Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2930311234
567891011
12131415161718
19202122232425
262728293012

RSS

 ”Ihana” 1970-luku
01.11.2012 16:29 | pelontorjunta

 

Sana nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Nostalgiaan liittyy usein menneen, eteenkin nuoruuteen liittyneen aikakauden ihannointia. Sananmukainen merkitys sanalle nostalgia on koti-ikävä, kotimaan kaipuu. Se on johdettu kreikan kielen sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska.

Ihmisillä on varsin yleisesti tapa huijata itseään muistamalla menneestä aikakaudesta vain sen valoisimmat puolet. Ominaisuus lienee evoluution tulos. Tuskin kukaan jaksaisi elää mikäli aivot muistuttaisivat entisajan synkistä, harmaista päivistä. Nykyisin niin usein toistettu termi ”positiivinen ajattelu” puolustaa paikkaansa sillä ihminen joka suhtautuu yleensäkin elämään myönteisesti on keskimääräistä onnellisempi ja myös selviytyy elämästä paremmin synkistelijöihin verrattuna. Hänen elämänlaatunsa on parempi ja hänelle siunautuu myös elinpäiviä enemmän kuin ns. valittajille.

Joskus nuorempana kuvittelin että sodanjälkeen syntyneet sukupolvet eivät sortuisi nostalgian helmasyntiin edellisten sukupolvien tapaan. Olin väärässä. Nyt ikääntyvät ns. suuret ikäluokat, sekä jopa heitä nuoremmat huokailevat menneen nuoruuden päiviin ja huijaavat itseään uskomaan noiden aikojen olleen muka riemukkaimmat, turvallisemmat, valoisammat ja jopa tasa-arvoisemmat kuin 2000-luvun uusliberalismin ja kiihtyvän eriarvoisuuden ajat. Yhä useammin kuulen väitteen jonka mukaan esim. 1970-luvulla Suomi olisi mukana elänyt eräänlaista Kekkosen Suomen renesanssiaikaa, jossa vain ehkä suomettuneisuus olisi ollut jonkinlainen kauneuspilkku. Nöyristelimme mutta siitä meille maksettiin hyvin ja näin ollen Kekkosen ajan ”menestyskertomus” on muuttunut myytistä todellisuudeksi niiden mielissä jotka elivät 1970-luvun. Tämä väite voidaan kuitenkin tutkia käyttämällä tilastotietoja vertailtaessa Suomea ja suomalaisten elämää 1970-luvulla ja elämää nyt 2010-luvun uusliberalistisessa Suomessa. Eräänlainen ajankuvaus 1970-luvun alun Suomesta oli dokumenttielokuva Perkele! Kuvia Suomesta (1971).

 

"Tukholma on Suomen neljänneksi suurin kaupunki"

 

Valitettavan yleinen on käsitys jonka mukaan ulkomaalainen on paras kuvailemaan Suomea ja suomalaisia. Ainakin se on mielenkiintoista vaihtelua, ellei muuta. Mutta kun sellainen henkilö, joka on perehtynyt dokumenttielokuvansa aiheeseen, on luvassa varmasti enemmän ajatuksia herättävä katselukokemus. Suomalaisia ja muunkin maalaisia ihmisiä, ihmissuhteita, yhteiskuntaa, politiikkaa ja ties mitä urallaan kuvannut Oscar-voittaja Jörn Donner oli vuosina 1970-1971 kuvatun Perkele! Kuvia Suomesta -dokumentin johtohahmo, vaikka ei tietystikään dokumentin ainoa luova tekijä. Hänen lisäkseen mukana olivat Jaakko Talaskivi ja Erkki Seiro.

Heti Perkeleen alusta lähtien on selvää, että sen tarkoituksena oli ennen kaikkea herättää keskustelua ja nostattaa tunteita. Se esittelee Suomen sellaisena, miten dokumentissa haastateltavat henkilöt sen näkevät; paskana maana, jossa ei kannata tehdä töitä, kun palkkaa ei tule tarpeeksi. Ruotsi on paljon mielenkiintoisempi paikka useiden haastateltavien mukaan. Vaikka filmin tekijät kuvasivat elokuvaansa vuoden ajan (maaliskuu 1970- tammikuu 1971) eri puolilla Suomea eivät he löytäneet kunnon syitä siihen, miksi asiat olivat tuolloin miten ne olivat. Sen sijaan he löysivät Tampereen teatterissa Shakespearen näytelmässä esiintyneen Tapani Pertun ja tivasivat häneltä, miksi teatterissa esitetään Shakespearea, kun komedia puree yleisöön paremmin. Lisäksi eräästä baarista he löysivät neidon, joka oli valmis makaamaan ilmeisesti varsin pienen kuvausryhmän jäsenten kanssa 200 markasta. Donnerin tyyliin tässä leikkaamattomassa versiossa ns. rakkauskohtaus on mukana.

Perkele! Kuvia Suomesta on kirjaimellisesti mustavalkoinen kuvaus Suomesta, joka on saattanut aikanaan nostattaa suuria tunteita, mutta joka ei tänä päivänä enää säväytä. Silti se ei ole missään nimessä huono, vaan pikemminkin mielenkiintoinen juuri siitä syystä, että nyt yli 40 vuotta filmin valmistumisen jälkeen voidaan verrata sitä, miten Suomi on muuttunut noista ajoista.

 

Suomalainen todellisuus – surkeat palkat, työttömyys, harmaa arki

 

Donnerin, Taalaskiven ja Seiron dokumenttielokuva kertoi maasta joka oli 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa täysin kykenenemätön työllistämään n. 100 000 ihmisen suuruisia suuria ikäluokkia. Kekkosen menestyskertomuksesta on silmiinpistävästi juuri tämä osa häivytetty taustalle. Tosiasiassa Ruotsi pelasti Suomen noina vuosina suorastaan helvetilliseltä yhteiskunnalliselta kaaokselta. Teollisuus, kauppa ja palvelut kykenivät työllistämään ehkä vain 70-80% uudesta työvoimasta vaikka poliittisella päätöksellä alettiin rakentamaan ns. hyvinvointi-Suomea julkisen sektorin kasvavine palveluineen. Vuonna 1967 Suomi joutui turvautumaan yli 30%:n devalvaatioon parantaakseen vientiteollisuuden kilpailukykyä. Työmarkkinasopimuksissa devalvaatiota ei koskaan täysin kompensoitu palkansaajille joten palkkojen osuus kansantulosta laski vuosikymmenen lopulla.

Tyypillinen suomalaisen työntekijän kuukausipalkka vuonna 1970 oli 500-1000 markkaa kuukaudessa. Tilastokeskuksen taulukko kertoo mitä suomalainen tuolla palkallaan sai.

 

Elinkustannusindeksi:

 

1970 223

1980 651

1990 1 248

2000 1 501

2010 1 751

2011 1 812

 

Palkansaaja joka tienasi esim. 500 markkaa kuukaudessa vuonna 1970 sai siis palkkaa jonka ostovoima vastasi vuonna 2011 n. 680 euron kuukausipalkkaa. Hän tienasi siis käytännössä sen mikä on tänään lähellä kansaneläkkeen perusosaa. Duunareiden aatelisto puolestaan tienasi vähemmän kuin kaupan alan kaikkein matalapalkkaisimmat työntekijät tänään. Myyjien palkat vuonna 2011 olivat reaalisesti selvästi paremmat kuin paperitehtaan duunarien palkat 40 vuotta sitten.

Vielä hätkähdyttävämpi on tilasto joka kertoo miten suuri osa palkasta meni esim. ruokaan 1970-luvun lopulla. Eräiden peruselintarvikkeiden hinnat euroina vuosina 1980 ja 2010:

 

Voi: 2,00 € (v. 2010 2,33 €)

Vehnäjauhot 2kg: 1,35 € (1,21 €)

Kahvipaketti: 2,60 € (4,25 €)

Jauheliha: 4,04 € (8,74 €)

Hienosokeri: 1,00 € (sama hinta)

Kananmunat: 1,82 € (3,25 €)

 

Useissa muissa peruselintarvikkeissa nimellishinnatkin nousivat hyvin vähän 1970-luvun lopulta tähän päivään verrattuna. Kun lapsiperheeseen osti äiti vaikkapa appelsiinin niin se usein syötiin porukalla, lohko sinulle, minulle ja hänelle. Palkansaajat maksoivat siis vain hieman vähemmän elintarvikkeista 1970-luvun lopulla kuin tänään mutta saivat esim. teollisuudessa keskimäärin 20,20 markan tuntipalkan (1980). Sen ostovoima vastaa tänään n. 9,13 euron tuntipalkkaa. Ja lisäksi vuosina 1970-79 oli niin teollisuuden kuin muidenkin alojen reaaliansiot sentään nousseet huomattavasti. Edes kiristyneellä verotuksella ei voida selittää näin huomattavia eroja. Verotuksella mahdollistettiin se, että kaikkein köyhimmät suomalaiset saivat 1970-luvun puolivälistä lähtien lapsilleen täysin ilmaisen perusopetuksen sekä lapsilleen ja itselleen perusterveyspalvelut. Niin – ja ilmaisen aterian. Progressiivinen verotus paransi selvästi 1970-luvulta lähtien juuri kaikkein pienituloisimpien kotitalouksien asemaa.

Palkan reaalisella ostovoimalla ja heikoilla sosiaalisilla palveluilla arvioituna 1970-luvun alun suomalaista duunaria voidaan verrata tänään vain niihin täysin rikollisilla asenteella toimiviin ulkolaisiin työnvälitysfirmoihin jotka käyttävät hyväkseen hädänalaisessa tilanteessa olevia köyhistä maista Suomeen tulleita pimeän työn tekijöitä. Se joka saa tänään työstään esim. 8 euroa tunnilta tekee yleisen arvion mukaan ”paskaduunia”. Tällä mitta-asteikolla lähes kaikki työntekijät ja osa toimihenkilöistäkin eivät tehneet 40 vuotta sitten mitään muuta kuin paskaduunia. Ruotsissa hän ansaitsi lähes kaksinkertaisen palkan ja sai paremmat sosiaalipalvelut.

 

”Räkää syövät rajaseutujen suurperheiden lapset”

 

Jos oli elämä harmaata, ankeaa ja etupäässä työssä puurtamista surkeilla palkoilla oli elämä suomalaisella maaseudulla vielä ankeampaa. Kaikesta maaseuturomantiikasta huolimatta oli suomalainen maaseutu 1970-luvun alussa (suurtiloja lukuun ottamatta) yhden sortin elävä helvetti tämän päivän arvoasteikolla. 1960-luvulle asti käytiin rajaseudulla taistelua täitä ja muita syöpäläisiä vastaan. Vielä 1970-luvun lopulle asti ei kaikkiin syrjäkylän mökkeihin tullut edes sähköä. Hämmästyttävän monissa maalaistaloissa ei ollut edes jääkaappia. Pyykkikone puuttui eteenkin pienissä mökeissä asuvilta. Astianpesukoneesta useimmat tuskin olivat kuulleetkaan. 1970-luvulle asti Itä- ja Pohjois-Suomessa eli perheitä jotka talvella pesivät pyykkiä avannoissa.

Juuri noilta ajoilta kerrottiin hiuksia nostattavia kertomuksia rajaseutujen ”räkää syövistä suurperheiden lapsista”. Koululuokissa heidät tunnista lehmän sonnan hajusta. Toisaalta eipä pikkukaupunkien vuokra-asunnoissa elämä ollut aina kovin hääviä. Useat vanhat vuosikymmeniä vanhat puutalot olivat lahoja paskoja joita usein lämmitettiin vain haloilla. Onnellinen se joka pääsi asumaan uusiin moskovalaistyylisiin harmaisiin betonilähiöihin. Niissä oli sentään lämmintä ja eikä lämpimän veden tulo kraanasta ollut uhattuna. Nämä nykyisin niin parjatut betonihirviöt olivat kuin taivaan lahja tuon aikakauden lapsiperheille.

Suomalainen maaseutu pysyi pystyssä vain tulosopimuksien avulla. Tehottomalla suomalaiselle maataloudelle mahdollistettiin korkeat tuottajahinnat. Laskun maksoi kaupunkilaiset. Kaikesta tästä iltalypsystä huolimatta maaseudun nuorison tulevaisuus oli kaupungeissa ja Ruotsissa. Vain aloitekyvyttömimmät ja alkoholisoituneimmat jäivät pientiloillensa. Maatilojen määrä on nykyisin enää 15% 40 vuoden takaisesta määrästä. Tästäkin huolimatta ei suomalainen maatalous kannata, eikä tule koskaan kannattamaankaan. Kiitos teknologisen kehityksen ei suomalainen maatalous ole enää kaupunkilaisillekaan sellainen kiviriippa kuin se oli 1970-luvun alussa.

 

Itsemurhia, juurettomuutta ja yhdenmukaistavaa tiedonvälitystä

 

Nykyinen ns. keltainen lehdistö ja iltapäivälehdet mässäilevät ankeilla yksittäistapauksilla suomalaisilla paikkakunnilla. Verrattuna 1970-luvun Suomeen ovat asiat kuitenkin menneet huomattavasti parempaan suuntaan. Itsemurhat ovat vähentyneet n. 40%:lla. Erityisesti suomalainen nuoriso näyttää voivan nykyisin selvästi paremmin kuin sitä edeltänyt. Suurilta ikäluokilta puuttui nykyiseen nuorisoon verrattuna kommunikointikyky. Kaikin osin he eivät sopeutuneet kaupunkioloihin vaan jostain käsittämättömästä syystä kaihosivat maaseudulle eteenkin siinä vaiheessa kun elintaso oli jo kohonnut niin paljon että ankea, harmaa lapsuus huuhtoutui jo mielistä. Maaseudun kaipuu näkyi lomakausina ruuhkana valtateillä. Avioerotilastojen huippua edustaa pariskunnat jotka menivät vihille vuonna 1975.

Huolimatta jälkijättöisestä teoriasta jonka mukaan maamme tiedostava nuoriso teki Suomesta kansainvälisemmän maan 1970-luvulla on syytä arvioida että väite ei pidä paikkaansa. Suomalainen kulttuurielämä ja suomalainen älymystö oli itse asiassa hämmästyttävän suomalaiskansallista tuona aikana. Tiedonvälitys oli äärimmäisen keskittynyttä. Radiossa ja tv:ssä oli aina 1980-luvulle asti vain kaksi kanavaa. Suomi eli ahtaassa YYA:n määrittelemässä viitekehyksessä. Ulkomaalaisia täällä oli tuskin edes nimeksikään. Tie Eurooppaan kulki interrailin kautta. Muualla Euroopassa Suomea pidettiin Neuvostoliiton satelliittina. Maamme silloinen älymystö teki kaikkensa jotta tuo eurooppalaisten näkemys olisi ollut mahdollisimman todenmukainen. Internet-aikakauden ihmisten on suorastaan mahdoton käsittää miten rajoittunut maailmankuva sittenkin 40 vuoden takaisella suomalaisella oli. Tieto on oli suorastaan kaivettava esim. Sex Pistolsin esiintyminen tv:n pääuutislähetyksessä tammikuussa 1978 muodosti monille tuon ajan nuorille suorastaan euforisen kokemuksen. Tuon lapsellisen kapinayhtyeen työluvan kielto alleviivasi koko 1970-luvun suomalaisen holhousmentaliteetin naurettavuuden.

Suomalaisen yrityselämän ja politiikan huipun muodostivat aina viime vuosiin asti suurten ikäluokkien kasvatit. Vasta heidän jälkeensä on huipulle alkanut nousta sukupolvi joka on jo juurtunut kaupunkilaiseen kulttuuriin ja jonka kyky kommunikoida kansainvälisesti on selvästi kehittyneempää kuin suurten ikäluokkien kasvateilla. He ovat suuria ikäluokkia selvästi kansainvälisempiä. On kaikki syy uskoa, että niin politiikan kuin yrityselämän johtamiskulttuuri parantuu. Koulutuksen taso on parantunut, nuorisomme on älykkäämpää kuin koskaan Suomen historiassa.

 

Kaipaako kukaan 1970-lukua?

 

Viime vuosina olen kuullut mainittavan kuinka 1970-luvusta on tulossa retroa. Jos tämä on totta, on syytä hämmästyä. Tuon aikakauden päävärisävyt olivat nimittäin musta, valkea ja harmaa. Se oli joko-tai- aikakausi. Joko olit puolellamme tai olit meitä vastaan. Ymmärrän toki tiedostavan nuorison asenteen. Maamme oli hyvää vauhtia jo 1930-luvulla ottamassa kiinni muiden eurooppalaisten sivistysmaiden etumatkaa taloudellisesti ja sosiaalisesti. Sota katkaisi kehityksen. Vuonna 1970 oli maamme vaurauden suhteen yhtä kaukana esim. naapurimaastamme Ruotsista kuin puoli vuosisataa aiemmin. Maamme väkiluku oli muuttotappion vuoksi jopa vähentynyt edellisvuonna. Näytti siltä että Suomi oli tuomittu olemaan ikuinen eurooppalainen periferia johon kaikki uudet aatteet, virtaukset sekä kehitys tulevat tuskastuttavalla viiveellä. Se sekä taistelu opiskelupaikoista ja työstä aiheutti tietynlaista kuohuntaa jossa oli aimo annos muiden länsimaiden apinointia. 1970-luvun taistolainen aate teki renessanssista suoranaisen parodian joka nykyisin aikaansaa lähinnä vain noloutta.

Toinen ihmeellinen väite on nykyisin se, että uskotaan että 1970-luvulta aina 1980-luvun loppuun olisi vallinnut eräänlainen suomalaisen hyvinvointivaltion kultakausi ja että 1990-luvun lama olisi kääntänyt kehityksen huonompaan suuntaa. Tosiasiassa maamme hyvinvointipalvelut ovat nyt selvästi monipuolisemmat ja laadukkaammat kuin ne olivat 1980-luvun lopulla. Ja 1970-luvun alun hyvinvointipalveluista puhuminen on jo huonoa pilaa tai osoitus dementiasta.

Olimmeko onnellisia 1970-luvulla? Jos vastaamme kielteisesti olemme uskottavia jo pelkästään taloudellis-sosiaalisten tosiasioiden perusteella. Tämän päivän mittapuun mukaan elämä vuoden 1970 Suomessa olisi suorastaan vastenmielisen harmaata. Tänään useat ihmiset tulisivat hulluiksi ilman internetiä, sosiaalista mediaa, joutumista elämään kansainvälisen Suomen sijasta kansallisessa Suomessa jonka yksitoikkoisuuden katkaisisi vain Paavo Noposen isänmaallinen selostus tai banaali Kanarian Saarten matka. Kuka kaipaa Suomea jossa opettaja huusi kuin hullu luokan edessä ja nolasi heikoimmat oppilaat? Kuka kaipaa koulun aamuhartauksia jossa seisottiin suorana riveissä ja joissa aina joku oksensi lattialle? Kuka haluasi elää olosuhteissa joissa puolet palkasta meni ruokaan ja suuri osa lopusta tympeän asunnon vuokraan, sähkölaskuun ja vesimaksuun. Ei puhettakaan ”shoppailusta”. Kaikkein parasta 1970-luvussa on sittenkin se, että se onnellisesti takanapäin. Siitä ei ole syytä tehdä yhtään onnellisempaa kuin se tosiasiassa olikaan. Syy miksi suuri osa suomalaisista saattoi silloin uskoa ”huomiseen” johtui siitä että kehitys oli ollut kohti parempaa Suomea vallalla jo sukupolvien ajan. On kuitenkin syytä torjua esim. kirjailija Heikki Turusen käsittämätön väite jonka mukaan 1960-luvun loppuun ja 1970-luvun alkuun sijoittunut aikakausi olisi ollut paras aika Suomessa. Turusen mukaan ennen 1960-luvun oli kaikesta ollut aina pulaa ja että 1970-luvun jälkeen kaikkea olisi ollut liikaa. Hän itkee sitä kuinka suomalainen maaseutu kuoli 1970-luvulla eikä muista sitä tuhansia vuosia vallalla ollutta tosiasiaa korkeissa kulttuureissa joissa ”kaikki lopulta muuttavat kaupunkeihin”.

Suomalainen menestyskertomuksessa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä. Ihmiset ovat aina halunneet muuttaa pois maaseudun yksitoikkoisesta tylsyydestä kaupunkeihin muiden ihmisten seuraksi. Maaseudulla ja maaseutuhenkisillä paikkakunnilla ei nimittäin sanan varsinaisessa merkityksessä luoda mitään korkeampaa kulttuuria. Suomen ja suomalaisten onni on sen kaupungistumisessa ja kansainvälistymisessä. Se viime kädessä on jo tehnyt suomalaisista selvästi tasapainoisempia ja elämäänsä aidosti tyytyväisempiä kuin heitä edeltäneet suomalaissukupolvet. Menneisyyttä on aivan turha romantisoida.

 


( Päivitetty: 01.11.2012 16:51 )

 - pelontorjunta | Kommentit (2)Kommentoi