Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293012345

RSS

 Talvisodan ”valttiässä” - länsikortti
25.11.2010 12:56 | pelontorjunta

 

 

Talvisodasta on viime vuosina käyty ajoittain tiukkaakin keskustelua. Professori Heikki Ylikangas on väittänyt Suomen tehneen rauhan viime kädessä siksi, että se laskelmoi saavansa Saksan tuella Karjalan takaisin. Toisaalta mm. nuori tutkija Lasse Laaksonen todisti väitöskirjassaan, että rauha tehtiin sotilaallisen kestokyvyn viime hetkillä.

Omissa tutkimuksissaan Ylikangas tiivistää näkemyksensä siitä, miksi Suomi torjui lännen tarjoaman sotilaallisen avun seuraavasti:

Kattavin (pää)selitys näyttäisi olevan seuraava: Suomi menetteli näin siksi, että se pani suuren ahdistuksen ja epävarmuuden piinaamana sittenkin pakkovalinnan edessä toivonsa Saksaan ja sen menestymiseen suursodassa.”

Ylikankaan pääperustelu koskee entisen pääministerin, professori T.M. Kivimäen välittämää viestiä valtakunnanmarsalkka Herman Göringiltä Berliinistä. Kivimäki sanoi valtioneuvoston istunnossa 28.2.40 Saksan kantana: ”Suomen on viisainta tehdä rauha millä ehdolla hyvänsä ja odottaa suursodan loppua, jolloin kaikki palautetaan ennalleen, voitti sodan kumpi osapuoli hyvänsä.”

Ylikangas rakentaa todistelunsa lähinnä sen varaan, että Göring oli sanonut Kivimäelle enemmän:

”Takaan, että kun lyhyen ajan kuluttua lähdemme sotaan Venäjää vastaan, saatte kaiken takaisin korkoineen.”

Kivimäki oli välittänyt tämän tarkemman kehotuksen ulkopolitiikan ydinkaksikolle pääministeri Rytille ja ulkoministeri Tannerille, jotka päättäväisesti ajoivat Suomen solmimaan Moskovan raskaan rauhan.

Mutta Ylikankaan väittämän perusheikkous on siinä, ettei hän ota riittävästi huomioon kansainvälisen suurpolitiikan luonnetta. Tosiasiassa Suomi pyysi ulkovaltojen apua jo Kansainliitossa joulukuussa 1939 ja itseasiassa sai apua monilta mailta, eteenkin Ruotsilta sen ”puolueettomuudesta” huolimatta. Sitten apua pyydettiin moneen otteeseen suoraan Ranskalta ja Englannilta.Nämä tosiasialliset avunpyynnöt, vaikka ne oli muotoiltu kyselyiksi, ja niiden saama myönteinen, kasvava ja ennenkaikkea julkinen huomio olivat pääsyy siihen, että Neuvostoliitto taipui ensin neuvotteluihin ja lopulta rauhaan Suomen kanssa, vaikka sillä olisi ollut sotilaallisen läpimurron ainekset hallussaan. Mitään oleellista eroa ”muodollisen” avunpyynnön ja sen avunpyynnön ympärille rakennetun yhteistyön välillä ei ollut: liittoutuneet valmistelivat koko ajan retkikuntaa Suomeen, eikä se olisi tapahtunut yhtään sen nopeammin vaikka Suomi olisi esittänyt ”virallisen” avunpyynnön aikaisemmin. Epämääräiset rajanvedot ovat tuttuja diplomatiassa.

Kiistaton tosiasia on, että Suomi oli sotilaallisesti maaliskuun alussa 1940 kuilun partaalla. Rintama ei romahtanut missään mutta joukot väsyivät, kuluivat ja eteenkin ammustilanne oli heikko. Jotta ymmärrämme miksi Neuvostoliitto teki rauhan 13.3.40 Suomen kanssa, meidän on tiedettävä mitä ennenkaikkea Kremlissä tapahtui noina päivinä.

Kimmo Rentolan ansiokas tutkimus (”Tiedustelun vaikutus Stalinin päätöksiin talvisodassa”) avaa salaisuuden verhoa:

 

Myöhemmin samana päivänä [13.1.1940]Moskovaan saatiin lisää tietoa Ranskan ase- ja ampumatarviketoimituksista samoin kuin insinööriupseerien ja linnoittamisen asiantuntijoiden lähettämisestä Suomeen. Hälyttävin oli tieto kenraali Weygandin matkasta Syyriaan ja suunnitelmista tehdä ilmahyökkäyksiä Bakua, Batumia ja Tuapsea vastaan. Edelleen raportoitiin, että myöhemmin Turkki liittyisi hyökkäykseen Kaukasukselle. Varman tiedon pikaisesta ilmahyökkäyksestä Bakuun Stalin sai myös sotilastiedustelu GRU:n kautta Lontoosta, ilma-attasea Tšornyiltä.

Nyt oli piru merrassa. Kyllä venäläiset tiesivät, miten vaikeaa liittoutuneiden oli auttaa suoraan Suomea, oli hankala edes päästä paikan päälle, puhumattakaan taistelukokemuksesta talvioloissa, eikä Murmanskilla tai Arkangelillä ollut vielä sitä merkitystä minkä ne saivat 1941. Mutta Kaukasus oli eri asia, sieltä saatiin yli 90 prosenttia Neuvostoliiton raakaöljystä ja vielä isompi osa bensiinistä. Jos Baku joutuisi pois pelistä ilmapommitusten seurauksena, miehityksestä puhumattakaan, se olisi kohtalokas isku Neuvostoliiton sotaponnistuksille vähänkin pitemmällä aikavälillä samoin kuin sen kaupallisille ja strategisille suhteille Saksan kanssa.

Heikentääkseen edelleen Moskovan länsisuhteita myös saksalaiset panivat eri kanavia myöten liikkeelle tietoa, että ranskalaiset aikovat hyökätä Syyriasta Bakua vastaan. Niinpä Turkista äkkiä tuli diplomaattien talvisodan tärkeä polttopiste. Molotov tiukkasi Turkin lähettiläältä, mitä oli tekeillä kenraali Weygandin Turkin-vierailun kulissien takana ja mitä Turkin pääministeri tarkoitti sanoessaan että elämme aikaa jolloin jokainen kätkee aikeensa. Moskovaa ei taatusti rauhoittanut, että turkkilaiset kutsuivat lähettiläänsä kotiin.

Päiväkirjassaan Kommunistisen internationaalin pääsihteeri Georgi Dimitrov luultavasti tavoitti juuri sen iltayön jolloin Stalin muutti mielensä Suomen sodasta. Bolšoi-teatterissa 21. tammikuuta 1940 vietetyn illan jälkeen Stalin selitti lähimiehilleen Suomen suunnan ongelmia.

Aluksi hän oli uhkaavalla mielellä. Oli käynyt ilmi, hän selitti, ettei kyseessä ollut pelkkä Suomi, vaan suomalaisilla oli yllyttäjiä ja he olivat varustautuneet suureen sotaan, lentokentilläkin oli tilaa useammille koneille kuin heillä oli itsellään. Siitä huolimatta heidät pian murskattaisiin ja suojeluskuntalaiset tapettaisiin viimeiseen mieheen, hän lupasi kohottaen maljan.

Silloin ilmapiiri muuttui. Varapuolustusministeri kenraali Georgi Kulik toi rintamalta erittäin huonoja tuoreita uutisia. Stalin syytti häntä vaipumisesta pakokauhuun ja lupasi lähettää psykologian oppikirjan, jossa tuota tilaa kuvaillaan. Entisenä teologian opiskelijana hän ylisti kreikkalaismunkkien viisautta: kun tuli huonoja uutisia, he menivät saunaan miettimään ja pesemään pois "kaiken sen paskan", niin kuin Stalin sanoi, mitä oli saatu vääristä vaikutelmista. Vasta sitten he tekivät päätöksensä, ei vaikutelmien ja kauhukuvien vaan perustavien faktojen pohjalta.

Juuri sitä Stalin oli nyt tekemässä.

Yhteys Helsinkiin auttoi saamaan paremman käsityksen siitä, mitkä olivat faktat. Hella Wuolijoki ilmaantui Tukholmaan Suomen hallituksen sanansaattajana (ulkoministeri Tannerin valtuutuksella) tunnustelemaan rauhan mahdollisuuksia, mutta NKVD:n miehet kohtelivat häntä agenttinaan, joka oli tullut selittämään miksi kaikki oli mennyt pieleen ja miten sotku voitaisiin selvittää. Paradoksaalista kyllä, juuri Tanner näyttää aina Tarton rauhanneuvotteluista alkaen olleen sen idänsuhteiden takaoven diplomatian perustaja, jonka mestarina Kekkonen esiintyi myöhemmin, toki toisissa oloissa. Siinä voi nähdä sitä kuuluisaa historian ironiaa.

Pääjohtopäätös Wuolijoen raporteista oli sellainen jota ei sanottu suoraan: Kuusisen hallituksella ei ollut vähimpiäkään mahdollisuuksia saada tukea, edes salaa, Helsingin hallitus oli vakaa, nautti kansan tukea eikä murtuisi, mutta oli nyt valmis myönnytyksiin saadakseen rauhan.

Jos Stalinilla olisi ollut enemmän aikaa, tuskin hän olisi niellyt ylpeyttään ja ryhtynyt asioimaan sellaisen hallituksen kanssa, jonka oli julistanut olemattomaksi, mutta joka olikin kieltäytynyt häipymästä ja tärvellyt puna-armeijan mainetta. Mutta nyt oli kiire. Moskova ilmoitti 29. tammikuuta 1940 Ruotsin hallitukselle, ettei periaatteessa ollut estettä tehdä rauhaa Helsingin hallituksen kanssa. Samana päivänä Stalin sanoi omilleen, että brittien oli turha pitää "venäläisiä tyhminä ... karhuina, joiden pää toimii huonosti."

Neuvostoliitto yritti rauhoitella paitsi Ruotsia myös brittejä ja jopa saada heitä välittäjiksi. Molotov torjui "naurettavana" väitteen, että Neuvostoliitto olisi liittoutumassa Saksan kanssa länttä vastaan. Samaan aikaan valmisteltiin uusi suurhyökkäys, jotta Suomi voitaisiin pakottaa riittävän ankariin ehtoihin ja pelastaa puna-armeijan sotamaineesta se mikä pelastettavissa oli. Kun se alkoi 11. helmikuuta, kävi ilmi, että Mannerheim oli ollut aivan liian optimistinen. Suomalaisten oli pakko vetäytyä ja uuden tutkimuksen mukaan romahdus oli lähellä.

Mutta Stalinilta puuttui aikaa. NKVD:n Pariisin rezidentura pommitti häntä hälyttävillä (ja liioitelluilla) tiedoilla. Mainittiin valtavia määriä Suomeen jo lähetettyjä lentokoneita (Ranskasta 176, Britanniasta 164, Yhdysvalloista 44, Italiasta 35), tiedettiin valmiista suunnitelmista lähettää itse Suomeen kolme divisioonaa, jotka Ruotsi päästäisi läpi huolimatta näennäisestä puolueettomuudestaan, kerrottiin pakolaispuolalaisten tulevan mukaan ja Ranskan armeijan intendentuuran jo jakaneen 20.000 lumipukua ja saman verran vuoristoreppuja, ja sitä rataa.

Vasta 14. maaliskuuta NKVD sai Pariisista ensi kertaa tarkkaa tietoa lännen apuhankkeen vakavista vaikeuksista. Britannian ulkoministeri lordi Halifax oli sanonut että oli mahdotonta lähettää suomalaisten pyytämää sataa pommikonetta, samoin kuin 50.000 miestä maaliskuussa. Vain 12.000 voitaisiin lähettää ja aikaisintaan huhtikuussa. Eikä Ruotsi ollut läheskään niin suopea kuin oli luultu. Nämä tiedot heijastivat erittäin tarkasti keskustelua, jonka britit olivat käyneet Mannerheimin kanssa kymmenen päivää aikaisemmin.

Mutta kun tämä tieto ehti kiertoteitään pitkin Moskovaan saakka, rauha oli jo päivän vanha. Molotov allekirjoitti sen ankarassa krapulassa, aamukuuteen jatkuneiden 50-vuotisjuhliensa jälkeisenä päivänä.

Päättäessaan rauhasta Stalin ei luottanut pelkkään tiedusteluun, mutta sen merkitys oli suuri. Enemmän kuin kenties kukaan muu johtaja hän käytti tiedustelua vahvistamaan jo omaksumiaan luuloja ja kantoja ja hylkäsi niiden kanssa ristiriidassa olevat tiedot. Selvimmin näin kävi keväällä 1941. Neuvostotiedustelu hankki hämmästyttävän ensiluokkaista tietoa, mutta pääkäyttäjän epäluuloinen mieli ja lukkoonlyöty asenne esti saamasta siitä täyttä hyötyä. Asennoitumisen osalta suurimmat vaikeudet talvisodassa aiheutti se, ettei pieniä maita osattu Kremlissä pitää juuri minkäänlaisina tekijöinä suuressa politiikassa. Silmiin pistää myös se, että Stalin näyttää vaatineen nimenomaan tiedustelun raakamateriaalia eikä kaivannut muiden analyysiä kuin omansa. Sellainen systeemi onnistuu, mikäli pääkäyttäjä on erehtymätön.”

Mitä enemmän tutkimusta talvisodan rauhaan johtaneesta kehityksestä tulee esiin, sitä vaikuttavammalta ja tehokkaammalta näyttää Rytin ja Tannerin kylmäverinen peli Suomen ainoalla poliittisella kortilla, länsiavulla. Avun muodollinen pyytäminen, kun tiedettiin avun tosiasiallinen vähäisyys ja viipyminen parhaimmissakin tapauksessa, olisi vienyt uskottavuuden koko asetelmalta. Siksi Ryti ja Tanner tekivät rauhan myös viimeisellä mahdollisella hetkellä.

Todellakin. Länsikortti – Ylikankaan mainitsema ”valttiässä” - se todellakin tuli käytettyä. Vieläpä parhaimmalla mahdollisella tavalla.


( Päivitetty: 25.11.2010 13:39 )

 - pelontorjunta | Kommentit (1)Kommentoi