Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293012345

RSS

 Kun rock ei ollutkaan kova juttu Suomessa
02.04.2013 09:54 | pelontorjunta

Ihmiskunnalla on erikoinen piirre kirjoittaa menneisyytensä tavalla joka epäilemättä ei kestä tarkempaa kriittistä tutkimusta . Tätä historian ”puhtaaksikirjoittamista” ilmenee niin sotien kuin suurmiestenkin osalta. Myytti eli jumalaistaru (muinaiskreikaksi μῦθος, mythos, 'puhe', 'kertomus', 'tarina') on jumalia, yliluonnollisia olentoja, kaikkeuden syntyä tai muuta vastaavaa aihetta käsittelevä kertomus. Myös suuresti ihailtuja, tarunomaisia henkilöitä kutsutaan joskus myyteiksi tai myyttisiksi. Myytti kuuluu yleensä kiinteästi johonkin laajempaan mytologiaan eli jumaltarustoon.

Kreikan sana mythos piti alun perin sisällään useita erilaisia merkityksiä, kuten 'puhe', 'sana' ja 'kertomus'. Myöhemmin sana logos peri sanan mythos merkityksiä, ja viimeksi mainittu alkoi yhä useammin viitata valheeseen totuuden vastakohtana. Arkikielessä myytillä tarkoitetaan tarunomaista asiaa, kuvitelmaa, uskomusta, harhakäsitystä tai jotain järkiperusteita vailla olevaa.

Myyttejä Suomessakin löytyy vaikka muille jakaa. Urho Kekkosen lähes tarunomainen maine Suomen tyhjenevällä maaseudulla ja pohjoisen pikkukaupungeissa on taattu. Kekkonen kuulemma poisti Suomesta työttömyyden. Mitä nyt 300 000 suomalaista joutui lähtemään työnhakuun Ruotsiin ja jäljelle jääneet saivat tehdä melko mitäänsanomatonta työtä eurooppalaisittain tuskin edes keskinkertaisilla palkoilla. Mies myös koplasi sekä omat että Suomen edut yhteen. Jälkipolvi uskoo että vaikka suometuimme jollain ihmeen tavalla myös hyödyimme siitä. Vain helposti nenästä vedettävät hölmöt yleensä uskovat noihin tarinoihin. Suomi suomettui koska se palveli itsensä aiemmin jo pahasti ryvettyneen Urho Kaleva Kekkosen henkilökohtaisia valtapyyteitä ja Neuvostoliiton etuja. Ne olivat yksi ja sama asia.

Mutta siirtykäämme erääseen toiseen historian puhtaaksikirjoittamiseen – Suomen nyt uljaaksi uskottuun rock-historiaan. Avaat sitten television tai radion, luet printtijulkaisuja tai nettiblogeja, niin aina sieltä paistaa läpi kertomus siitä kuinka ”me silloin 1960-luvulla hullaannuimme rock-musiikkiin” jne. Nykyisin tehdään jo uskomattomia määriä kirjoja ja jopa elokuvia lähimenneisyydessä vaikuttaneista poppareista ja rock-yhtyeistä. Näiden julkaisujen kautta syntyy vastaansanomattomasti se kuva kuinka ”mahtavaa se kaikki silloin oli”.

Vaan miten lienee ollut todellisuus? Jos hetkeksi laitamme illuusiot, harhat ja nostalgian kultaamat muistot sivuun ja mietitään millainen oli yleinen suomalainen suhtautuminen rock-muusikoihin ja tuohon musiikkiin yleensäkin 1960- ja 1970-luvulla niin johtopäätös on aika erilainen kuin minkä viihdeteollisuus sinulle esittelee: mitään valtavaa rock-hurmosta Suomessa ei ole ollut koskaan ja erityisen vähäinen se oli juuri 1960- ja 1970-luvuilla. 

Suomen historian myydyin albumi on Queen-yhtyeen Greatest Hits II. Myyntiluku on mahtavat 150 000 kappaletta. Mutta kun yhtye ainoan kerran esiintyi Suomessa marraskuussa 1974, paikalle raahautui ainoastaan 670 musiikinkuluttajaa. Samaan aikaan Suomessa oli kovassa nousussa kotimaisen rockin oikeastaan ensimmäinen todellinen ruohonjuuritason yhtye Hurriganes. Se keräsi suurin piirtein yhtä suuria yleisömääriä pikkupaikkakunnilla keikkaillessaan kuin Queen Helsingissä. Hurriganesin osalta mitään erityistä hurmosta ei kuitenkaan pitkään kestänyt. Yhtye ei nauttinut ns. edistyksellisten rock-piirien kannatusta juuri lainkaan ja keikoilla se vetikin yleisökseen etupäässä työväenluokkaisia nuoria, jotka pitivät autoista ja ”bilistelystä”. Parin vuoden kuluttua Hurriganesin kuuluisuudet eivät keränneet enää edes pikkukaupunkien kaduilla kävellessään kenenkään huomioita osakseen, hurmoksesta nyt puhumattakaan. Ns. pikkupinkfloydit nauroivat yhtyeen monotooniselle kolmen soinnun ihmeelle. Mutta kuten Queen-yhtyeen esimerkki Helsingissä osoitti, edes ”parempi rock” ei näyttänyt vetävän massoja keikoille.

Mikael Huhtamäen kirjasta Live in Finland – Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979 käy ilmi monta muutakin yllättävää tosiasiaa syrjäisen maan epätoivoisesta flirttailusta suuren maailman rocktähtien kanssa. Vuonna 1974 Queen ei vielä ollut maineensa kukkuloilla, mutta kuitenkin erittäin tunnettu yhtye. Kansainvälinen menestysalbumi Sheer Heart Attack oli ilmestynyt. Suomalaisia ei konsertti kuitenkaan kiinnostanut ja Kulttuuritalo Helsingissä kumisi lähes tyhjyyttään.

Brittiläisen mahtitrion Creamin - jonka vieraillessa Suomessa pääsylipussa luki Gream – lopetettua toimintansa kaksi sen jäsentä Eric Clapton ja rumpali Ginger Baker, siirtyivät Blind Faith-yhtyeeseen. Yhtyeestä kohistiin maailmalla valtavasti. Ja kun Blind Faith esiintyi kesäkuun alussa 1969 Hyde Parkissa, paikalla arvioidaan olleen yli 100 000 ihmistä. Pari päivää myöhemmin Blind Faithin keikkakalenterissa luki Helsinki ja Kulttuuritalo. Yhtyeelle oli järjestetty samalle päivälle kaksi konserttia, koska pidettiin itsestään selvänä, että molemmat konsertit myydään loppuun. Blind Faithin kahteen konserttiin myytiin yhteensä 1 350 lippua. Tällä yleisömäärällä ei olisi täytetty Kulttuuritaloa yhtään kertaa.

Monelle se AC/DC, jossa laulajana oli Bon Scott, on ainoa oikea AC/DC. Kun tämä AC/DC syyskuussa 1977 konsertoi Kulttuuritalolla, väkeä saapui paikalle vaivaiset 550 henkeä. Onhan se toki paljon verrattuna siihen, että samana vuonna Tom Waits keräsi Tavastia-klubille 200 kuulijaa.

Punklegenda The Ramonesin konsertti Kulttuuritalossa toukokuussa 1977 on myöhemmin kasvanut myyttisiin mittoihin. Mutta vasta myöhemmin – itse konsertissa oli katsojia vain 600. Yleisömäärän pienuuteen saattoi osaltaan vaikuttaa, että Ramones esiintyi samalla Suomen visiitillään Tampereella. Mutta ei senkään konsertin yleisömäärä ollut erikoisen suuri.

Toukokuussa 1967 Kulttuuritalossa esiintyi rockmaailman tuore sensaatio The Jimi Hendrix Experience. Yleisöä oli tällä kertaa sentään 1 200, mutta loppuunmyyty konsertti ei ollut. 1970-luvulla päästiin sentään useamman tuhannen yleisöihin. The Rolling Stones veti syyskuussa 1970 Olympiastadionille 5 500 katsojaa. Matti Laipio latisti jälkitunnelmaa kirjoittamalla Uudessa Suomessa, että ”ilman Mick Jaggeria Rolling Stones olisi keskinkertainen ja väritön yhtye”.Vuotta myöhemmin pitkänmatkan huippujuoksija Juha Väätäinen hullaannutti yleisurheilun EM-kisoissa samalla paikalla 45 000 suomalaista kahtena unohtumattomana iltana.

Deep Purple sai koottua Helsingin A-messuhalliin helmikuussa 1972 yli 4 000 katsojaa. Pointti-lehden toimittaja (vahvasti liioitellen) hurmaantui perusteellisesti:

”Maa tärisi ja kädet kiertyivät punaisiks. Huutoa riitti kilometrien päähän. Innostunutta ja lisää vaativaa huutoa. Ja lisää tuli”.

Monet pitävät suomalaista rock-journalismia edelleen tasoltaan kelvottomana, mutta epäilemättä muutos esimerkiksi vuoteen 1967 on ollut melkoinen ainakin Mika Huhtamäen kirjaansa Live in Finland löytämien esimerkkien perusteella. Helsingin Sanomat kirjoitti vuonna 1967 päivää ennen Jimi Hendrixin Suomen konserttia näin:

”Kun ruma laulajapoika Jimi Hendrix jokin aika sitten esiintyi Lontoon Finsbury Parkissa, hän heittäytyi lavalle selälleen ja soitti hampaillaan kitaraa! Kitara syttyi ilmiliekkeihin ja yleisöllä oli hauskaa. Miksi tämä amerikkalainen ”ruutimies” tulee maanantaina Suomeen, sen harvat ymmärtävät, mutta se on kuulemma maailman ehdottomasti paras showbändi.”

Seura-lehden musiikkipalstan toimittaja haukkui Hendrixin konsertin perusteellisesti:

”Musiikiksi ei esitystä voinut kutsua. Laulu oli sanoja, huokaisua ja huutoja. Soitto taas korvia repivää räminää ja vinkunaa ... Mene ja tiedä, mutta jos ”Jimi Hendrid and His Experience” on se, mitä kutsutaan popiksi, niin ei voi muuta kuin valittaa.”

Apu-lehti puolestaan kirjoitti ”Jimi Hendrixin maailmankuulusta lavashow'sta” otsikolla ”Hullu-Henrikin hupiklubi”. Jutussa Hendrixiä kuvailtiin mm. nykyisen popmusiikin kaunotukaksi. Jo aiemmin Suosikki oli valistanut lukijoita kertomalla, että Jimi Hendrixillä on turpea nenä.

Runsas sukupolvi myöhemmin rockmusiikista on tullut suuren luokan viihteellistä liiketoimintaa jossa musiikkia ympätään jo kaupallisiin tietokoneen pelisovelluksiin aivan harmiksi asti ja kuluttajilta pahemmin kyselemättä. Samaan aikaan konserteissa näkyy oikeastaan aika irvokas näky kun ”kapinallista” musiikkia kuuntelemassa on usein koko suku vaarista ja mummista vauvaan asti. Tähtien kamat on kuljetettu esiintymispaikoille kymmenillä rekka-autoilla ja itse ”starat” saapuvat paikalle henkilökohtaisilla suihkukoneillaan shampanjan ja kaviaarin kera. Mick Jaggerista tuli jo 1980-luvulla korkeista veroista mariseva Margaret Thatcherin politiikan kannattaja. Ted Nugentista asehullu äärikonservatiivi. Useimmat ovat kuitenkin valinneet aina poliittisesti turvallisemman ”edistyksellisen” leirin. Monet rocktähdet – esimerkkinä vaikkapa Bono ja Bob Geldoff- myrkyttävät ennestään jo sakeaa poliittista ilmapiiriä tolkuttomille ehdotuksillaan kehitysavusta. Maailman parantaminen näyttää pikemminkin pahentavan monien köyhien maiden taloutta ja köyhempien ihmisten asemaa: luomuruokaa afrikkalaisille. Vain ikääntyvät tähtien läntiset ihailijat eivät ole havainneet tämän ilveilyn todellisia kasvoja. He syytävät rahaa megakonserteissa tähdille, joista on tullut melkoisia poliittisia vaikuttajia ja eräänlaisia joka paikan touhottajia.

Ehkäpä 1960- ja 1970-luvun suomalainen nyrpeys sekä kotimaisia että ulkomaalaisia rock-tähtiä kohtaan oli sittenkin ainakin jossain määrin perusteltua. Kysymyshän on lopultakin vain siitä, että konstit on monet kun ihmiset halutaan vapauttaa liiasta rahoistaan. Kolme tai neljä vuosikymmentä sitten suomalaisilla lienee ollut parempaa käyttöä rahoilleen kuin tänään. Silloin parikymppiset nuoret ovat tämän päivän eläkeläisiä ja haluavat uskotella mielellään muille ja jopa itselleen olleensa sukupolvi sitten kovempia rokkareita kuin todellisuudessa olivatkaan.  Tosiasiaksi nimittäin jää se että 1960-luvun "kova juttu" Suomessa lienee ollut pikemminkin tango kuin rock- tai popmusiikki. 1970-luvun suuri suomalainen iskelmätähti oli puolestaan humppakuningas Erkki Junkkarinen.

 


( Päivitetty: 09.04.2013 17:43 )

 - pelontorjunta | Kommentoi



 Churchill - The Man of Blood (osa 1)
07.03.2013 14:38 | pelontorjunta

 

Säännöllisin ajoin esitetään suurelle yleisölle ja asiantuntijoille kysymys: "Kuka oli vuosisadan suurin henkilö?" Hyvin usein eteenkin anglosaksisissa maissa päästäänkin yksimielisyyteen. Väistämätön vastaus näyttää olevan: Winston Churchill. Kyllä. Esim. professori Harry Jaffa julisti jo vuosia sitten, että Churchill ei ollut vain 1900-luvun huomattavin henkilö vaan useiden vuosisatojen myös.

Tavallaan Churchill sopii vuosisadan henkilöksi sillä erityisesti 1900-luku oli paitsi hyvinvointivaltion kasvun myös tuhoisien sotien vuosisata. Winston Churchill oli päästä varpaisiin asti mies joka oli näissä toiminnoissa eräs keskeisimpiä henkilöitä. Sota tietenkin oli hänen elinikäinen intohimonsa, vaikka hän itse mainitsi toiminnan hyvinvointivaltion luomisessa erääksi suosikkisaavutuksistaan.

Jotta ymmärtäisimme millainen hän todella oli joudumme porautumaan sankarillisen julkikuvan taakse. Tavanomainen kuva Churchillistä, erityisesti hänen roolinsa toisessa maailmansodassa, oli Churchillin itsensä maalaama ja sen hän teki heti kun sota oli ohi. Viime vuosikymmeninä Churchill- legenda on hyväksytty kansainvälisissä instituutioissa ja tutkijoiden valtavirran keskuudessa. Churchillistä on tullut, kuten Christopher Hitchens totesi, "toteemi" paitsi amerikkalaisen establishmentin, New Dealin jälkeläisten, mutta myös uuskonservatiivisten vaikuttajien keskuudessa. Unohtamatta myöskään toimittajia ja kirjailijoita Wall Street Journalissa sekä leegiota "konservatiivisia" kolumnisteja kuten William Safire ja William Buckley. Ei ole poissuljettu että tällä vuosituhannella hänen bulldog-muotokuvastaan tehdään vielä jokin logo.

Epäilemättä vuonna 1940 Churchill näytteli muutaman kuukauden aikana rooliansa suorastaan erinomaisesti. Kuten sotahistorioitsija kenraalimajuri JFC Fuller totesi Churchillin sodanaikaisesta politiikasta:

"Churchill oli siihen sankarilliseen muottiin valettu mies, jossa hän raivopäänä oli aina valmis johtamaan kun kaikki näytti olevan turhaa ja oli parhaimmillaan kun asiat olivat pahimmillaan. Hänen lumoava retoriikkansa, hänen taistelutahtonsa ja hänen vaatimuksensa tuhota vihollinen vetosi ihmisen vaistoihin ja teki hänestä erinomaisen sodan johtajan. "

Historia toistaa itseään heittäessään Churchillin kaksintaisteluun Hitleriä vastaan. Ei siis ihme että hänen kuuluisin puheensa "taistelemme heitä vastaan rannoilla ... me taistella heitä vastaan kentillä ja kaduilla", oli plagioitu Ranskan johtajalta Clemenceaulta Ludendorffin suurhyökkäyksen ajalta ensimäisessä maailmansodassa, vaikka todellisuudessa uhka saksalaisten invaasiosta Britanniaan oli hyvin vähäinen (ja että Hitler todellisuudessa halusi Britannian kanssa rauhan). Muutaman kuukauden aikana vuonna 1940, Churchill näytteli roolinsa unohtumattomasti.

 

Opportunismia ja retoriikkaa

 

Tosiasiassa termi joka ennen vuotta 1940 parhaiten liittyi Winston Churchilliin oli "opportunisti". Hän oli kahdesti muuttanut puoluekantaansa; Konservatiiveista (Tory) Liberaaliksi ja sitten takaisin. Siirtymistään liberaaleihin selitettiin vapaakauppakysymykseen liittyväksi. Mutta vuonna 1930, hän möi koko vapaakaupan sekä jopa ruokatariffit ja julisti heittäneensä "Cobdenismin" pois ikuisesti. Kauppakamarin johtajana ennen ensimmäistä maailmansotaa hän vastusti varustautumista. Kun hänestä tuli meriministeri vuonna 1911, vaati hän suurempia ja suurempia talousarvioita, levitti villejä huhuja voimistuvista Saksan merivoimista, aivan kuten hän teki myös 1930-luvulla samantapaisilla väitteillä Saksan ilmavoimista. Hän hyökkäsi sosialismia vastaa ennen ja jälkeen maailmansodan, kun taas sodan aikana hän edisti sotasosialismia, jossa vaadittiin rautateiden kansallistamista ja hän totesi puheessaan:

"Meidän koko kansakunta on organisoitava, sosialisoitava, jos haluat käyttää tätä termiä. "

Churchillin opportunismi jatkui loppuun asti. Vuoden 1945 vaaleissa hän viittasi Hayekin ”Road To Serfdom” (Matka maaorjuuteen) -kirjaan ja yritti maalata työväenpuolueesta totalitaarisen vaikka Churchill itse vuonna 1943 oli hyväksynyt Beveridge-suunnitelmat sodanjälkeisestä hyvinvointivaltiosta ja keynesiläistä talousmallista. Läpi uransa hänen ohjenuoranaan oli kiivetä valtaan ja pysyä siellä.

Kaksi periaatetta oli hänelle läheistä. Toinen oli antikommunismi: hän oli varhainen ja kiihkeä bolshevismin vastustaja. Vuosien ajan hän leimasi nämä "saamarin paviaaneiksi" ja "likaisiksi Moskovan murhaajiksi." Hän ihaili ja arvosti Benito Mussolinia ja hänen saavutuksia (tai niin hän ajatteli). Hänen mielestä äärinationalismi ja sen sosiaalisen näkökulma purisi leninismiä vastaan. Churchill ylisti "fasismin voittoisaa taistelua leninismin eläimellisiä himoja vastaan" väittäen, että "se osoittautui tarpeelliseksi vastalääkkeeksi kommunismin myrkkyyn."

Kuitenkin tuli aika, jolloin Churchill teki rauhan kommunismin kanssa. Vuonna 1941 hän antoi varauksettoman tukensa Stalinille ja toivotti hänet liittolaisekseen syleillen häntä ystävänä. Churchillin sekä Rooseveltin käyttämä hellittelevä lempinimi Stalinista oli "Joe-setä". Vielä niinkin myöhään kuin Potsdamin konferenssissa hän toistuvasti oli maininnut Stalista: "Pidän siitä miehestä." Kun kiistattomat tiedot Neuvostoliiton teloittamista puolalaisista Katynissä paljastuivat kommentoi Churchill:

"Ei kannata parveilla kolmen vuoden takaisten hautojen ympärillä Smolenskissa."

Ollessaan kukistamassa Hitleriä vaikutti Churchill täysin tietämättömältä siitä vaarasta mikä Eurooppaa uhkasi kunnes oli jo liian myöhäistä. Huipentuma ihastuksessa tuli marraskuussa 1943 Teheranin konferenssissa, jolloin Churchill esitti Stalinille Ristiritareiden Miekan korkeaa arvomerkkiä. Ne jotka haluavat määritellä mitä sana "törkeys" tarkoittaa voisivat miettiä tätä episodia.

Näyttää siltä että vain hänen rakkautensa brittiläistä imperiumia kohtaan oli pysyvää. Jos Churchill ylipäätänsä seison minkään asian puolesta se oli ”Imperiumi”; hänen kuuluisa toteamuksena ettei tullut pääministeriksi johtaakseen valtakuntansa vararikkoon. Mutta juuri sen hän teki vain siksi että voisi tuhota Hitlerin.

Opportunismin lisäksi myös retoriikka oli hänen tuntomerkkinsä. Tämä lahjakkuus auttoi häntä hallitsemaan ihmisiä mutta se osoittautui myös kohtalokkaaksi. Monet jotka tunsivat Churchillin havaitsivat hänessä erikoisen piirteen. Vuonna 1917 Lordi Esher kuvaili asiaa näin:

”Hän käsittelee suuria aiheita rytmikkäällä kielellä ja joutuu nopeasti omien lauseittensa orjaksi. Hän pettää itseään muka ottamalla laajoja näkemyksiä mukaan kun hänen mielensä on kiinnittynyt kuitenkin vain suhteellisen pieniin osa-alueisiin”

Robert Menzies, toisen maailmansodan aikainen Australian pääministeri mainitsi Churchillistä:

"Hänen todellinen tyranniansa on tuo kimalteleva lause, niin houkutteleva, että hänen mielessään on hankalien tosiasioiden väistyttävä."

Eräs toinen kollega kirjoitti:

"Hän on ... niiden sanojen orja, joita hänen mielensä muodostaa ajatuksista .... Ja hän voi vakuuttua lähes jokaisesta totuudesta, jos se kerran on aloittanut villin matkansa hänen retorisesta koneestaan . "

Vaikka Winstonilla ei ollut ylipäätänsä periaatteita oli hänellä kuitenkin yksi joka pysyi aina: rakkaus sotaan. Se alkoi aikaisin. Lapsena hänellä oli valtava 1500 kappaleen kokoelma tinasotilaita joilla hän leikki monta vuotta kun useimmat pojat siirtyivät jo muihin asioihin. Ne olivat "kaikki brittejä", hän kertoi, ja hän taisteli näissä taisteluissa veljensä Jackin kanssa, jolla "sai olla vain värillisiä armeijoita ja joilla ei saanut olla tykistöä." Hän ei liittynyt yliopiston vaan Sandhurstin Kadettikouluun ja sinnekin hän pääsi ”rimaa hipoen”. "Siitä hetkestä kun Churchill lähti Sandhurstista ... hän teki kaikkensa päästäkseen taisteluihin, missä ikinä sota oli käynnissä." Kaikkien todisteiden mukaan ainoa asia mistä hän todella oli innoissaan oli sota. Muutamien harvojen kanssa hän rakasti sotaa, ”jopa pamahduksia", kuten hän niitä kutsui ja hän oli hyvin rohkea tulitaistelussa.

Vuonna 1925 Churchill kirjoitti:

"ihmiskunnan kertomus on sota."

Katastrofaalisella tavalla tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Sosiaalisen filosofian ja klassisen liberalismin peruskäsitteet olivat häneltä täysin hukassa. Erityisesti hän koskaan ymmärtänyt, kuten Ludwig von Mises selitti, että ihmiskunnan todellinen historia on kertomus kasvavasta sosiaalisesta yhteistyöstä ja työnjaosta. Rauha, ei sota, on kaiken isä. Sankarillemme rauhan vuodet olivat kuin "mitäänsanomaton rauhan ja latteuden taivas." Tämä oli mies, kuten tulemme näkemään, joka halusi enemmän sotia kuin oikeassa elämässä oli.

Kun hänet oli lähetetty Intiaan alkoi hän lukea innokkaasti ja viehättyi darwinismiin. Hän menetti kaiken mitä hänellä oli uskonnollisuuden rippeistä jäljellä. Hänestä tuli, hänen omien sanojensa mukaan, "materialisti" ja hartaasti hän vahvisti maailmankuvaansa, että ihmisen elämä on olemassaolon taistelua tavoitteena eloonjäänti. Tämän elämänkatsomuksen ja historian Churchill ilmaisi Savrola-romaanissaan. Oli täysin selvää että Churchill oli rasisti, mutta hänen rasisminsa oli syvempää kuin useimpien aikalaisten. On outoa, miten hänen kolkko darwinilainen näkemys, sodan keskeinen sija ihmiskunnan historiassa, ja hänen rasisminsa, samoin kuin hänen pakkomielteensä "suuriin johtajiin" muistutti hänen vihamiehensä Hitlerin olemusta.

Jos Churchill ei ollut mukana sodassa, hän raportoi siitä. Hän loi aluksi mainetta sotakirjeenvaihtajana Kitchenerin operaatioissa Sudanissa sekä buurisodassa. Joulukuussa 1900 järjestettiin nuoren toimittajan kunniaksi - julkisuutta saaneista seikkailukirjoitusten ansioista - jopa illalliset Waldorf-Astoriassa. Mark Twain tutustui häneen. Lyhyessä satiirisessa puheessa Twain ovelasti ehdotti, että Churchill englantilaisen isänsä ja amerikkalaisen äitinsä puolesta olisi täydellinen angloamerikkalaisuuden edustaja.

 

"Uusi Liberalismi" – Winston sosialisoimassa Britanniaa

 

Hänen taustansa kuuluisan herttuan ja poliitikon poikana vei hänet parlamenttiin ja Konservatiiveihin. Hänen levoton kunnianhimonsa oli aluksi ainoa jolla hän erottautui muista. Mutta vuonna 1904 hän loikkasi liberaaleihin koska väitti ettei hyväksynyt konservatiivien ehdotusta suojatulleista. Kuitenkin Robert Rhodes James, yksi Churchilli ihailijoita paljasti:

”Arvoitiin [tuolloin], luultavasti oikein, että jos Arthur Balfour olisi vuonna 1902 antanut hänelle ministerin tehtävät ei Churchillissä olisi kehittynyt tällaista palavaa innostusta vapaakauppaan eikä liberalismiin.”

Clive Ponting toteaa:

”Koska hän oli jo hyväksytty Roseberyyn hän etsi tekosyytä loikata puolueesta joka näytti olevan haluton tunnistamaan hänen lahjojaan ja koska liberaalit eivät hyväksyneet protektionisteja puolueeseensa.”

Muoti-ilmiön aallossa, ilman periaatteita ja vallanjanoisena tuli Churchillistä pian ”uuden liberalismin” kannattaja joka oli hänen isänsä päivitetty versio ”Tory demokratiasta. ”

Konservatiivisten arvojen innokkaat kannattajat näyttävät unohtaneen että Churchill oli heidän karsastaman hyvinvointivaltion yksi pääarkkitehdeista Britanniassa. Modernin hyvinvointivaltion kehitys alkoi 1880-luvulla Bismarckin Saksassa. Englannissa käännekohtana oli Asquithin tulo pääministeriksi.

Vuoden 1906 vaaleissa Churchill voitti edustajanpaikan Manchesterissa. Hän palveli Henry Campbell-Bannermanin liberaalihallituksessa siirtokuntien alivaltiosihteerinä. Churchillistä tuli pian hallituksen ulkopuolisen hallinnon tärkein jäsen, ja kun Herbert Henry Asquithista tuli Campbell-Bannermanin seuraaja vuonna 1908, juuri kukaan ei yllättynyt Churchillin pääsystä hallitukseen kauppakomission puheenjohtajana.

Churchill "oli jo julistanut kääntymyksensä kollektiiviseen sosiaalipolitiikkaan" ennen siirtymistään kauppakomission puheenjohtajaksi. Hän hyppäsi mukaan muodikkaaseen sosiaali-engineering- termejä täynnä olevaan aikakauteen väittäen, että "kansa vaatii jyrkkiä korjaavia ja parantavia prosesseja." Valtion oli hankittava kanavia ja rautateitä, kehitettävä tiettyjä kansallisia teollisuudenaloja, 8 tunnin työpäiviä, progressiivisia veroja sekä taattava kansallinen vähimmäiselintaso. Winstonista oli tullut ”jonkin sortin sosialisti”.

Valtiojohtoinen kehitys sai Churchillin täydellisen hyväksynnän koska hän mainitsi:

”Menen kauemmas, haluaisin nähdä valtion aloittavan erilaisia uusia erilaisia kokeiluja. . . . Olen hyvin pahoillani, rautatiet eivät ole meidän [valtion] käsissämme. Voisimme [valtio] tehdä paremmin jotain kanavia.”

Churchillista tuli täydellinen huijarimainen poliittinen yrittäjä, innokas yhden jos toisen sosiaalisen elämänalan politisoija. Hän haukkui konservatiiveja puuttumisesta jopa "yhteiskunnalliseen suunnitelmiin, uudistuksiin tai jälleenrakentamiseen", kun taas kehui, että hän ja hänen liittolaisensa aikovat ehdottaa "leveää, kattavaa, toisistaan riippuvaisia sosiaalisen toiminnan järjestelmiä" johon sisällytetään "massiivisia lainsäädäntöehdotuksia ja hallinnollisia määräyksiä."

Churchillista tuli ammattiliittojen kannattaja ja tukija. On ironista että sen ammattiliittojen mahtavan ylivallan Britanniassa, jonka Margaret Thatcher purki oli suurelta osin ollut rakentamassa kaikkien ”kunnon konservatiivien” suuri idoli – Winston Churchill.

 

Ensimmäinen maailmansota

 

Vuonna 1911 Churchill tuli laivastoministeriksi ( Lord of Admiralty) ja nyt hän oli todella omassa elementissään. Luonnollisesti hän nopeasti liittoutui sotapuolueen kanssa kriisin liekkien alkaessa loimuta. Hänestä tuli heti sodan innokas kannattaja. Kun lopullinen kriisi puhkesi kesällä 1914 oli Churchill kabinetin ainoa jäsen joka tuki sotaa alusta alkaen. Asquith, hänen oma pääministerinsä, kirjoitti hänestä:

"Winston hyvin sotaisana ja vaatii välitöntä mobilisaatiota .... Winston kaikkine sotamaalauksineen kaipaa meritaisteluja aamun varhaisina tunteina ja Goeben-aluksen upottamista. Koko asia tekee minut surulliseksi. "

Sodan aattona 28. heinäkuuta 1914, kolme päivää ennen Saksan hyökkäystä Belgian, Churchill mobilisoi Britannian laivaston, maailman historian siihen mennessä suurimman. Ei ihme, että kun sota Saksan kanssa puhkesi, Churchill, toisin kuin jopa muut sotaa kannattavat brittipoliitikot, oli yhtä hymyä, ”rinta kaarella”.

Vihollisuuksien alettua oli Churchill innokkaasti ajamassa Saksan nälkäsaartoa. Tämä oli luultavasti tehokkain joukkotuhoase mitä millään sodan osapuolella oli. Ainoa ongelma oli, että kaikkien sodan osapuolten mielestäni, Britanniaa lukuunottamatta, se oli laitonta. Winstonille tällaiset asiat eivät koskaan herättäneet mitään tunnontuskia. Hän oli valmis rikkomaan sääntöjä aina silloin kun katsoi maansa olevan vaarassa ja hänen mielestään näin oli lähes aina.

Nälkäsaarrolla oli tiettyjä varsin epämiellyttäviä seurauksia. Noin 750000 saksalaisia siviilejä menehtyi sen seurauksena nälkään ja sairauksiin aliravitsemuksen takia. Vaikutus niihin jotka selvisivät hengissä oli ehkä aivan yhtä pelottava omalla tavallaan. Eräs historioitsija on todennnut kuinka "maailmansodan uhriksi joutuneesta nuorisosta tuli radikaalein kansallissosialismia kannattanut ryhmä." Saarto ja sen murtaminen antoi myöhemmin tekosyyn Wilsonille viedä USA sotaan vuonna 1917.

Oliko Churchill tosiasiallisesti järjestänyt Lusitanian upottamisen 7. toukokuuta 1915 vai ei on vielä epävarmaa. Viikkoa ennen katastrofia, hän kirjoitti Walter Runcimanille, kauppaministeriön puheenjohtajalle, että "tärkeintä oli houkutella puolueettomien maiden merenkulku meidän rannoille, toiveena erityisesti sotkea Yhdysvallat sotaan Saksan kanssa." Merkittävissä asemissa olevat henkilöt Britanniassa ja Amerikassa uskoivat että Saksan upottama Lusitania sotkisi Yhdysvaltojen sotaan.

Patrick Beeslyn tutkimus - "Room 40"- selvitti brittilaivaston tiedustelupalvelun toimintaa ensimmäisessä maailmansodassa. Beeslyn tutkimuksen tulokset sotivat jopa hänen omia ennakkokäsityksiä vastaan. Beesly toteaa:

”ellei uutta tietoa tulee päivänvaloon, olen vastahakoisesti päättelemässä, että oli olemassa salaliitto tietoisesti asettaa Lusitania vaaraan siinä toivossa, että jopa epäonnistunut hyökkäys veisi Yhdysvaltojen sotaan [Saksaa vastaan]. Tällainen salaliitto ei olisi voitu toteutua ilman Winston Churchillin lupaa ja hyväksyntää.”

Joka tapauksessa on varmaa, että Churchillin politiikka teki USA:n ja Saksan konfliktin todennäköiseksi. Lusitania oli matkustajalaiva joka oli täynnä sotatarvikkeita. Churchill oli antanut määräyksiä kauppa-alusten kapteeneillä hyökätä saksalaisten sukellusveneiden kimppuun jos ne kohtaavat saksalaiset ja saksalaiset olivat tietoisia tästä. Ja kuten Churchill korosti muistelmissaan oli puolueettomien maiden sotkemisen konfliktiin Saksan kanssa keskeinen osa sodankäyntiä maailmansodassa:

"On olemassa monenlaisia toimia sodassa, jotkut vain tapahtuu taistelukentällä ... . manööveri joka tuo liittolaisen taistelukentälle on yhtä käyttökelpoinen kuin sotaoperaatio joka tuo voiton suuressa taistelussa. "

Keskellä verisiä taisteluja Churchill oli energinen henkilö jonka aivoista lähti idea toisensa jälkeen. Joskus hänen oletuksensa toimi hienosti, joskus ei niin hyvin. Gallipolin tunnettu fiasko synkensi hänen nimensä vuosiksi ja siirsi hänet väliaikaisesti pois hallituksesta. Hänen reaktionsa oli tyypillinen. Vieraalleen hän sanoi osoittaen karttoja seinällä:

"Tämä on minun elämääni ... Kyllä, olen valmis kaikkeen tuottaakseni tappion sodassa saksalaisille. "

 

Sotien väliset vuodet

 

Muutaman seuraavan vuoden aikana Churchill oli eri ministerinä hallituksissa. Sotaministerinä hän oli kuitenkin siinä tehtävässä mihin hänen luonteenpiirteensä viittasi. Churchill ajoi ristiretkeä murskatakseen bolshevismin Venäjällä. Samoin siirtomaaministerinä hän oli valmis viemään Britannian sotaan Turkkia kanssa Chanakin tapauksen takia mutta Britannian lähettiläs Turkissa ei antanut Churchillin uhkavaatimusta ja lopulta ”viileämmät päättäjät” konfliktissa pääsivät voitolle ja yksi uusi turha sota vältettiin. Hän raivosi kun paikallisissa konflikteissa afgaaneja vastaan ei hyväksytty hänen ehdotuksiaan käyttää pommikoneita ja myrkkykaasuja ”uppiniskaisia arabeja vastaan”. Hän vastusti kiivaasti siirtokunnista tärkeimmän, Intian hallinnon autonomiavaatimuksia.

Vuonna 1924 Churchill loikkasi takaisin konservatiiveihin ja hänestä tehtiin valtiovarainministeri. Hänen isänsä samassa toimistossa oli aikoinaan todennut desimaaleista: ”mitä pirun pisteitä nuo ovat?” Churchillin kuuluisin teko oli palauttaa Britannia takaisin kultakantaan täysin epärealistisella sotaa edeltäneellä vaihtokurssilla ja hän toimillaan oli hyvin vakavasti vahingoittamassa Britannian vientikauppaa koko 1920-luvun ja hän turmeli kultakannan maineen, kuten Murray N. Rothbard huomautti. Tuskin kukaan on ollut eri mieltä AJP Taylorin Churchillille antamasta tuomiosta sillä hänen mielestään valtiovarainministeri

"ei ymmärrä taloudellisista perusteista mitään. Mikä merkitsee hänelle oli jälleen omistautuminen brittiläiselle suuruudelle jossa Englannin punta voi jälleen " katsoa dollaria kasvotusten " ja kuningatar Victorian päivät olisi palautettu. "

Tunnettu taloustieteilijä John Maynard Keynes kirjoitti hyvin sarkastisen näkemyksen (1925) Churchillistä ja kysyi: ”Miksi Churchill saattoi mennä tekemään jotain noin typerää?” Churchillin talouspoliittinen tietämättömyys sekä valuutan vaihtokurssin palauttaminen vanhalle sotaa edeltäneelle tasolle osoitti että hän ei käsittänyt imperiumin taloudellisen pohjan heikentymistä. Hän eli illuusiossa jonka mukaan sodan vuoksi mitään ei olisi muuttunut.

Toistaiseksi Churchill oli mukana politiikassa yli 30 vuotta mutta hän ei ollut saavuttanut mitään sellaista jolla hän olisi osoittanut suuruutensa. Kuuluisa on moderni mytologia joka väittää hänen ajaneen kovaa linjaa Hitleriä vastaan 1930-luvulla. Mutta on tärkeää ymmärtää, että Churchill oli ajanut kovaa linjan myös nöyryytettyä Weimar Saksaa vastaan. Hän tuomitsi kaikki liittoutuneiden aseistariisumissuunnitelmat jo ennen kuin Hitler tuli valtaan. Muiden kaltaistensa tavoin hän ajoi fantasiaa jonka mukaan Saksan pitäisi raahata Versaillesin kahleita maailman tappiin asti. Kävikin sitten niin että mitä Britannia ja Ranska kieltäytyivät myöntämästä demokraattiselle Saksalle joutuivat ne myöntämään myöhemmin Hitlerille. Jos useimmat eivät halunneet kuunnella Churchilliä oli heillä siihen perustellut syynsä. Hän oli yrittänyt lietsoa hysteriaa liian usein ennenkin: ristiretken puolesta bolshevikkeja vastaan, vuoden 1926 yleislakon aikana, Intian itsenäistymisen kuolettavista vaaroista, kruunusta luopumisen kriisin vaaroista. Miksi maksaa vaivaa huomioimalla hänen uusimpia harhojaan?

Churchill loi jo uransa alkuvuosina voimakkaat kontaktit sionistiseen painostusjärjestöön nimeltään Focus. Churchill näki tässä liikkeessä mahdollisuuden tehdä Palestiinan juutalaisista eräänlainen läntinen tukikohta Lähi-Itään. Järjestö jolla oli huomattavia taloudellisia tukijoita kuten Sir Robert Mond (useiden kemiallisten yritysten johtaja) ja Sir Robert Waley-Cohn (Shellin toimitusjohtaja), tukivat Churchilliä taloudellisesti ja poliittisesti. Samalla hän loi tämän ryhmän kautta uusia kontakteja.

Vaikka olikin konservatiivinen kansanedustaja, alkoi Churchill ruoskia konservatiivisia hallituksia. Ensin Baldwinin ja sitten Chamberlainin väitetystä sokeudesta natsien muodostamaan uhkaan. Hän itse liioitteli huomattavasti Saksan asevarustelun laajuutta ja vääristeli Saksan pommikonetuotannon määriä. Churchillin valheiden tarkoitus oli osoittaa saksalaisen suunnittelevan hyökkäystä Britanniaan, joka ei itse asiassa koskaan ollut Hitlerin aikomus (Saksan ilmavoimien strategia oli tukea maavoimien operaatioita). Siihen aikaan Churchill pyrki edistämään ahkerasti suuren liittokunnan muodostumista. Se olisi käsittänyt Britannian, Ranskan, Neuvosto-Venäjän, Puolan ja Tšekkoslovakian. Koska Puola, jonka puna-armeija melkein valtasi vuonna 1920, hylkäsi kaiken liittoutumisen Neuvostoliiton kanssa ja koska Stalinille ainoa käytävä Saksaan oli Puolan kautta, Churchillin suunnitelma oli täysin arvoton.

Ironisesti tällä ennakoivalla rummutuksella Saksaan vaarasta olisikin ollut jotain katetta väitteelle hänen kaukonäköisyydestään mutta Churchillin piti pilata tämäkin ansio. Syksyllä 1937 hän nimittäin esitti:

”Kolme tai neljä vuotta sitten olin itsekin kovin levoton. . . . Huolimatta riskit jotka odottavat toteutumistaan, uskon että suurimittainen sota ei ole välittömästi uhkaamassa ja olen edelleen sitä mieltä, että on olemassa hyvät mahdollisuudet ettei suursotaa käydä meidän elinaikanamme. . . . En aio teeskennellä, että jos minun piti valita kommunismin ja natsismin, valitsisin kommunismin.”

Huolimatta kaikesta hölynpölystä Churchillin ns. "kaukonäköisyydestä", liennytyspolitiikan vastustamisesta 30-luvun aikana, on ilmeistä että Chamberlain hallituksen linja - nopea varustautuminen sekä samanaikainen valmius testata diplomaattiset mahdollisuudet rauhaan Saksan kanssa – oli selvästi realistisempi kuin Churchillin kaavailut. Yleinen mytologia on niin kaukana historiallisesta totuudesta, että jopa kiihkeä Churchillin myötäilijä Gordon Craig tuntee velvollisuudekseen kirjoittaa:

”On kohtuullisen tunnettu asia tänään että Churchill oli usein tietämätön ja hänen väitteensä saksalaisten vahvuuksista liioiteltuja ja hänen vaihtoehtonsa niin epäkäytännöllisiä, että hänen painotuksensa ilmavoimista oli aiheeton.”

Kuten muuan brittiläinen historioitsija on myöhemmin todennut:

"On syytä muistaa, että 1930-luvulla Churchill ei vastustanut Italian ja Japanin lepyttelypolitiikkaa."

On myös syytä muistaa, että Churchilliä edeltäneet hallitukset loivat ne mahdollisuudet että Churchill saattoi voittaa ”Battle of Britainin”. Clive Ponting on havainnut kuinka

”Baldwinin ja Chamberlain hallitukset. . . olivat mahdollistaneet sen että Britannia oli ensimmäinen maa maailmassa joka otti käyttöön täysin integroidun ilmapuolustusjärjestelmän perustuen tutkaohjaukseen, jolla suunnattiin torjuntahävittäjät viholliskoneita vastaan. . . Churchillin panos oli ollut vuodattaa halveksuntansa tutkahankintaa vastaan hänen ollessa oppositiossa 1930-luvulla.”


( Päivitetty: 02.04.2013 20:02 )

 - pelontorjunta | Kommentoi



 Churchill - The Man of Blood (osa 2)
07.03.2013 15:24 | pelontorjunta

 

USA:n sotkeminen jälleen sotaan

 

Syyskuussa 1939 Britannia meni sotaan Saksaa vastaan Chamberlainin hallituksen Puolalle annetun paniikissa tehdyn takauksen takia. Lloyd George oli nimittänyt takuita "älyttömiksi". Churchill oli puolestaan tukenut takuita. Sodan myötä Winston palasi takaisin vanhaan työpaikkaansa laivastoministeriksi. Sitten heti ensimmäisen kuukauden aikana tapahtui jotain aivan hämmästyttävää: Yhdysvaltain presidentti Franklin Delano Roosevelt aloitti henkilökohtaisen kirjeenvaihdon - ei suinkaan pääministerin - vaan laivastoministeri Churchillin kanssa ohittaen kaikki tavalliset diplomaattiset kanavat. Tämän epäilyttävän tapahtuman taustoja ei ole koskaan saatu selville koska osa kaikkein arkaluonteisimmista viime sotiin liittyvistä asiakirjoista on yhä niin Britanniassa kuin USA:ssakin julkaisematta.

Alkoi vimmattu lähes parin tuhannen keskinäisen viestin lähettäminen. Tyler Kent, amerikkalainen salakieliin erikoistunut virkailija Yhdysvaltain Lontoon suurlähetystössä toimi viestilähettinä tässä kommunikoinnissa mutta hän joutui pian brittiviranomaisten pidättämäksi ja vangitsemaksi. Ongelmana oli, että osa viesteistä sisälsi viittauksia Rooseveltin sopimuksista neutraalin maan (USA) ja sotaa käyvän maan (Britannia) välillä jo ennen kuin sota oli ehtinyt Euroopassa edes puhjeta.

Vuonna 1940 Churchillistä vihdoin tuli pääministeri, ironista kyllä Chamberlainin hallituksen erottua Norjan fiaskon takia, jota Churchill enemmän kuin kukaan muu oli edesauttanut. Puolan kaaduttua oli hän vastustanut kaikkia neuvotteluratkaisuja Hitlerin kanssa. Monet asiaan liittyvät asiakirjat ovat vielä sinetöity kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta on selvää että vahva rauhan osapuoli oli ollut Britanniassa ja myös maan hallituksessa. Siihen kuului mm. Lloyd George alahuoneessa ja lordi Halifax, ulkoministeri, hallituksessa. Ranskan romahduksen jälkeenkin Churchill hylkäsi Hitlerin uudistetun rauhan tarjouksen. Tämän jos minkä pitäisi olla hänen suuruutensa peruspilari.

Brittiläinen historioitsija John Charmley nostatti aikoinaan raivoisan protestien myrskyn kun hän arvioi, että vuonna 1940 neuvoteltu rauha olisi ollut eduksi sekä Britannialle että Euroopalle. New York Timesiin kirjoittanut Yalen yliopiston historioitsija tuomitsi Charmleyn väitöskirjan "moraalisesti kuvottavaksi." Silti Charmleyn tieteellisistä ja yksityiskohtia myöten perusteellisessa työssä paljastuu että Churchillin järkkymätön kieltäytyminen edes kuuntelemasta rauhanehtoja vuonna 1940 sinetöi sen minkä piti olla Churchillille kaikkein rakkainta - imperiumin ja porvarillisen riippumattoman Britannian tappion. On myös todennäkköistä että tämä linja myös sinetöi Euroopan juutalaisuuden tuhon. On hämmästyttävää, että vielä yli puolen vuosisadan jälkeen asiasta tehty kriittinen tieteellinen tutkimus aiheuttaa näin raivokkaan primitiivireaktion tutkijoiden keskuudessa.

Lloyd George, Halifax, ja toiset olivat avoimia kompromissirauhaan koska he ymmärsivät että Britannia ja dominiot eivät voineet yksin voittaa Saksaa. Ranskan kukistumisen jälkeen Churchillin tavoite täydellisestä voitosta voitaisiin toteuttaa vain yhdellä ehdolla: Yhdysvallat on saatava sotkettua maailmansotaan. Ei ihme, että Churchill laittoi kaiken peliin tämän toteutumiseksi.

Joseph Kennedy, Yhdysvaltain suurlähettiläs Britanniassa, totesi myöhemmin:

"Joka tunti olivat britit yrittäneet selvittää kuinka saisivat meidän tulemaan mukaan sotaan."

Kun hän Kennedy lähti Lissabonin laivalla New Yorkiin, hän vetosi ulkoministeriöön ilmoittaen, että jos aluksessa tapahtuu räjähdys keskellä Atlanttia ei Yhdysvaltojen pidä syyttää siitä Saksaa. Julkaisemattomissa muistelmissaan Kennedy kirjoitti:

"Ajattelin, että saisin jonkinlaisen suojan siltä varalta että Churchill järjestäisi pommin laivaan."

Kennedyn pelot ovat ehkä liioiteltuja. Vaikka tämä toiminta oli ollut tärkeä osa Churchillin politiikkaa edellisessä maailmansodassa, ja hän ei epäröinyt käyttää likaisia temppuja uudessakaan sodassa, löysi hän Franklin Rooseveltissä tarpeeksi valmiin yhteistyökumppanin.

Nykyisin tiedetään jo hyvin että Rooseveltin keino tunkea USA sotaan sisälsi niin paljon Churchillin harjoittamia keinoja, manipulointia, pelonlietsontaa, propagandaa sekä yleisön ja politiikkojen harhauttamista ettei asia ole ollut enää vuosiin kiistanaihe tutkijoiden keskuudessa.

Bailey, diplomatian historioitsija Stanfordista valotti Rooseveltia sodan alkuvaiheesta:

”Franklin Roosevelt oli toistuvasti pettänyt amerikkalaisia ennen Pearl Harboria. . . . Hän oli kuin lääkäri, jonka on kerrottava potilaalle valheita potilaan omaksi parhaaksi. . . . Maa oli valtaosaltaan haluton sotaan aivan Pearl Harborin päivään saakka ja avoin yritys viedä kansakunta sotaan olisi johtanut varmaan epäonnistumiseen ja lähes varmasti Rooseveltin syrjäyttämiseen vuonna 1940 ja näin aiheuttanut täydellisen tappion hänen tavoitteelleen..”

Churchill itse ei koskaan vaivautunut peittämään Rooseveltin roolia juonittelussa. Vuonna 1976 paljastettiin vihdoinkin julkisuudessa tapaus William Stephenson, brittiläinen agentti koodinimeltään "Intrepid" sekä laaja brittiläis-amerikkalainen vakoilu, manipulointi, propaganda ja vaikuttajia täynnä oleva verkosto, jonka pääasiallinen tehtävä oli muokata yleistä mielipidettä USA:ssa sodalle myönteiseksi.

Kaikista provosointitoimista huolimatta Churchill sen paremmin kuin Rooseveltkaan eivät kyenneet saamaan Hitlerin Saksaa ja Rooseveltin USA:n välille sotaa, sillä Hitler ei halunnut missään tapauksessa kärjistää tilannetta USA:n kanssa. Niinpä Roosevelt alkoi yhä enemmän hakea ratkaisua pääsylle sotaan Japanin kautta. Hän sai japanilaiset lopulta hyökkäämään Pearl Harboriin käyttämällä keinona erittäin tehokasta kauppasaartoa ja mm. jäädyttämällä Japanin varat USA:ssa. Sitä ennen Japani oli yrittänyt kaikin keinon saada USA:n ja Japanin välille neuvotteluratkaisua, Roosevelt taas pyrki nimenomaan sotaan.

Churchill uskoi kongressin antavan Rooseveltille luvan julistaa sota Saksalle. USA:n tulo sotaan vahvisti vanhan sanonnan: "Kaikki on reilua sodassa ja rakkaudessa."

Ei ihme, että Englannin parlamentissa 15. helmikuuta 1942 Churchill julisti Amerikan liityttyä sotaan:

"Tämä on se mitä olen haaveillut, johon työlläni olen pyrkinyt, ja nyt se on käynyt toteen."

Churchillin ihailijat eivät suinkaan ole kritisoineet hänen rooliansa Amerikasta vetämisessä mukaan sotaan. Päinvastoin, se lasketaan hänen saavutuksekseen. Kysymys koskee oikeastaan enemmän amerikkalaisia. Mitä merkitsee että heidän presidenttinsä teki yhteistyötä ulkomaisen hallituksen päämiehen kanssa sotkeakseen oma maa mukaan sotaan? Kysymys oli taas Churchillille täysin yhdentekevä. Hän ei edes nähnyt Yhdysvaltojen täysivaltaisena ja itsenäisenä kansakuntana, jolla on oma luonne ja paikka maailmassa. Hänelle, amerikkalaiset olivat vain yksi "englantia puhuva kansa." Hän – englantilaisen aatelismiehen ja amerikkalaisesta rikkaasta suvusta peräisin olleen äidin poika - näki mielellään amerikkalaiset ja britit yhtenä kansakuntana jonka tehtävänä olisi jatkossakin suvereenisti hallita maailmaa.

 

Churchillin suuri epäonnistuminen

 

Mutta Churchillin käymässä sodassa on jotain perin pahasti pielessä. Sodan alkuvaiheessa Churchill julisti:

"Minulla on vain yksi päämäärä elämässä, tappio Hitlerille ja tämä tekee asiat hyvin yksinkertaiseksi minulle."

Kirjaimellisesti siis "voitto, voitto hinnalla millä hyvänsä" oli hänen politiikkansa käytännössä loppuun saakka. Tästä muodostui Churchillin perusteellinen ja kohtalokas virhe maailmansodassa: sotilaallisen toiminnan ja poliittisen strategian erottaminen toisistaan.

Kuten nyt tiedämme, Churchill rakasti ja nautti sodasta. Ja hän kävi sotaa ajattelematta yhtään sitä vanhaa Clausewitzin viisautta jonka mukaan ”sota on politiikan jatketta toisin keinoin.” Kaikista viime sodan suurvaltojen johtajista juuri Churchill kaikkein vähiten mietti ennen taistelujen päättymistä ja vihollisen tuhoutumista mitkä tulisivat olemaan sodan seuraukset. Stalin taas ymmärsi täysin, että koko sodan tarkoitus on pyrkiä tiettyihin tavoitteisiin ja valvoa tiettyjä poliittisia vaatimuksia. Koko sodan hän ei koskaan unohtanut näitä tärkeitä poliittisia tavoitteita. Mutta Churchillille kaikki oli Hitlerin lyöminen sodassa miettimättä yhtään sen paremmin Britannian kuin Euroopan tulevaisuutta.

Tuvia Ben-Moshe on ovelasti tuonut esille tämän groteskin välinpitämättömyyden:

”Kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, Churchill oli kertonut Asquithille että. . . hänen elämänsä tavoite oli "komentaa suuria voitokkaita armeijoita taisteluissa." Toisen maailmansodan aikana hän oli päättänyt ottaa täyden hyödyn minkä tilanne oli hänelle suonut, lähes esteettömän sotilaallisen hallinnan suuressa konfliktissa. Hän oli altis jättämään tai lykkäämään asioiden käsittelyä todennäköisesti sen vähäisen ilon takia. . . . Näin tehdessään hän hyllytti tai laiminlöi kokonaan niiden asioiden hoidon joihin hänellä olisi ollut pääministerin virkansa puolesta suuret mahdollisuudet.”

Churchillin politiikka tuki totaalisesti Stalinia ja samalla sulki muita mahdollisesti edullisempia lähestymistapoja. Sotilasasiantuntija Hanson Baldwin on esimerkiksi todennut:

”Ei ole epäilystäkään, etteikö se olisi ollut niin Britannian, USA:n kuin koko maailman etu jos kaksi suurta diktatuuria olisi pantu taistelemaan keskenään. Tällainen taistelu, jonka tuloksena olisi ollut sekä kommunismin ja natsismin heikkeneminen, olisi antanut mahdollisuudet huomattavasti vakaammalle rauhalle.”

Tämän järkevämmän vaihtoehdon sijasta Churchill heitti kaiken apunsa Stalinin Neuvostoliitolle.

Franklin Rooseveltin typerä ja naivi suhtautuminen Joseph Staliniin on tunnettu asia. Hän näki Stalinin "edistyksellisenä" miehenä ja korvaamattomana työtoverina luomaan tulevaisuudessa ”uutta maailmanjärjestystä”. Mutta uuskonservatiivit ja monet muut, jotka vertaavat ja Rooseveltin naiiviutta tässä asiassa Churchillin ”vanhan maailman” oveluuteen ja viekkauteen ovat valitettavasti pahasti väärässä. Rooseveltin kuvottava Stalinin imartelu on helposti sovitettavissa myös Churchilliin. Aivan kuten Roosevelt, Churchill äitelällä kommunististimurhaajan imartelulla ja kehumisella haki innokkaasti Stalinin henkilökohtaista ystävyyttä. Lisäksi hänen Stalinin ihailu ei eronnut julkisesti ja yksityisesti toisistaan. Tammikuussa 1944 hän vielä puhui Anthony Eedenille "syvään juurtuneista muutokset, jotka ovat tapahtuneet Venäjän valtiossa ja hallituksessa sekä uudesta luottamuksesta joka on kasvanut meidän sydämissämme Stalinia kohtaan." Vaimolleen Clementinelle Churchill kirjoitti kirjeessä lokakuussa 1944 Moskovan konferenssin jälkeen:

"Minulla on ollut erittäin miellyttäviä keskusteluja vanhan Karhun kanssa. Pidän hänestä sitä enemmän mitä enemmän näen häntä. Nyt he kunnioittavat meitä ja olen varma he haluavat työskennellä kanssamme. "

Kirjailijat, kuten Isaiah Berlin, ovat yrittäneet antaa vaikutelman, että Churchill vihasi tai halveksi kaikkia diktaattoreita kuten Stalinia, ovat joko tietämättömiä tai epärehellisiä. Churchillin kannattajat väittävät usein, että toisin kuin amerikkalaiset, tämä älykäs ja tämä viekas brittiläinen valtiomies näki Neuvostoliiton vaaran ja toimi sinnikkäästi estääkseen sen. Churchillin kuuluisa "Välimeren strategia” hyökätä Eurooppaan sen "pehmeän vatsan" kautta väitetään olevan osoitus tästä. Mutta tämä oli Churchillin jälkikäteen laadittua puolustusta jonka hän kehitteli kylmän sodan vuoksi eikä siitä ole juuri mitään vakavasti otettavaa näyttöä. Koko Balkanin operaation sotilaallinen onnistumismahdollisuus oli lähes olematon eikä se koskaan ollut vakavasti harkinnassa. Operaationa se olisi ollut yhtä toteuttamiskelvoton kuin Winstonin idea iskeä Eurooppa-linnoitukseen Suomen talvisodan aikana pohjoisesta käsin, tai hyökätä Pohjois-Ranskan kautta vuonna 1945, johon mennessä puna-armeija olisi voinut olla jo Reinillä.

 

Churchillin visio Saksan kohtelusta sodan jälkeen

 

Churchillin kaunis näkymä Stalinista ja Venäjästä poikkesi jyrkästi siitä miten hän näki Saksan. Hitlerin takana kummitteli Churchillin havainnoissa vanha haamu preussilaisuudesta, joka oli aiheuttanut, väitettiin, ei vain kaksi maailmansotaa, vaan myös Preussin ja Ranskan välisen sodan. Se mitä vastaan hän taisteli oli "natsien tyrannia ja Preussin militarismi", "kaksi keskeistä saksalaista elementtiä elämässä, jotka on ehdottomasti hävitettävä." Lokakuussa 1944 Churchill oli vielä selittänyt Stalinille:

"Ongelmana oli, miten estää Saksaa pääsemästä jaloilleen meidän lastenlastemme aikana."

Churchillin visio saksalaisuudesta syntyi yhdistelmästä lähes rotutietoisesta vastenmielisyydestä ja voimatasapainolaskelmista.

"Churchillin tarkoituksena ei ollut pelkästään pelastaa maailman sivilisaatiota natseilta, mutta hänen omien sanojensa mukaan "toistaiseksi ehkäisemällä niiden [saksalaisten] nousu jälleen sotilaalliseksi voimaksi."

Churchill kieltäytyi kaikin tavoin edes kuuntelemasta niitä Saksan sisällä olevia voimia jotka pyrkivät kukistamaan Hitlerin. Sen sijaan, että olisi pyrkinyt kaikin tavoin edistämään ja auttamaan natsienvastaisen vallankaappauksen onnistumista Saksassa, Churchill vastasi näihin tunnusteluihin Saksan puolelta kylmällä hiljaisuudella. Adam von Trottin ja muiden vastustajien lähettämät varoitukset lähestyvästä Euroopan bolshevisoinnista eivät tehneet minkäänlaista vaikutusta Churchilliin. Muuan historioitsija onkin kirjoittanut:

"hänen tinkimättömyytensä ja kieltäytymisensä hyväksymästä keskusteluja toisinajattelevien saksalaisten kanssa sulki edes mahdollisuuden lopettaa sota jo heinäkuussa 1944."

Jälkeenpäin Churchill valehteli alahuoneessa roolistaan Casablancan neuvotteluissa jossa oli ollut kyse Saksan ehdottomasta antautumisesta. Eisenhower vastusti sinnikkäästi ehdottoman antautumisen mallia sen vaikeuttaessa sotaa koska se nosti Wehrmachtin taistelumoraalia.

Churchillin tuki ns. Morgenthaun suunnitelmalle antoi saksalaisille pelottavan kuvan mitä "ehdoton antautuminen" tarkoittaisi. Tämä suunnitelma jota Roosevelt ja Churchill käsittelivät Quebecissa, olisi merkinnyt toteutuessaan Saksan muuttamiseksi maatalous- ja pastoraalimaaksi niin että hiilikaivokset ja Ruhrin teollinen talousalue olisi romutettu. Se olisi voinut johtaa miljoonien saksalaisten kuolemaan ja suunnitelmana se muistutti natsien alustavasti Venäjälle ja Ukrainaan kaavailemaa mallia. Tämä Churchillin hyväksynnän saanut mutta myöhemmin hylätty ja historiasta häivytetty visio oli omalta osaltaan vaikuttamassa Saksan propagandakoneiston säestyksellä siihen miten ankarasti ja katkerasti saksalaiset sotivat toivottomaan loppuun asti.

Churchill oli aluksi vastenmielinen Morgenthaunin suunnitelmalle. Mutta professori Lindemann, mielipuolinen saksalaisten vihaaja kuten Morgenthau itse, voitti Churchillin puolelleen. Lindemann totesi lordi Moranille, Churchillin henkilökohtaiselle lääkärille:

"Selitin Winstonille että tarkoituksena oli pelastaa Britannia konkurssilta poistamalla vaarallinen kilpailija .... Winston oli ajatellut sitä tällä tavalla, ja hän sanoi ettei enää halua lisää julmuuksia Saksan kansalle. "

Itseasiassa Morgenthaunin ohjelman sanamuodon laati kokonaan Churchill. Kun Roosevelt palasi Washingtoniin, Hull ja Stimson ilmaisivat kauhunsa. Toisaalta Churchill ei katunut. Sodan aikaa käsittelevässä historiassaan hän ei mainitse osuudestaan Morgenthaunin suunnitelmasta ja hän vääristää sen määräyksiä. Epäsuorasti hän valehteli oman roolinsa ja sen että hän tuki tätä kammottavaa ohjelmaa.

 

Saksan pommitukset

 

Churchillin keskeinen osa Saksan kaupunkien pommituksista on tunnettu asia. Hän valehti röyhkeästi alahuoneessa ja sekä suurelle yleisölle että pommitukset olisi suunnattu vain sotilaallisten ja teollisten laitosten tuhoamiseksi. Itse asiassa, tavoitteena oli tappaa ”alue- ja mattopommituksilla” niin monta siviiliä kuin mahdollista siten ja tällä tavalla murtaa saksalaisten taistelumoraali ja pakottaa Saksa polvilleen. Jo sodan aikana tehdyt analyysit olivat osoittaneet että pommitukset itse asiassa vain lujittivat saksalaisten vastarintaa ja niiden kyky heikentää Saksan sotatuotantoa ei ollut niin valtava kuin on yleensä luultu (sen suurin merkitys lienee ollut välillinen; se että Saksa joutui sitomaan paljon torjuntahävittäjiä ja eteenkin raskasta ilmatorjuntatykistöä miehistöineen, joten se helpotti liittoutuneiden painetta taistelurintamilla. Toisaalta pommikoneet olivat valtaosaltaan poissa tukemassa liittoutuneiden omia sotilasoperaatioita).

Marsalkka Bernard Harris, RAF:n strategisten pommitusten johtaja oli Churchillin mies tähän virkaan. Harris oli vakaumuksessaan ainakin rohkea eikä peitellyt näkemyksiään myöhemminkään:

”Tavoitteena oli yksiselitteisesti Saksan kaupunkien tuhoaminen, saksalaisten työntekijöiden tappaminen sekä sivistyneen elämän häiritseminen koko Saksassa.”

Pommituksista huolimatta Saksa saavutti sotatuotannon huipputasonsa vuoden 1944 lopulla. Tuhot olivat joka tapauksessa siviileille ja kauniille saksalaisille kaupungeille valtavat. Tuhat vuotta vanha kaupunkikulttuuri tuhottiin. Hampurin pommitusten aikaansaamissa tulimyrskyissä ihmiset paloivat kuin soihdut tai sulivat kiinni asfalttiin. Yli 42 000 ihmistä kuoli. Ei ihme, että sivistynyt ja oppinut eurooppalainen Harvardin yliopiston professori Joseph Schumpeter oli valmis kertomaan kenelle tahansa "kuka ikinä halusi kuunnella", että ”Churchill ja Roosevelt olivat tuhoamassa enemmän kuin Tsingis Khan”. Kuuluisin teko oli Dresdenin tuhoaminen helmikuussa 1945. Royal Air Forcen virallisen historian mukaan:

"Saksan tuhoaminen oli jo sitä ennen ollut kauhun mitta-asteikolla samaa luokkaa Attilan tai Tsingis Khanin aikaansaaman tuhon kanssa."

Tässä vaiheessa täysin tarpeeton tuho alkoi nostaa jo kritiikkiä. Mitä sankarimme teki? Hän lähetti muistion yleisesikuntaan (Chief of Staffs):

”Minusta tuntuu, että on tullut aika jolloin kysymys Saksan kaupunkien pommituksista vain terroritarkoituksessa, vaikka muiden tekosyiden varjolla, olisi tarkistettava. Muutoin joudumme ottamaan hallintaan täysin tuhoutuneen maan. . . . Dresdenin tuhoaminen nostaa esille vakavat kysymykset liittoutuneiden pommituksista . . . Tunnen tarvetta keskittyä tarkempiin sotilaallisiin tavoitteisiin. . . eikä pelkkiin terroriin ja mielivaltaisiin tuhoamisiin niin vaikuttavalta kuin ne kuulostaakin...”

Sotilasjohtajat näkivät tämän pelkkänä Churchillin halpana juonena ja ymmärsivät että heidät aiottiin panna järjestykseen joten he kieltäytyivät hyväksymästä muistiota. Sodan jälkeen Churchill rennosti irtisanoutui siitä että tiesi Dresdenin pommituksista väittäen:

"Minä luulin että amerikkalaiset tekivät sen."

Ja silti pommitukset jatkuivat. Maaliskuun 16.päivänä 20 minuutin aikana Würzburg revittiin maan tasalle. Vasta huhtikuun puolivälissä, Berliinin ja Potsdamin pommitusten jälkeen operaatiot lakkasivat. Bernard ”Pommittaja” Harris totesi ettei Saksassa enää ollut mitä pommittaa. On tuskin tarpeen muistuttaa että Churchill tuki atomipommien pudottamista Hiroshimaan ja Nagasakiin. Kun Truman rakensi myytin jonka mukaan "500 000 pelastettiin" välttämällä hyökkäys Japanin kotisaarille oli korkein sotilaallinen arvio 46 000 kuollutta amerikkalaista. Churchillin väitteet ylittivät vielä Trumaninkin valheen: atomipommi oli pelastanut 1 200 000 ihmishenkiä, mukaan lukien 1 000 000 amerikkalaista, hän maalaili.

 

1945: Pimeä puoli

 

Ja niin tulemme vuoteen 1945 ja siihen alati säteilevään riemuun jossa Absoluuttinen Hyvä otti voiton Absoluuttisesta Pahasta. Myytin pimeää pimeää puolta oli kuitenkin mahdoton täysin tukahduttaa. Se on tarina sekä voittajien että heidän suojattien rikoksista ja julmuuksista. Koska Winston Churchill oli keskeisessä osassa liittoutuneiden voitossa oli se myös tarina rikoksista ja julmuuksista johon Churchill oli sekaantunut. Näitä ovat noin 2 miljoonan ihmisen pakkopalauttamiset Neuvostoliittoon. Näiden joukossa oli kymmeniä tuhansia, jotka olivat taistelleet saksalaisten kanssa Stalinin sortojärjestelmää vastaan. Tästä Alexander Solzhenitsyn kirjoitti Vankileirien Saaristossa :

”Omissa maissaan, Rooseveltia ja Churchilliä kunnioitetaan valtiomiesviisauden ruumiillistumina. Meille meidän Venäjän vankiloiden keskusteluissa, heidän johdonmukainen lyhytnäköisyys ja tyhmyys paljastui hämmästyttävän ilmeisenä. . . mikä sotilaallisesti tai poliittisesti paljastui heidän luovutettua Stalinin käsiin satoja tuhansia aseistettuja Neuvostoliiton kansalaisia jotka olivat päättäneet olla antautumatta.”

Eräs häpeällisemmistä oli kasakoiden luovuttaminen Stalinille. He eivät koskaan olleet edes Neuvostoliiton kansalaisia koska he olivat taistelleet puna-armeijan vastaan sisällissodassa ja sitten muuttivat pois Neuvostoliitosta. Stalin oli ymmärrettävästi erityisen innokas saamaan heidän kynsiinsä ja britit tekivät heille palveluksen. Solzhenitsyn kirjoitti Winston Churchillistä:

”Hän luovutti Neuvostoliitolle 90 000 kasakkamiestä. Yhdessä niiden mukana hän on myös luovutti vaunulasteittain vanhoja ihmisiä, naisia ja lapsia. . . . Tämä suuri sankari, jonka muistomerkkejä on kaikkialla Englannissa, määräsi että nekin on luovutettava kuolemaan.”

Ranskan ”puhdistuksissa” vuoti verta enemmän kuin suuressa vallankumouksessa eikä kosto rajoittunut vain niihin, jotka on tavalla tai toisella olivat auttaneet saksalaisia: mukana olivat kaikki ne jotka ranskalaisten vastarintaliikkeen kommunistien näkökulmasta katsottiin ”äärioikeistolaisiksi”. Tito, Churchillin suojatti, on lisättävä luetteloon: hän murhautti kymmeniätuhansia kroaatteja, eikä vain Ustasha-järjestöön kuuluvia, vaan ns. "luokkavihollista", klassiseen kommunistisen tyyliin. Titon ja hänen joukkojensa murhaamiin lukeutui myös noin 20 000 Slovenian kommunismin vastaista taistelijaa. Kun Titon partisaanit riehuivat Triestessä, jonka Tito yritti napata vuonna 1945 murhattiin myös tuhansia italialaisia.

Churchillin liittolaisen tunkeuduttua Keski-Euroopaan ja Balkaniin alkoivat joukkokarkotukset. Joillakin Britannian hallituksen jäsenillä oli tunnontuskia osavastuun vuoksi. Churchill ei tällaisia tuntenut. Esimerkiksi tammikuussa 1945 osoitti hän sen ulkoministeriölle:

"Miksi meidän pitäisi pitää yllä meteliä venäläisten suorittamista saksalaisten ja muiden karkotuksista Romaniassa? ... En näe että venäläiset tekevät väärin pannessaan 100 000 tai 150 000 heistä tekemään työtä .... En voi itse katsoa, että se on väärin jos venäläiset ottaa mihin tahansa väestöryhmään kuuluvia romanialaisia ja vievät heidät Venäjän hiilikaivoksiin. " Noin 500 000 saksalaista karkotettiin pakkotyöhön Neuvostoliittoon Churchillin ja Rooseveltin annettua suostumuksensa Jaltassa että orjatyövoimaa voitiin käyttää "korvauksena".

Pahinta oli noin 15 miljoonan saksalaisen karkottaminen heidän esi-isiensä seuduilta Itä-ja Länsi-Preussissa, Sleesiassa, Pommerissa sekä sudeettialueilla. Tämä tapahtui sen Teheranissa tehdyn sopimuksen nojalla, missä Churchill ehdotti Puolan "siirtymisestä länteen" sekä siksi että Churchill hyväksyi Tšekin johtajan Eduard Benes suunnitelman "etnisestä puhdistuksesta" Böömissä ja Määrissä. Puolestatoista kahteen miljoonaan Saksan siviiliä kuoli joukkomurhien, joukkoraiskausten ja yleisen kaaoksen keskellä. Unkarilainen liberaali Gaspar Tamas kirjoitti, että saksalaisten ajaminen ulos Itä-ja Keski-Euroopassa "jossa heidän esivanhempansa ovat rakentaneet katedraalit, luostarit, yliopistot ja rautatieasemien" merkitsi koko antiikin kulttuurin pyyhkimistä pois.

Kaiken huipennukseksi tuli vielä Nürnbergin ”oikeudenkäynti” jonka senaattori Robert Taft kuvasi oikeuden irvikuvaksi ja jossa Stalinin tuomarit ja syyttäjät, 1930-luvun puhdistusten veteraanit, olivat spektaakkelin keskeisiä hahmoja. Tultaessa vuoteen 1946 alkoi Churchill valitella paheksuvaan ääneen tapahtumista Itä-Euroopassa:

"Stettinistä Baltiaan ja Adrianmeren Triesteen on rautaesirippu laskeutunut ympäri Eurooppaa."

Göbbels oli tehnyt termin "rautaesirippu" tunnetuksi.

Euroopan mantereella oli nyt vain yksi mahti – Stalinin Neuvostoliitto. "Kun sodan välke postui", John Charmley kirjoittaa, "Churchillille alkoi hahmottua tehdyn virheen suuruus." Churchillin omat syvämietteellinen katumus on jyrkässä ristiriidassa hänen ihailijoidensa voitonriemun kanssa. Sodan jälkeen hän kertoi Robert Boothbylle:

"Historioitsijat ovat taipuvaisempia tuomitsemaan sodan ajan ministerit vähemmän voittojen kuin sodan poliittista seurauksista. Tuolla mittarilla en ole varma, että minä olisin suoriutunut hyvin. "

Toista maailmansotaa käsittelevän historian ensimmäisen osan esipuheessa Churchill selitti miksi hän oli niin levoton:

”Inhimillinen tragedia huipentuu kun kaikkien satojen miljoonien ihmisten uhrausten ja ponnistelujen jälkeen oikeuden voitettua emme ole vieläkään saaneet rauhaa ja turvallisuutta vaan suuremmat uhat kuin mistä selvisimme.”

Voitonpäivänä hän ilmoitti voiton "tuoneen vapauden jokaiseen maahan." Mutta yksityisesti sihteerilleen hän mainitsi: "Mitähän on Venäjän valkoisten hankien ja Doverin valkoisten kallioiden välissä?"

 

Millainen hän oli?

 

Oli siis hieman myöhäistä esittää tuollaisia kysymyksiä. Sen sijaan olisi aiheellisempaa kysyä mitä pitäisi ajatella sellaisesta valtiomiehestä, joka esitetään vieläpä ”kaikkien aikojen suurimpana” joka ei vaivautunut edes miettimään mitä maaninen pyrkimys Saksan tuhoamiseen - ”voitto millä hinnalla hyvänsä” - merkitsi esimerksi Euroopalle. Tuhoamalla Saksan tuhosi Churchill hengenheimolaisensa, toisen Saksan vihaajan, Rooseveltin kanssa luonnollisen tasapainottavan tekijän Venäjälle. Tämän kohtalokkaan virhearvion vuoksi piti herra Churchillin sotkea sitten USA pysyvästi kylmään sotaan ja Eurooppaan koska mitään muuta ei enää ollut jäljellä. Tämä muutti peruuttamattomasti myös Amerikan Yhdysvallat ja tämä olisi syytä aina muistaa maailman uusimmissa konflikteissa. Olivathan amerikkalaiset erittäin vastahakoisia ylipäätään liittymään koko sotaan ennen Pearl Harboria.

Välittömästi sodan jälkeisissä ensimmäisissä vaaleissa Churchill kärsi tappion. Kun konservatiivit palasivat valtaan vuonna 1951, "Churchill valitsi hallituksen, joka oli mitä ilmeisemmin historian vähiten konservatiivisin." Mutta nuo vuodet osoittivat ettei hän todellisuudessa oikein koskaan piitannut kovinkaan paljon sisäpolitiikasta. Se mitä hän rakasti oli valta ja tuon vallan suomat mahdollisuudet elää draaman ja kamppailun täyttämää elämää sekä ennen kaikkea käydä loputonta sotaa.

On houkuttelevaa tarkastella Winston Churchillia syvästi virheitä täynnä olevana ihmisenä, joka kutsuttiin kriittisellä hetkellä taistelemaan ainutlaatuisen kauhistuttavaa pahaa vastaan ja joka puutteistaan huolimatta sai kunniakkaan voiton. Tällainen tuomio olisi hyvin pinnallinen. Hänen uransa suora ja rehellinen tutkimus tuottaa toisenlaisen johtopäätökseen: kaikki mitä oli sanottu ja tehty osoitti että Winston Churchill oli verenhimoinen mies – Man of Blood - vailla mitään poliittisia periaatteita ja hänen ihaileminen ja palvominen turmelee vain politiikan ja historian tutkimuksen rehellisyyden.

 

Lähteet:

John W. Denson, The Costs of War

Ralph Raico - Rethinking Churchill

Eugene B. Sledge, The Old Breed and the Costs of War

Paul Fussell, The Culture of War

Paul Gottfried, Is Modern Democracy Warlike?


( Päivitetty: 02.04.2013 20:02 )

 - pelontorjunta | Kommentit (1)Kommentoi