin kanssa sovittiin että rahalla hoidetaan yhden junarosvon vapauttaminen syytteestä. Tässä kohua herättäneessä tapauksessa noin 50 000 puntaa löytyi puhelinkioskista. Foremanin mukaan myös toinen noin 50 000 punnan rahansiirto oli tarkoitus laittaa liikkeelle mutta tämän Williams halusi keskeyttää liian suuren riskin takia.

Tommy Butlerin ammattitaitoa, kovaa työmoraalia ja sekä ainutlaatuista kykyä kyetä ajattelemaan roistojen tavalla ei ole koskaan kyseenalaistettu. Butler oli pelottavassa maineessa rikollisten keskuudessa ratkoessaan nopeassa tahdissa vaikeitakin tapauksia. Hän ei myöskään jättänyt koskaan tapauksia ennen kuin viimeinenkin konna oli kiikissä. Hän vaati alaisiltaan äärimmäisen kovaa työmoraalia. Junaryöstön tutkimuksessa alaiset tekivät 13 tunnin työpäiviä vuonna 1963. Butler itse saattoi jopa nukkua yönsä Scotland Yardin toimistolla. Butler välitti alaisensa Frank Williamsin kautta viestin Lontoon alamaailmalle aikovansa tutkia jokaisen konnan taustat ellei alamaailma itse ala paljastamaan junarosvojen olinpaikkoja. Leathersladen maatilalta löytyneiden sormenjälkien ym todistusaineistojen lisäksi juuri paine eteenkin Etelä-Lontoon alamaailman suuntaan auttoi ratkaisevalla tavalla viemään maton junarosvojen jalkojen alta.

Mutta Butlerilla oli oma heikkoutensa jota tänä päivänä ryhmätyötä suosivassa järjestelmässä ei sulatettaisi. Hän pyrki pitämään asioita liian paljon vain omassa tiedossaan eikä jakanut sitä usein alaisilleen. Tämä johti junaryöstön oikeusprosessissa katastrofiin mm. John Dalyn tapauksessa. Daly osallistui junaryöstöön ja hänellä oli jäänyt sormenjäljet Bruce Reynoldsin Monopoli-lautapeliin. Butler ei kertonut mm. Williamsille sitä että sormenjäljet olivat ainoa millä osoittaa Daly syylliseksi. Niinpä oikeudenkäynnissä Dalyn asianajaja pystyi osoittamaan alibin Dalylle sillä että tämä oli pelannut Monopoli-peliä Bruce Reynoldsin kanssa aikaisemmin vuonna 1963. Mikäli Butler olisi informoinut Williamsia tästä asiasta aiemmin olisi Williams voinut kuulustella Dalya erilaisin metodein ja näin tuhota tämän alibin.

Itse asiassa Butlerin keskeistä roolia himmentää myös se tosiasia että ennen kuin hänen ”Lentävä osastonsa” aloitti toiminnan oli tutkimuksia sitä ennen hoitanut Ernest Millen saanut jo läpimurron: pariskunta, vankilaan ennen ryöstöä joutunut mies sekä hänen puolisonsa antoivat vihjeen 18 potentiaalisesta tekijästä. Suurin osa heistä paljastui myöhemmin ryöstön tekijöiksi. Butlerin ryhmä sai lentävän lähdön kun Leathersladen maatila paljastui heti seuraavana päivänä. Jo niinkin varhaisessa vaiheessa kuin iltapäivällä 8.elokuuta 1963 poliisilla oli alamaailman piiristä ilmiantaja joka pystyi nimeämään heti kuusi junaryöstöön osallistunutta (Reynolds, Wilson, Daly, Wisbey, Welch ja Hussey). Tämä ilmiantaja oli tunnettu rikollinen Mickey Kehoe. Myös Butlerin osasto näytti keskittyvän silmiinpistävän vähän tutkimaan postilaitoksen sisältä mahdollista (ja todennäköistä) informaation vuotajaa. Butlerin omituinen passiivisuus postilaitoksen tietovuotajaa kohtaa herättää ihmetystä. Muut tutkijat (myös Scotland Yardin sisällä) pitivät varmana ettei ryöstöä olisi koskaan edes suoritettu ilman tärkeän information tuojaa postikuljetuksesta. Postilaitos itse oli tässä asiassa paljon aktiivisempi kuin Butler.

Lopulta Butlerin ryhmälle jäi tappiosaraketta junaryöstön tutkimuksissa jonkin verran: Daly vapautettiin syytteistä, kolmea muuta varmasti osallistunutta ei koskaan voitu asettaa syytteeseen (Smith, Pembroke, Collins?), tapa jolla Goody saatiin kiikkiin herättää epäilyksiä ja William Boal sai ankaran tuomion teosta jota hän ei koskaan tehnyt. Mutta on vielä kolme asiaa jotka myös herättävät kysymyksiä:

1. Miksi vain 13% ryöstetyistä rahoista kyettiin palauttamaan pankille?

2. Miksi vihjeen antajaa ”ulsterialaista” ei saatu kiinni?

3. Miksi Charles Lillyä ja hänen osallisuuttaan ei pystytty selvittämään?

 

Alamaailma ja muut nilkit imivät junarosvojen rahat itselleen

 

Ensimmäiseen kysymykseen miksi 87% ryöstetyistä rahoista katosi Englannin Pankin ulottumattomiin avautuu sitä kautta että tämä ryöstö ei jäänyt yhdeksi 30 minuutin episodiksi elokuussa 1963. Todellisten pienempien ja suurempien ryöstöjen sarja vasta alkoi. Ja nyt ryöstettiin ryöstäjiä. Täysin farssimainen ryöstön peittely johti amatöörimäisiin rahan kätkemisiin, usein rikollisten ”suojelijoiden haltuun”. Näillä taas oli intressinä se että ryöstäjä jäisi itse kiinni ja saisi mahdollisimman pitkän tuomion. Tuomion saaneiden rahat veivät usein heidän ”kaverinsa”.

John Daly ilmiannettiin piileskelykaudellaan poliisille. Hänen rahoistaan huolta pitäneet Bill Goodwin ja Michael Black käyttivät rahoista leijonan osan itse. Kun Daly sai vapauttavan tuomion, piti hän isot juhlat. Hän ajoi juhlien jälkeen Cornwalliin, paikkaan jonne hän oli kätkenyt rahoista suurimman osan vain havaitakseen että joku muu oli käynyt jo kaivamassa ne ja vienyt mennessään. Roy Jamesin käräytti piileskelyaikanaan myös ”suojelija”.

Vaikka lähes 2.3 miljoonaa puntaa katosi viranomaisten ulottumattomiin käytännössä 3-4 vuodessa junarosvoilla ei ollut juuri mitään säästöissä. Kaikki rahat oli menetetty. Piileskelijät Reynolds, Edwards, White, Wilson ja Biggs menettivät rahansa (yhteensä noin 750 000 puntaa) nopeassa tahdissa suurelta osin väärennettyihin passeihin, matkusteluun, kasvoleikkauksiin mutta myös niille jotka väittivät suojelevansa heitä. Ja tämä aikana jolloin keskiverto britti eli 10-15 punnan viikkopalkalla.

 

Postilaitoksen sisäinen tutkinta, ”ulsterilainen” ja Charles Lilley

 

Freedom of Informationia saadaan kiittää siitä että monet jopa vuoteen 2045 salaiseksi määrätyt asiakirjat Suuresta junaryöstöstä on nyttemmin julkaistu ja ne paljastavat monia kiinnostavia aiemmin julkisuudelta piilossa olevia dokumentteja. Andrew Cookin kirja (2013) tapahtumista paljasti pitkään salassa pidetyn tiedon että Scotland Yardin Tommy Butlerin epäiltyjen listalla pääepäiltynä junaryöstöstä pidettiin Charles Lilleytä, omalaatuista myyntimiestä. Lilley oli pitkäaikainen junarosvo Bob Welchin tuttu. Muutama kuukausi ryöstön jälkeen Lilley ja Welch olivat pitkään lomalla Devonissa Beafort House-nimisessä hotellissa. Poliisi salakuunteli paikan puheluita ja Scotland Yard tarkkaili miesten touhuja. Molemmat käyttivät suuria summia rahaa paikkakunnalla. Myöhemmin Welchin jouduttua junaryöstöstä vangituksi Lilley vieraili säännöllisesti yksin Beafort Housessa.

Dokumentit osoittavat Butlerin osaston arvelleen Lilleyn piilottaneen jonnekin noin 400 000 puntaa (tämän päivän rahassa noin 10 miljoonaa euroa). Butler piti Lilleytä ovelana ja ammattitaitoisena rikollisena. Lilley itse käytti silmiinpistävän paljon rahaa hienoihin vaatteisiin, kalliisiin autoihin sekä mm. paljon rahaa vaatineisiin hammashoitoihin. Myöhemmin Lilley siirtyi jalokiviliiketoimintaan. Scotland Yardin salaiset raportit osoittavat kuinka 1960-luvulla tutkijat pitivät Lilleyn osuutta junaryöstöön jokseenkin varmana. Lilleytä ei kuitenkaan koskaan saatu syytettyjen penkille. Butler kuoli vuonna 1970. Lilley vuonna 1991. Oliko Lilley pääorganisoijana suuressa pankkiryöstössä? Vai rahan kätkijä tai pesijä? Andrew Cookin kirja ei anna siihen yksiselitteistä vastausta. Vain se on varmaa että Tommy Butler piti häntä loppuun saakka pääepäiltynä. Oliko hän mies joka antoi muiden tehdä rikoksen ja hyötyä siitä sitten itse mahdollisimman paljon?

On esitetty myös teoria jossa pääorganisaattorina oli ollut asianajaja George Stanley joka olisi pessyt ryöstettyä rahaa puhtaaksi ja tosiasiassa sijoittanut ne Southendin kiinteistömarkkinoille hyvällä tuotolla. Tämän teorian on kirjassaan rakentanut Stanleyn veljenpoika Lee Sturley. Tälle väitteelle ei löydy kuitenkaan mitään todellista pohjaa. Ryöstetyt rahat eivät menneet Stanleyn kiinteistösijoitukseen pestäväksi. Suurin osa rahoista tosiasiassa jakaantui satojen ihmisten taskuun jotka halusivat tavalla tai toisella hyötyä rikoksesta. Mitään yhtä ”Herra Isoa” joka olisi nyysinyt koko potin itselleen tapauksessa ei ole.

Andrew Cookin tutkimus postilaitoksen sisäisestä tutkimuksesta paljastaa tärkeitä tietoja informaation lähteestä, henkilöstä tai itseasiassa kahdesta "irlantilaisesta" osoittaa myös miten vähän Tommy Butlerin "Lentävä osasto" paneutui tähän asiaan lähinnä Butlerin valitseman toimintastrategian takia. Postilaitos sen sijaan itse tutkia asiaa pitkään ja pääsi hyvin lähelle totuutta. Post Officen omasta riippumattomasta tutkinnasta ei julkisuudessa ole käyty juuri keskustelua ennen Andrew Cookin tutkimuksissa paljastuneita uusia mielenkiintoisia asioita. Postilaitoksen tutkijat tajusivat välittömästi että ryöstöä ei olisi kyetty koskaan toteuttamaan ilman laitoksen sisältä lähtenyttä informaatiota. Informaation lähettäjän antamat yksityiskohtaiset tiedot selittävät myös sen miksei ryöstöä toteutettu jo elokuun 7.päivän aamuyön tuonteina vaan vuorokautta myöhemmin. Tämä siksi että hän tiesi että alunperin suunnitellun yön kuljetuksessa oli vain noin 40 rahasäkkiä (ehkä 700 000 - 800 000 puntaa). Seuraavana iltana läksi matkaan kolme kertaa suurempi säkkimäärä ja silloin ryöstö toteutettiin.

Postilaitoksen tutkijat pääsivät aikaisessa vaiheessa selville että vuoto postilaitoksen sisällä oli tapahtunut ja että oli olemassa vahvoja viitteitä että mukana olisi ollut useita henkilöitä. Juuri Postilaitoksen tutkijat saivat selville myös puhelinsoitot ja suhteellisen tarkan ajankohdan yhdestä soitosta n. klo 23-23.30 illalla 3-4 tuntia ennen postijunan ryöstöä. Asiakirjoissa mainitaan itseasiassa "kaksi irlantilaista" epäiltyjen listalla yhdessä itse ryöstön tekijöiden ja siihen yleisesti tiedossa olleiden muiden sekaantuneiden (mm.Brian Field) lisäksi. Mutta lopulta epäiltyjen henkilöiden määrä supistui yhteen "irlantilaiseen". Häntä kuten kymmeniä muitakin aluksi epäiltyjä postilaitoksen työtekijöitä seurattiin ja heidän pankkitilejään tutkittiin pitkään. Postilaitoksen tutkijat soluttautuivat heidän kanssaan keskusteluihin ja muuhun kanssakäymisiin. Mitään ratkaisevaa ei kuitenkaan selvinnyt. Pääepäiltyä seurattiin lopulta yli kolme vuotta ilman ratkaisevaa läpimurtoa.

Entä kuka oli tärkeän ryöstön alulle panneen vihjeen antanut "irlantilainen" tai ”ulsterilainen”? Brian Field oli linkki Reynoldsin porukan ja ”ulsterilaisen” välillä. Lopulta junaryöstäjistä yksi – Gordon Goody pääsi selville ”ulsterialaisen” henkilöllisyydestä. Nimitys ”ulsterilainen” tuli juuri Goodyltä joka Pohjois-Irlannissa syntyneenä tunnisti miehen murteesta tämän syntyperän. Toukokuussa 1963 ”ulsterilainen” tapasi Goodyn Kensingtonin puistossa. Miehen mentyä ostamaan jäätelöä itselleen ja Goodylle huomasi Goody nurmikolle pudonneen "Ulsterilaisen" silmälasikotelon. Goody nosti kotelon ja näki sen sisältä miehen nimen. 51 vuotta Goody säilytti salaisuuden itsellään. Myös Buster Edwards tiesi miehen nimen eikä koskaan paljastanut sitä.

Vuonna 2014 Goody paljasti ”ulsterilaisen” henkilöllisyyden. Hän oli Manchesterissä vuonna 1995 kuollut Patrick McKenna, postitoimiston työntekijä Lontoon Islingtonista (muutti 1960-luvun alkupuolella Manchesteriin). McKennan tapausta tutkineet ovat vahvistaneet että Goodyn versio on se todennäköisin. McKenna asui ja työskeli Postitoimistossa Manchesterissä junaryöstön aikaan ja antoi sieltä viimeiset ratkaisevat tiedot ryöstäjille (6. ja 7.elokuuta 1963). McKenna siirtyi sairauksien takia eläkkeelle vuonna 1974 ja vietti normaalia elämää. Mitkään merkit eivät osoita että hän olisi käyttänyt suuria summia rahaa.

Kuva: Patrick McKenna - "Ulsterilainen". 

Yhden arvoituksen selviäminen on siis synnyttänyt uuden. Miksei McKennan elämässä junaryöstö näkynyt millään tavalla? Hän ei edes omistanut autoa. Eli hiljaista vaatimatonta elämää. Varastettiinko hänenkin osuutensa? Vai lahjoittiko hän rahat jonnekin? Myöhemmin McKennasta kerrotaan että hän oli mm. ahkera viikoittainen kirkossakävijä ja syvästi uskonnollinen. On mahdollista että McKenna lahjoitti vuosien aikana isoja summia katolisen kirkon hyväntekeväisyyteen. Myös McKennan teon motiivi on arvoitus. Suuresta junaryöstöstä ei ole siten vielä viimeistä lukua kirjoitettu.

 


( Päivitetty: 07.01.2018 21:37 )

 - pelontorjunta


Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Roskapostisuojaus: Paljonko on yhdeksän miinus yksi?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Kommentit

Erinomainen kirjoitus. Kiitos paljon! Ilo lukea.

- MS - 10.1.2018 15:19
  https://mentalsiberia.wordpress.com





Kommentoi


©2018 Pelontorjunta - suntuubi.com