Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2526272829301
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
303112345

RSS

 Spagettiwestern – kulttuurin ratkaisevan käänteen tulkki
05.05.2011 18:21 | pelontorjunta

Se että ns. länsimainen kulttuuri sanan varsinaisessa merkityksessä kaivaa hautaa itselleen ei liene kovinkaan järisyttävä asia niille, joilla aivot eivät ole vielä täysin lakanneet toimimasta. Kulttuurin pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen on korvattu kyltymättömällä kuluttamisella. Uusi ihminen, narsistinen öykkäri, on omaksunut nihilistisen opin, jossa kaikki määritellään mielihyvän kautta. Länsimainen kulttuuri on kaivanut oman hautansa hukkaamalla perusarvonsa. Todisteita tästä on jo niin paljon että hukumme jo niiden alle. Mutta milloin kulttuurin murtuminen todella tapahtui tai prosessi varsinaisesti alkoi ja millaisia olivat sen ensimmäiset merkit?

Kulttuurin alamäki on pitkän kehityksen tulos. Kulttuurin kivijalka on uskonto, usko siihen että maailmassa on jotain pyhää – elämää suurempaa. Jo vuosisatoja sitten poliittinen eliitti oli huomattavalta osalta luopunut uskonnosta, mutta kuten usein harhaisesti luullaan, se ei vielä ole ratkaisevaa. Todellinen käänne tapahtui II maailmansodan jälkeen. Hyvin monet veikkaavat ratkaisevaksi ajanjaksoksi 1960-lukua. Ja todellakin, tuolta aikajaksolta löytyy eräs kiinnostava taiteenlaji, joka ei kylläkään ensimmäisenä tulisi mieleen kulttuurin suureen käänteen merkittävänä monumenttina. Mutta sitä se todellisuudessa oli. Kyse on elokuvataiteessa silloin erityisesti ns. ”edistyksellissen” kulttuuriväen väheksymästä tyylilajista jota kutsutaan spagettiwesterniksi tai italowesterneiksi.

Spagettiwestern eli italowestern on lempinimi laajalle western-elokuvien alagenrelle, joka sai alkunsa 1960-luvun puolivälissä, ja jonka elokuvista suurin osa oli italialaisstudioiden tuottamia. Parhaiten tunnetut ja jopa perikuvallisimmat spagettiwesternit ovat Sergio Leonen ohjaaman "Dollaritrilogian" osat (Kourallinen dollareita (1964), Vain muutaman dollarin tähden (1965), ja Hyvät, pahat ja rumat (1966)), joiden pääosaa esitti yhdysvaltalainen Clint Eastwood. Elokuvien tunnusomaisen musiikin sävelsi Ennio Morricone. Genrelle poikkeuksellisesti näillä elokuvilla oli verrattaen suuri budjetti. Sergio Leonen seuraava ohjaus "trilogian" jälkeen oli Huuliharppukostaja, joka liitetään usein edeltäjiinsä samanlaisen tyylinsä ja Morriconen huikaisevan loisteliaiden sävellyksen ansiosta.

Get the Flash Player to see this player.

Alun perin spagettiwesterneitä yhdistäviä tekijöitä olivat italian kieli, pienet budjetit ja väkivaltainen, synkkä ja kyyninen maailmankuva, sekä tunnistettavan sujuva ja minimalistinen kuvaus, joka karttoi useita aikaisempien elokuvien tavanomaisuuksia – osittain tarkoituksellisesti, osittain erilaisen kulttuuritaustan ja vähäisten kuvausbudjettien vuoksi. Termiä käytettiin aluksi väheksyvään sävyyn, mutta 1980-luvulle tultaessa monia genren elokuvia alettiin pitää suuressa arvossa, koska niiden suurta vaikutusta westerniin ei voinut väheksyä.

Kuten on jo mainittu edistykselliset intellektuellit joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta eivät arvostaneet näitä elokuvia, eikä niitä sanan varsinaisessa merkityksessä tänäänkin pidetä varsinaisina elokuvallisina mestariteoksena. Erityisen vastenmielisenä pidettiin elokuvien brutaalia maskuliinisuutta. Vasemmistointellektuellit tuomitsivat niiden lähes fasistisen mielen maisen. Spagettiwesterneissä maailmanmaineeseen nousseen Clint Eastwoodin myöhemmät urbaanit versiot Dirty Harrynä olivat varmasti osaltaan muokkaamassa asenteellisuutta Sergio Leonen mestariteoksia kohtaan.

Millä perusteelle aivan viime vuosina ovat monet tutkijat nähneet siis spagettiwesternit merkkipaaluna länsimaisen kulttuurin murroksessa? Vielä 1950-luvulla elokuvataide ja erityisesti western-filmit esittivät vastakkainasettelutilanteen jossa sankari esitettiin etupäässä hyveellisenä ja kunniallisena miehenä. Sergio Leonen elokuvissa tuo pitkään vallinnut hyveellinen sankari heitettiin tunkiolle. Tilalle ratsasti kyyninen, häikäilemätön oman tien kulkija. Tuon ihmistyypin loistavin tulkitsija oli ilman muuta juuri Clint Eastwoodin ”mies vailla nimeä” ja/tai palkkionmetsästäjä. Me jotka silloin nuorina miehenalkuina katsoimme näitä elokuvia emme ehkä vielä sisäistäneet että käsillä oli länsimaisen kulttuurin osalta käännekohta, jolta ei ollut enää paluuta entiseen. Clint Eastwood itse on todennut haastatteluissa pyrkineensä myöhemmin elokuvaohjaajana nimenomaan murskaamaan John Fordin-John Waynen idealistisen maailmankuvan. Eastwoodin mukaan ”hyvät eivät ole niin hyviä” kuin luullaan ”eikä pahat aivan niin pahoja”. Kysymys ei tietenkään ole siitä että Leone ja Eastwood (tai Don Siegel) olisivat luoneet uutta. He olivat ratkaisevalla hetkellä tulkitsemassa suurta murrosta jota juuri kukaan muu ei voinut vielä hahmottaa.

Tällä tiellä sitten ollaan. Kuvaan kuuluu tietysti nykyisin jo se, että Clint Eastwood on rehabilitoitu ja arvostettu elokuva-alan mestari. Mutta edelleen on monilla vaikeuksia ajatuksenjuoksunsa kanssa. Helena Ylänen on ylistänyt Clint Eastwoodin Armoton -elokuvaa, koska hänen mielestään Eastwood oli siinä kasvanut spagettiwesternien ja Likaisen Harryn pyssysankarista vakavaksi ja aikuiseksi mieheksi. Ylänen unohti hämmästyttävällä tavalla sen, että ”Armottoman” katsojat odottavat koko ajan, koska Eastwoodin esittämästä, kunnolliseksi ryhtyneestä entisestä revolverimiehestä tulee jälleen vanha itsensä. Odotukset lunastetaan raivokkaassa loppukohtauksessa, joka on käytännössä paluu Likaisen Harryn henkeen. Helena Ylönen ja muut Eastwoodin rehabilitoijat kompastuvat vain omiin jalkoihinsa. Sergio Leonen 1960-luvun spagettiwesterneissä nämä asiat käytiin jo läpi. Syy miksi ”tuntematon muukalainen” brutaalisuudellaan ja kyynisyydellään herätti silloin vastenmielisyyttä ja ylenkatsetta johtui vain että nämä elokuvat olivat EDELLÄ AIKAANSA.

Voisimme myös esittää ajatusleikin että ehkäpä kirjallisuudessamme jo 10 vuotta ennen spagettiwesternejä esitettiin kyynisen omaneduntavoittelijan suomalainen versio, sillä mitäpä muuta meillä on sanomista ”Tuntemattoman Sotilaan” alikersantti Lehdosta? ”Älkää jauhako paskaa. Kuka tulee jakamaan rahat?” Toinen antisankari kirjassa lienee ollut myös sotamies Rahikainen jota sotiminen sinänsä ja ylevät aatteet eivät liikuta pätkän vertaa, paitsi että siinä sivussa saattoi taitava mies tehdä mukavasti kaupankäynnillä rahaa. Spagettiwestereneissä esiintyvät naiset eivät myöskään vaikuttaneet erityisen hyveellisiltä, mutta vastaavasti sitäkin enemmän taipuvaisemmilta huorahtamiseen. Ja vuosikymmen aikaisemmin: "tien vieressä seisoi pataljoonan lotta. Raili Kotilainen ei ollut tällä retkellä saanut miestä, mutta osaksi sen korvasi se seikka, että hän oli saanut paljon miehiä”.Spagettiwesterneistä lähtien seksuaalisuus ei ollut lempeä ja myönteinen voima, kuten näiden elokuvien tekoajankohdan radikaalit uskoivat, vaan kantaa tuhon ja väkivallan alkiota. Sillä ei parane leikkiä huolettomasti, eikä ihmisten hyvätahtoisuuteen kannata luottaa liikoja. Nyt reality-sarjojen aikaan asiata ei edes ihmetellä. Kaikki on myytävänä.

Sanomattakin on selvää, että spagettiwesternit ovat länsimaisen kulttuurin kannalta selkeä ja vahva merkkipaalu. Niistä parhaimmat ovat komeita eepoksia mahtavine muusiikkineen. Ne kuvaavat uskontoon, säädyllisyyteen, hyveellisyyteen ja vakaumukseen aiemmin tukeutunutta länsimaista kulttuuria sen taitekohdassa. Kaikki yrityksetkin kääntää kehityksen kulku ovat tuhoon tuomittua.
 


( Päivitetty: 05.05.2011 18:48 )

 - pelontorjunta | Kommentoi


©2017 Pelontorjunta - suntuubi.com