Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
293012345
6789101112
13141516171819
20212223242526
272829303112

RSS

 Hollywoodin sotapropaganda ja muu aivopesu
01.12.2010 14:41 | pelontorjunta

 

Nythän on niin, että ylivoimaisella enemmistöllä maailman ihmisistä on käsitys, että amerikkalainen sotilas on urhoollinen ja peloton. Tämä käsitys on mitä ilmeisemmin syntynyt viihdeteollisuuden suorittaman suhteellisen taitavan ja massiivisen propagandan tuloksena.
 
Tosiasiassa, kuten mm. tunnettu amerikkalainen journalisti ja yhteiskuntakriitikko Henry Louis Mencken on todennut, taistelukentille on enemmän näkynyt amerikkalaista pelkuruutta ja joukkopakoa kuin varsinaista sankaruutta. Mencken muistuttaa mm. USA:n käymistä sodista omalla maaperällään ja muissa maissa. Sisällisodassa kokonaiset rykmentit, niin pohjoisen kuin etelän joukoissakin syyllistyivät joukkopakoon ja pelkuruuteen. Menkcen tarkkana havainnoitsijana huomasi jo 1900-luvun alkupuolella että amerikkalaisilla oli myös erityinen tarve kerätä ympärilleen ”iso jengi” ennenkuin sotaan ylipäätänsä lähdetään. Muut maat taistelevat joskus vakaumuksellisesti vaikka yksin koko maailmaa vastaan muttei koskaan amerikkalaiset. Viimevuosikymmenien sodat eripuolilla maapalloa vahvistavat Menckenin näkemyksen: niin alimittaista vastustajaa ei näytä olevan, etteikö sitä vastaan lähdetä ”koaliitiojoukoilla”. Kolmensadan kilon dollarigorilla tarvitsee, jos ei muuta niin ainakin henkistä tukea,  kun veri alkaa lentää.
 
Mistä siis käsitys ”rohkeasta jenkkisotilaasta”? 
 
USA:n maailmanherruus tai paremminkin sen pyrkimys maailmanherruuteen lepää kolmen pääpilarin varassa:
 
1.Sotilaallinen voima
2.Taloudellinen voima 
3.Amerikkalaisen elämäntavan ja näkemysten ylivoimaisuuden esilletuonti
 
Jälkimmäinen tarkoittaa käytännössä informaatiosotaa kaikkine siihen kuuluvine keinoineen. Näin tilanten näkee mm. Stefan Hug, lähinnä keskiviivan vasemmalla puolella oleviin saksalaislehtiin ahkerasti kirjoitellut toimittaja. Lehtimiehenä hän on kiinnostunut nimenomaan kolmannesta pääpilarista.
 
Kaksi ensimmäistä osoittavat hänenkin mukaansa jo selviä merkkejä horjumisesta, mutta kolmas näyttää yhtä lujalta kuin ennenkin. Televisiokanaviemme ohjelmiston ja valtalehdistömme sivujen seuraaminen vahvistaa Hugin näkemystä myös Suomen osalta.
 
Aina tunnettu tosiasia on ollut, että sotaa kautta aikojen on käyty muillakin menetelmillä kuin vain aseellisin voiman keinoin. Mistään uudesta ilmiöstä ei siis ole kysymys, vaikka asia on esim. suomalaisessa sotilaskirjoittelussa otettu vasta viime näyttävämmin esille.
 
Elokuvat ovat propagandaa
 
Stefan Hugin teemana on amerikkalaisten elokuvien ja erityisesti sotaelokuvien rooli amerikkalaisten ns. arvojen levittäjänä. Niitä katseli aikoinaan tarkkaavaisesti myös Saksan propagandaministeri Joseph Göbbels, jonka niistä ottamaan oppia Hug siteeraa ja siksi sitä kannattaa siteerata tässäkin:
”Todellista suurta taitoa on siis kasvattaa ottamatta silti kasvattajan osaa, toteuttaa kasvatustehtävää ilman, että häntä kasvatetaan, mikä tietysti on propagandan varsinainen tehtävä. Parasta propagandaa ei ole se, että astutaan näkyvästi esiin, vaan se, että vaikutetaan näkymättömästi ja tunkeudutaan läpi koko inhimillisen elämän julkisuuden havaitsematta lainkaan, että aloite lähtee propagandasta”.
 
Tällaisena näkymättömänä vaikuttajana Hug näkee esim. suositut James Bond-filmit, jotka välittävät kuvaa anglosaksisen maailman ylivoimaisuudesta. Konnat ovat lähes järkiään ulkomaalaisia pahiksia sormen osoittaessa usein niitä kansallisuuksia, jotka elokuvan tekoaikoihin sattuvat olemaan roistovaltioiden listalla. Näennäisesti Bond edustaa brittejä, mutta katsojan alitajuntaan piirtyy joka tapauksessa häivähdys näkemyksestä, että on olemassa voima, joka pystyy pelastamaan ihmiskunnan uhkaavilta vaaroilta. Ja sellainen missiohan USA:lla tunnetusti oman näkemyksensä mukaan on.
 
Jonkinlaiset pelastustehtävän toteuttaminen on ympätty niin moniin filmeihin, että ihme olisi, jollei jotain tarttuisi katsojan sieluun. Erityisesti ihmiskuntaa uhkaavat erillaiset avaruusoliot, vampyyrit ja natsit, ja kiusaa on myös terroristeista ja sarjamurhaajista. Mutta ei hätää, villin lännen sankarin nykyaikainen versio tulee ja auttaa. Todellisuudessa tuo sankari itse oli intiaanien armoton lahtaaja, vastaavissa töissähän nykyfilmien Rambokin kunnostautuu. Jopa itse presidentti Reaganiin Rambo teki suuren vaikutuksen:
”Boy, i saw Rambo last night, now i know what to do next time”.
Kuten viihteelle yleensäkään ei Hollywoodin elokuvillekaan ole luonteenominaista erityinen älyllinen tai taiteellinen taso. Toisaalta propagandistinen sisältö ei sinänsä sulje pois sitä, etteikö ideologisesti yksipuolinenkin filmi voisi olla korkealaatuinen. Tällainen täysosuma oli esimerkiksi kulttuurifilmiksi nostettu ”Casablanca”, jonka jatkuvat uusinnat televisiossa muokkaavat edelleenkin mieliä II maailmansodan amerikkalaisen propagandan hengessä. Väliäkö sille, että Casablancassa ei todellisuudessa ollut ainoatakaan Kolmannen valtakunnan sotilasta, vaikke he filmissä esiintyvät kaupungin todellisina valtiaina.
 
”Casablancasta” on muuten olemassa sellainen versio, jossa konnat eivät ole saksalaisia vaan tavallisia rikollisia. Versiota esitettiin kaupallisista syistä sodan jälkeen Saksassa, sillä alkuperäisen filmin saksalaisvastaisuuden uskottiin laskevan pääsylipputuloja. Sittemmin saksalaiset on saatu siinä määrin kasvatetuksi uudelleen, että tällaista hienotunteisuutta ei enää tarvita. Nuoriso päinvastoin taputtaa käsiään, kun jenkit valkokankaalla tekevät selvää näiden nuorten isoisien sukupolven edustajista. Näin tapahtui esimerkiksi äärimmäisen verisen ja äärimmäisen saksalaisvastaisen ”Inglourious Basterds” esityksissä, missä sankarit olivat juutalaisia.
 
Tähtilippu
 
Yleensä amerikkalaiselokuvien tendenssi tulee sitä mitä Valkoinen Talo pitää hyvänä. Malliesimerkkejä tältä alalta olivat elokuvat ”The Green Barets” ja ”Top Gun”, joiden tekemistä Pentagon tuki auliisti.
 
Toisaalta Hollywood suhtautuu rahan tuloon kaikkea muuta kuin välinpitämättömästi. Tämä pakottaa sen ottamaan huomioon ns. ajan hengen, ja tällöin tuloksena on ollut elokuvia, joille on ollut turha pyytää avustusta Pentagonilta. Tätä lajia edustavat mm. eräät Vietnam-elokuvat. Määrällisesti nämä jäävät kuitenkin selvästi Tähtilippu-elokuvien varjoon.
 
Lukemattomat ovat ne kerrat, kun suomalainenkin tv-katsoja on nähnyt tunteisiin vetoavia tähtilippuseremonioita Arlingtonin hautausmaalla. Muiden maiden tuotannosta ei vastaavia otoksia juuri löydy poikkeuksena ehkä vain Neuvostoliiton mahtipontisimmat elokuvat ja maailmalla tuntemattomat pohjoiskorealaiset saavutukset. Sen verran on jenkkien sanoma mennyt kuitenkin läpi, että katsojista enää harva huomaa, missä pukin sorkka piilee.
 
Kaikkeen ei Stefan Hug ole osannut tai halunnut ottaa kantaa. Hän kyllä havaitsee, että silloin kuin oli tärkeää kytkeä Länsi-Saksa ja Japani kylmän sodan aikana ”läntiseen arvoyhteisöön”, Hollywood pehmensi asennetta äskeisiin vihollisiin (esim. ”The Longest Day” ja ”Tora, Tora). Niihin verrattuna 2000-luvulla tehdyt ja samoja teemoja käsittelevät ”Pelastakaa Sotamies Ryan” ja ”Pearl Harbour” ovat merkinneet paluuta II maailmansodan aikaiseen yksitotiseen henkeen. Katsojille ei pitäisi jäädä epäselväksi, että kuvauksen kohteena on hyvien käymä oikeutettu sota pimeyden voimia vastaan samaan tapaan kuin vaikkapa ”Star Wars”-sarjassa. Tuskin muuten sattuma, että jälkimmäisen elokuvan pimeyden ruhtinaan kypärä muistuttaa saksalaista teräskypärää ja musta asu viittaa SS-mustaan univormuun.
 
Se miksi Hollywood on puhaltanut valkokankaalla uuteen eloon yli puolen vuosisadan takaisen hengen on arvoitus. Ehkä kyseessä on vain se, että entinen pelastussanoma on hyvää kauppatavaraa nykyisessä maailmassa. Hyvän puolestahan pahaa vastaan Yhdysvallat julistaa yhä taistelevansa, ja katsojan on se helppo uskoa, kun hän valkokankaalla näkee että niin on tehty ennenkin.
 
Toisaalta Hollywood on jo syntyperänsän vuoksi Hitlerin antisemitistiseen valtakuntaan kielteisesti suhtautuvien omistuksessa, mikä osaltaan voi selittää elokuvien ilmeisesti ikuisuuksiin jatkuvat kriittisyyden kaikkea saksalaisuutta kohtaan.
”Amerikkalainen filmi seuraa dollaridiplomatiaa samalla tavalla kuin lähestyssaarnaajat seurasivat aikaisemmin valloittajia.”
Näin lainaa Stefan Hug tunnettua ranskalaista elokuvatutkijaa Guy Hennebelleä. Hugin mielestä keskivertosaksalaisen maku on jo niin kyllästetty amerikkalaisen elämäntavan muodoilla, että maa alkaa vähitellen olla USA:n henkinen satelliitti. Mikähän lienee tilanne Suomessa?
 
Tätä Hollywood ei sinulle kerro
 
Viivähdimme siis hetkeksi Hollywoodin muokkaamassa kuvassa USA:n ”suuresta tehtävästä” ja sen ”urheista toteuttajista” maailmalla. Hollywood tuskin aivan pian tulee tekemään elokuvaa esim. II maailmansodasta jossa  – tositapahtumiin perustuen –  mm. varsin vähälukuiset saksalaiset aiheuttivat kamalia tappioita amerikkalaisille Normandiassa. Tuskin kerrotaan brittiversiossakaan siitä, että yksi ainut saksalainen Tiikeri-tankin miehistö tuhosi Normandian taistelujen aikana yksinään vuorokaudessa kokonaisen brittiläisen panssarivaunupataljoonan. Odottaa saamme myöskin elokuvaa siitä selkäsaunasta minkä huonon lentosään ja metsikköjen takia vaille ilmaylivoimaa jääneet amerikkalaiset kokivat kokonaisia kuukausia kestäneessä Hurtgenwaldin metsätaistelussa syksyllä 1944.
 
Dokumenttien ja asiakirjojen mukaan noin puoli miljoonaa amerikkalaissotilasta vapautettiin rintamapalveluksesta II maailmansodassa ”henkisen kapasiteetin puutteen” takia. Tämä kaikki sen jälkeen kun sotilaat oli ensin valittu kohtuullisen tarkkojen psykologisten testien perusteella. Näistä Hollywood ei sinulle kerro. Joten viihtyisää elokuvailtaa. God bless America. 

( Päivitetty: 01.12.2010 15:36 )

 - pelontorjunta | Kommentoi