Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
27282930123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

RSS

 Suomettuminen
13.10.2010 09:00 | pelontorjunta

 

Kirjassaan ”Kansakunta rähmällään” (1991) Timo Vihavainen käsittelee ns. suomettumisen aikakautta, siis Suomen sodanjälkeistä aika huippuna 1970-luku. Suomi meni silloin Vihavaisen mukaan rähmälleen paitsi suuren Neuvostoliiton myös kotimaisten johtajiensa edessä. Vihavainen kirjoittaa:

 

”Suomettuminen merkitsi uudenlaista kansallista tietoisuutta, joka vakiintui maassamme 1970-luvun alussa. Se tarkoitti, että kansallista itseymmärrystämme alkoi hallita kuva ylivertaisesta suuresta naapurista, jonka vaatimuksiin meidän oli kansallinen olemassaolomme sopeutettava. (...)Myös Suomen historia ympättiin osaksi naapurin kansallisia myyttejä ja menneisyyttämme arvioitiin naapurin näkökulmasta. Ulkopoliittinen luottamus, jonka tuli olla valtiollisten suhteittemme pohjana, ulotettiin koskemaan puolueiden ja henkilöiden toimintaa yleensäkin. (...)”Luottamuksen” saavuttamiseksi suomalaisten tuli käyttäytyä naapurin edellyttämällä tavalla. Erityisesti tämä merkitsi, että oli sanouduttava irti ”neuvostovastaisuudesta”, millä voitiin tarkoittaa milteipä mitä tahansa.(...) Useimmat Suomen puolueet tekivät tämän.”

 

Jukka Nevakivi (1996) oli pitkälti samoilla linjoilla:


” Kekkosen isänmaallisuutta on tuskin syytä epäillä. Kysymys on siitä, pystyikö hän erottamaan isänmaata omista intresseistään. (...) Pettämättä maataan, rikkomatta kirjaimellisesti valtiosääntöä, Kekkonen oli ehtinyt neljännesvuosisadan jatkuneella presidenttikaudellaan tulkita valtaoikeuksiaan niin subjektiivisesti, että hän olisi saattanut joutua vastaamaan Neuvostoliiton suhteistaan, mikäli hän olisi niissä epäonnistunut.”

 

Suomettumisessa on kiinnostavaa näin jälkikäteen tarkasteltuna se lähtikö se ensisijaisesti juuri yhdestä keskeisestä persoonasta (Kekkonen) ja oliko se historiassamme ainutlaatuinen ilmiö. Lähempi historiantutkinta osoittaa, että se ei ehkä sittenkään ollut niin ainutlaatuinen ilmiö kuin mitä on väitetty.


Fennomaanit

Vuonna 1809 vastaperustettu autonominen Suomi oli käytännössä eikä vain eliittinsä osalta ruotsinkielinen, koko kulttuuriltaan ruotsalainen maa. Se että uskonnollista j juridista materiaalia oli jossain määrin käännetty suomeksi, ei muuta tätä tosiasiaa. Suomi ei ollut kulttuurikieli. Suomea tai sen murteita puhuttiin ainoastaan keittiöissä ja maaseudulla. Jopa pitäjänkokousten pöytäkirjatkin kirjoitettiin täysin suomenkielisissä pitäjissä ruotsiksi. Määrällisesti suomenkieliset olivat enemmistössä, kulttuurisesti vähemmistössä. Vuosisata myöhemmin (1917) oli Suomi voittopuolisesti suomenkielinen ja kulttuuriltaan suomalainen maa. Juuri missään koko Euroopassa Viroa ja Suomea lukuunottamatta ei voida osoittaa samanlaista mullistusta. Irlannissa ja Skotlannissa kansankieli suurin piirtein hävisi, Suomessa se murtautui pääkieleksi.

Miten tämä saattoi olla mahdollista? Sen aiheutti fennomaaninen liike, muttei suinkaan niinkuin se on usein ymmärretty. Kehitystä ei suinkaan sanellut fennomaanien toiminta ensisijaisesti vaan Venäjä. Venäjä suomalaisti Suomen. Aluksi keisarivalta tosin tuki Suomessa aristokratiaa ja korkeaa byrokratiaa, koska se pelkäsi Ranskan vallankumoksen aatteiden leviävän Ruotsin kautta Suomeen ja villitsevän alaluokan. Suomi oli tässä katsannossa alaluokan kieli ja siksi vaarallinen. Vuoden 1850 kielireskripti edusti huipentumaa.

Suuri käänne tapahtui Aleksanteri II:n astuttua valtaan. Muiden valistushallitsijoiden tavoin hänkin tuki valtansa nousevaan keskiluokkaan.

Mikä selittää venäläisen hallitusvallan suopeuden suomen kielelle ja suomalaisuusliikkeen päämäärille? Fennomaanien imartelu ja liehakointi? Sitä todellakin esiintyi ja se muistutti todellakin myöhemmin Suomessa harjoitettua Neuvostoliiton liehakointia. Mutta tsaarin virkavalta osasi lukea fennomaanien mielestelyn merkkikieltä. Selkokielellä se tarkoitti VARAUKSETTOMAMPAA ALTIUTTA YHTEISTYÖHÖN kuin mihin ruotsinmieliset olivat valmiit. Ruotsinmieliset edustivat autonomisen Suomen ylintä virkaporrasta ja korkeinta koulutustasoa ja korostamalla autonomian laajuutta, lujuutta ja laillisuutta aina virkoihin vaadittavia pätevyysvaatimuksia myöten he pyrkivät takaamaan vaikutusvaltansa jatkumisen niin Suomen viroissa kuin muussakin kulttuurielämässä. Suomenmieliset sitä vastoin olivat lähtöisin alemmasta, useimmiten maaseudulla toimivasta virkamiehistöstä ja he ylsivät vaikutusvaltaisiin virkoihin usein vain vahvan poliittisen virkanimityksen kautta. Sen vuoksi he olivat notkeampi ja käyttökelpoisempi työkalu keisarikunnan johdon käsissä kuin itsetietoiset laillisuutta tähdentävät ruotsinkieliset.

Kekkonen, Maalaisliitto ja suomettuminen

U.K. Kekkosta monet pitävät ylivertaisena poliitikkona ja suurmiehenä. Harva vain on tietoinen miten heikoissa kantimissa Kekkosen poliittinen ura oli silloin kun Suomen kohtalonvuodet (1939-44) koettiin. Kiistaton tosiasia nimittäin on se, että Kekkonen itse oli polttanut siltoja sotaa edeltävinä vuosina ja tehnyt myös massiivisia poliittisia virhearvioita sodan aikana. Hänen asemansa oli heikko jopa omassa puolueessaan, Maalaisliitossa. Kuitenkin hän nousi nopeasti heti sodan jälkeen poliittiseen eliittiin ja myöhemmin ylivertaiseksi poliittiseksi johtajaksi. Miksi?

Ruotsalainen tutkija Björn Asker on voinut havaita, että nimityspolitiikassa korkeisiin virkoihin oli 1600-luvun Ruotsissa selkeä ero holhoojahallitusten ja istuvien hallitsijoiden kesken. Holhoojahallitukset nimittivät virkoihin säätyveljiään, hallitsijat sen sijaan suosivat enemmän alhaisaatelistoa ja jopa aatelittomia. Hallitsijat tekivät tämän siksi, että he saivat näistä nimittämistään alhaisaateliston tai aatelittomien edustajista lojaaleja itselleen. Sillä joka sai viran ohi pätevämmän kilpahakijansa ja päälle päätteeksi vielä aateloinnin, oli kaksinkertainen syy osoittaa uskollisuuttaan ja palvelualttiuttaan hallitsijalle.

 

Jotta ymmärrämme Kekkosen nousun ylivertaiseksi poliittiseksi johtajaksi Suomessa sodan jälkeen meidän on muistettava kaksi tärkeää edellytystä:

 

  1. Tarvitaan rajantakainen suurvalta – muuten ei ole tarjolla sitä voimaa, joka olisi kanavoitavissa sisäpoliittiseksi hallituskuvioita ja sisäistä vallankäyttöä sääteleväksi mahdiksi.

  2. Tarvitaan kaksi kilpailevaa sisäistä ryhmittymää. Näistä ennakkoon heikompi saa suurvallan tuen, koska juuri tämä heikompi osapuoli tarjoaa saamansa tuen palkkioksi suurvallalle sen lojaalin sillanpään ja käyttökelpoisen aseen, jonka avulla suurvalta voi hallita ja vallita pientä naapurimaataan. Heikommalle osapuolelle asiantila sopii, sillä muuten se ei pääsisi valtaan ollenkaan saati pystyisi pitämään valtaa hallussaan.

Suurvallalle keskitys on yksinkertaisin ratkaisu. Se takaa että luottamuksen saanut mahtimies varmistaakseen oman asemansa tuhoaa samalla sen opposition, joka suurvaltaa vähiten miellyttää ja joka heikentäisi sen hegemoniaa maassa.

Kyse ei siis ollut siitä että Kekkonen olisi luonut tuon linjan. Hän oli vain ase suuremmassa kädessä. Linjan – suomettumisen – luo viime kädessä suurvallan etu.

Tämä selittää myös sen miksi juuri Kekkonen lankesi pidäkkeettömämmin suurvallan otteeseen kuin esim. Paasikivi. Kekkonen edusti Maalaisliittoa, puoluetta, joka oli ollut enemmän tai vähemmän sivussa vallankäytöstä (Kallion presidenttiyttä ei pidä korostaa liikaa) ja jonka edustus niin ajan sivistyneistön piirissä kuin korkeimmassa virkakunnassakin oli suhteellisen heikko. Tukemalla Kekkosta ja häneen sitoutuneita piirejä Neuvostoliitto tuki selvästi heikompaa osapuolta. Sitä tietä eli juuri Maalaisliiton ja U.K. Kekkosen kautta Neuvostoliiton politiikalla oli edellytykset luoda Suomeen sille luja ja lojaali sillanpää.

 

 


( Päivitetty: 14.10.2010 10:04 )

 - pelontorjunta | Kommentit (339)Kommentoi


©2017 Pelontorjunta - suntuubi.com