Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
28293031123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

RSS

 Myytti suurten maataistelujen ratkaisevasta merkityksestä toisessa maailmansodassa
12.01.2016 15:29 | pelontorjunta

     Kuva. Vas ylh. Britannian ilmavoimien Mosquito-lentokone. Vas alh. Essex-luokan lentotukialus ja sen sotilaita tutkan ääressä suunnittelutehtävissä. Ylh oik. superraskaita strategisia B-29 pommikoneita valmistumassa Wichitassa, Kansasissa. Alh oik primitiivistä itärintaman sodankäyntiä - hevoset vetämässä Saksan armeijan kuormastoa.

 

Maasodankäynnin merkitys sotatuotannossa

 

Useimpien ihmisten mielestä toinen maailmasota oli etupäässä valtavien suurten maa-armeijoiden sotaa. He mieltävät ilma- ja merivoimat armeijoiden apuvoimiksi. Tätä näkemystä vahvistaa se että epäilemättä suurin osa maailmansotaan osallistuneiden maiden sotilaista palveli maavoimissa. Tosin tarkempi analyysi paljastaa että mitä teknologisesta kehittyneemmästä maasta oli kyse, sitä suuremmaksi nousi henkilövahvuuksilla mitattuna myös merivoimien, ilmavoimien sekä ilmapuolustusjoukkojen osuus.

Mutta miten sotabudjetit itse asiassa jakaantuivat suurissa sotaa käyneissä maissa? Mitä sotateollisuuden palveluksessa olevat tekivät? Ehkä monet aavistavat että merivallat kuten Iso-Britannia ja myös Japani käyttivät suuren osan varustelustaan muuhunkin kuin vain armeijaan ja maasotaan. Todellisuus on ollut jotain aivan muuta. Ne käyttivät maasotaan vielä paljon vähemmän kuin luulitkaan. Saksan on kuitenkin arveltu käyttäneen ylivoimaisesti suurimman osan varustelustaan suureen armeijaansa. Näin useimmat ajattelevat. Tässä tulee seuraava yllätys. Saksa nimittäin ei käyttänyt ylivoimaisesti eniten varustelustaan maasotaan. Ei alkuunkaan.

 

Saksan sotatuotannon tunnuslukuja

 

Mitäpä muuta ihmisten mieleen Wehrmachtista tulee kuin suuri Saksan armeija ja sen motorisoidut panssarijoukot tunkeutumassa ”salamasodalla” vihollislinjojen läpi ”etäisin tavoittein”. Ensinnäkin Wehrmacht ei ollut Saksan armeija. Saksan armeija oli Heer. Ja tuo Heer ei myyttisestä kuvastaan huolimatta suinkaan ollut vahvasti mekanisoitu Blitzkrieg-sotavoima valtavine panssarivaunumäärineen, panssaroitune kuljetusajoneuvoineen, motorisoituine tykistöineen – ylipäätänsä motorisoitu ”valtava sotavoima”. Todellisuus on huomattavasti vaatimattomampi, jossain määrin jopa huvittava. Saksan armeija, Heer, oli etupäässä hevosvetoinen jalkaväkidivisioonista koostuva sotavoima, jonka mekaanisuus oli kaukana sodan ajan natsipropagandan luomasta myyttisestä kuvasta. Ohjearvojen mukaisesti oli vuonna 1940-41 saksalaisen jalkaväkidivisioonan kalustosta moottoriajoneuvoja 942 (ei sisällä moottoripyöriä) ja hevosia – peräti 5 375. Siis 450% enemmän hevosia kuin moottoriajoneuvoja . Ja tämä oli vain ohjeellinen vahvuus. Todellisuus oli hevosvetoisempi. Niinpä vuoteen 1943 mennessä jalkaväkidivisioonan moottoriajoneuvomäärät olivat laskeneet noin 400 kun taas hevosten määrä oli useimmiten yli 6 000. Saksan divisioonista vain noin 15-16% oli mekanisoituja, motorisoituja tai panssaridivisioonia.

Kuva Saksan Heeristä panssariarmeijana on eräs sitkeimmistä myyteistä joka yhä elää jopa historioitsijoiden mielissä. Paljonko Saksa siis käytti varustelustaan lopulta armeijaan ja maasotaan? Vastaus ei ole yksiselitteinen. Pelkkä tuotantokustannuksiin perustuva laskelma voi antaa väärän kuvan. Armeijoiden käyttämän kaluston hintaan vaikutti tuotannon tehokkuus. Mitä pitemmät valmistussarjat sitä edullisemmaksi yksikköhinta muodostui. Kaluston hinta laski vuosien myötä.

Saksa käytti sotatuotannostaan lopulta yllättävän vähän maasotaan. Vielä vuoden 1942 loppuun mennessä oli panssarivaunujen, rynnäkkötykkien ja telalavettisten tykkien osuus sen sotatuotannosta vain alle 4%. Tuotannon kasvu johti lopulta siihen että maksimissaan panssarit (AFV) muodostivat vuonna 1944 noin 8% sotatuotannosta. Ei sen enempää. Keskimäärin vuosien 1939-45 sotatuotannosta tuotantolukujen ja yksikköhintojen perusteella Saksa käytti noin 7% panssarivaunuihin, rynnäkkötykkeihin, panssarintuhoajavaunuihin sekä telalavettisiin tykkeihin (self-propelled guns).

Panssarit olivat selvästi armeijan asejärjestelmän kallein menoerä. Saksan hevosvetoisen armeijan luonne selittää sen että sen moottoriajoneuvot, tykit ja kevyemmät muut aseet, panssaroidut kuljetusajoneuvot ym muodostivat lopulta sotatuotannosta vain hieman panssareita suuremman osuuden: vain 8-9% sotatuotannosta. Ammukset saattoivat muodostaa armeijan menoerästä jopa puolet. Vaikka aseiden osuus varustelusta yksistään nousi 8-9%:n osuuteen niin todellisuudessa Saksan Heer sai sodan aikana tuosta asetuotannosta lopulta vain hieman yli puolet, keskimäärin noin 55%. Asetuotannosta huomattavan osan muodosti ilmatorjuntatykistö. Esim. 1943-45 vain 12-13% Saksan ilmatorjunta-aseista oli itärintamalla armeijaa ja ilmavoimia tukemassa. Noin 80% oli taistelussa länsiliittoutuneiden strategisia ilmavoimia (RAF Bomber Command ja USAAF) vastaan. Saksan laivasto ja Luftwaffe ottivat oman osuutensa myös kaikista ajoneuvoista. Ammustuotanto muodosti noin neljäsosan Saksan sotatuotannosta. Mutta jopa tästäkin suuresta menoerästä keskimäärin noin 37% meni Luftwaffelle ja Kriegsmarinelle. Yhden panssarivaunun hinta vastasi neljän torpedon hintaa.

Saksan sotatuotannon dokumentoitu tieto osoittaa että maasota nieli lopultakin vain 30-33% Saksan sotatuotannosta. Osuus voi olla jopa vieläkin pienempi jos huomioidaan se että suuri osuus tuotekehittelyä, innovointia kohdistui lähes yksinomaan ilma- ja merisodan tuotantoon ja ei aina näkynyt sotatuotannon kustannusarvioissa. Esim. Saksa käytti V-2 rakettiprojektiin noin 3 miljardia RM:ää, summa joka vastasi noin 30 000 Pzkw IV-panssarivaunun hintaa. Tämä raketti oli ilmasodan ase. Saksa käytti pelkästään vuonna 1943 peräti 4½ miljardia markkaa betoniseen suojarakentamiseen. Tästä rakentamisesta noin 80% kohdentui strategista ilmasotaa vastaan suojautumiseen. Se vastasi noin 13% Saksan ”varsinaisesta” sotatuotannosta.

On siis perusteltua esittää arvio että Saksan sotatuotannosta vain noin 30% suuntautui maasotaan. Tämän tosiasian luulisi kiinnostavan tutkijoita enemmän. Vastoin yleistä luuloa armeija ja siten maasota ei ollutkaan Saksan sotatuotannon prioriteetti. Väite itärintamasta sodan ”päänäyttämönä” ontuu tuotannon osalta . Suurimman potin sotavarustelusta keräsi lopulta ilmasota (Lufwaffe): noin 58% ja merisota (Kriegsmarine) noin 12%. Koko sodan ajan panosti Saksa sotatuotannossa enemmän sukellusveneisiin kuin panssarivaunuihin. Itse asiassa se olisi halunnut panostaa siihen vielä enemmän muttei lopulta pystynyt. Sukellusveneet olivat tärkeä prioriteetti, panssarit eivät.

 

Länsiliittoutuneet

 

Britannia oli kiistaton merivalta numero yksi ennen sotaa mutta sitä se ei enää ollut sodan jälkeen. Vuonna 1938 ensimmäisen kerran tiettävästi koko Britannian historiassa Royal Navy menetti ensi kerran ykkösasemansa asevoimien määrärahojen jaossa. Se ei sitä menettänyt armeijalle vaan – ilmavoimille. Seuraavana vuonna RAF sai varustelumenoista 109.9 miljoonaa puntaa, laivasto 82.9 miljoonaa ja armeija 67.6 miljoonaa puntaa. Tämä johti lopulta siihen että pelkästään lentokonetuotanto (joka ei suinkaan ollut koko ilmasodan menomomentti) muodosti sodan loppupuolella peräti 50% Britannian sotatuotannosta.

Britanniassa käytiin asevoimien ja poliittisen eliitin sisällä voimakasta kädenvääntöä siitä miten sotaa lopulta käytäisiin. Laivaston tärkeä merkitys saarivaltakunnalla oli itsestään selvää. Ilmavoimien asema vahvistui kuitenkin kaikenaikaa. Lopulta ns. mopen osaan joutui tietenkin armeija. Alkuperäinen suunnitelma jossa brittiarmeija olisi käsittänyt pitkälle toistasataa divisioona supistettiin merkittävästi. Lopulta Royal Army käsitti vain noin 60 divisioonaa joista osa oli ns. garrison- tyyppisiä ei-taisteluvalmiuteen asetettuja imperiumin ”vartioita” ympäri maailmaa.

Paradoksaalisesti Normandian maihinnousun lähestyessä Britannia itse asiassa voimakkaasti leikkasi lisää panssarivaunutuotantoa. Sen sijaan lentokoneiden ja varsinkin raskaiden strategisten pommikoneiden tuotantoa lisättiin entisestään. Britanniassa lentokonetuotanto ja kaikki ilmasotaan sidoksissa oleva tuotanto yleensäkin oli valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Se ei sallinut rekrytoida omaa ammattitaitoista miespuolista työväkeään asevoimiinsa. (Saksa toimi lähes samoin) Armeija sai luvan joustaa vaatimuksissaan. Maasotaan osallistuneet divisioonat olivat sitten lähes kaikki mekanisoituja, hyvin koulutettuja, tulivoimaisia ja niillä oli korkealuokkainen tykistö ja logistiikka. On kiinnostavaa että pääministeri Winston Churchill mainitsi Franklin D. Rooseveltin voitettua vuoden 1940 presidentinvaalit että ”suurten maa-armeijoiden aika oli ohi.” Toisessa maailmansodassa käytti Britannia tuskin edes 20% sotatuotannostaan armeijaan ja sen maasotaan.

USA:n sotatuotanto – ylivoimaisesti kaikkein suurin ja työntekijää kohden tuottavin maailmassa kulki lopulta hyvin samanlaista polkua kuin Britannian. Se panosti ilmavoimiin, leikkasi alkuperäisiä armeijan tavoitteita huomattavasti ja rakensi lopulta huomattavasti suuremman laivaston kuin mikä oli Britannialla. Juuri laivaston valtava rooli tuotannossa johti siihen että lähes 300 000 lentokoneen (joista strategisia pommikoneita oli kymmeniä tuhansia) tuotannosta huolimatta ilmavoimien osuus sotatuotannosta jäi ”vain” noin 35-40%:iin. Aluksi USA:n armeijan piti käsittää jopa 250 divisioonaa. Mutta kuten Britanniakin myös USA leikkasi rankalla kädellä armeijan toivomuslistaa. Lopulta USA varusti sotaan vain 90 divisioonaa maavoimia, lähes kaikki mekanisoituja, hyvin varustettuja, tulivoimaisia, erinomaisella logistiikalla ja huollolla turvattuja koulutettuja joukkoja. Vaikka USA valmisti valtavia määriä panssarikalustoa ja muuta materiaalia muillekin armeijoille kuin omalleen muodosti maasota Britanniankin tavoin lopulta vain noin 20% koko sotatuotannosta. Länsiliittoutuneiden ilma- ja merisodan voimakkaan priorisoinnin mahdollisti Saksaa turvatumpi sotatuotanto. Kriittinen tekijä oli työvoima. Suurista maa-armeijoista luopuminen vapautti työvoimaa lentokone- ja laivastotuotantoon.

 

Japani

 

Tuskin minkään muun maan sotatuotantoa, määrää ja laatua on aliarvioitu niin paljon kuin Japanin. Mitä ilmeisemmin tämä johtui siitä että Japani ei todellakaan valmistanut paljon maavoimille tykkejä ja panssarivaunuja. Eurosentrinen historiantutkimus on vuosikymmenet aliarvioinut Japanin sotatuotantoa sen vuoksi että se ei yleensäkään osaa suhtautua Tyynenmeren sotanäyttämöön ja siellä käytyyn meri- ja ilmasodan korkeaan teknologiaan riittävällä tietämyksellä. Vastoin yleistä luuloa Japani pääsi vuodesta 1942 aina kesään 1944 sotatuotannossaan hämmästyttäviin lukemiin. Amerikkalaistutkimusten mukaan vuodesta 1937 vuoden 1944 alkupuolelle Japanin kansantulo kaksinkertaistui. Sen laivasto oli korkean teknologisen osaamisen ja suunnittelun malliesimerkki. Neuvostoliitolla ei ollut mitään vastaavaa esittää. Japani tuotti selvästi enemmän tärkeää alumiinia kuin Neuvostoliitto.

Japanilla oli myös erittäin korkeatasoiset laivaston ilmavoimat jonka lentäjät ehkä maailman vaativimmalla taisteluareenalla osoittivat huomattavaa taitoa – sodan alussa. Päinvastoin kuin Britannian laivastolla Japanilla oli omat lentotukialuksilta operoivat lentokoneet. Ja päinvastoin kuin Saksalla ja Neuvostoliitolla Japanin lentokoneilla oli pitkä toimintasäde. Japanilla sotavoimat kykenivät moderniin strategiseen sodankäyntiin vaikealla Tyynellämerellä.

Kaikista II maailmasodan suurista maista Japani käytti myös vähemmän sotatuotannostaan omaan armeijaan. Itse asiassa Japanin armeija Mantsuriassa ja monissa kaukana olevissa muissa tukikohdissa joutui osittain itse varustamaan itsensä paikallisella tuotannolla ja kaupankäynnillä. Maasotaan Japani käytti lopulta vain 15% sotatuotannostaan. Ja mm. ajoneuvot (jotka kaikki eivät olleen suinkaan armeijan) mukaan lukien panssarivaunut muodosti vain 2-3% sotatuotannosta. Sotatuotannosta laivasto vei yli puolet ja ilmavoimat noin kolmasosan.

Kaikissa neljässä maassa, Saksassa, USA:ssa, Britanniassa ja Japanissa armeija ja maasota joutui enemmän tai vähemmän alistumaan kohtaloonsa ilma- ja merivoimien viedessä 70-85% sotatuotannosta. Panssarivaunutuotanto oli lopulta varsin mitätöntä verrattuna lentokone- ja laivastotuotantoon.

 

Myytti maataistelujen ratkaisevasta roolista

 

Toisessa maailmansodassa ei todellisuudessa ollut yhtään suurta ja merkittävää maataistelua joka olisi ratkaissut sodan lopputuloksen. Ei Stalingrad, Kursk tai El Alamein vuosina 1942-43 eikä edes Normandia tai Operaatio Bagration vuonna 1944. Maataisteluihin sitoutunut materiaali ei ollut niin kallista että sen menettäminen sodan jatkamisen kannalta olisi ollut Saksalle tai Japanille katastrofaalinen ja kohtalokas.

El Alameinin taisteluissa Saksan Pohjois-Afrikassa olevat joukot menettivät kalustoa jonka arvo Saksan sotatuotannosta kyseisenä vuonna muodosti tuskin enempää kuin 0.3%. Operaatio Zitadellen (Kursk 1943) kalustomenetykset Saksalle olivat yllättävän vähäiset. Vain 323 panssaria ja rynnäkkötykkiä (Glantz, House). Yhdessä lentokoneiden ja muun menetetyn kaluston kanssa nuo menetykset nousivat vain hieman yli 1%:iin Saksan vuoden 1943 sotatuotannosta. Vaikka laskettaisiin koko Saksan itärintaman kalustotappiot heinä-elokuussa samana vuonna mukaan lukien kaikki lentokonemenetyksetkin jäävät tappiot alle 4%:iin sotatuotannosta.

Stalingradin taistelujen kalustomenetykset lentokoneineen jäivät vielä pienemmäksi koko sotatuotannosta: noin 3%. Albert Speerin taloudellinen neuvonantaja Karl Hettlage arvioi että Saksa kykeni vuosien 1942-43 tuotannassa varustamaan kuukaudessa 23 divisioonalle sotakalustoa ammukset mukaan lukien, Speerin mukaan vuodessa 290 divisioonaa joista 40 panssaridivisioonaa. OKW:n varustelusta vastaava kenraali Thomas arvioi koko Operaatio Blaun, Saksan sotatoimet itärintaman eteläisellä lohkolla mukaan lukien Stalingrad, Kaukasus ym kuluttaneen 7 kuukaudessa 45 divisioonan verran kalustoa ja materiaalia. Saksan armeijan kalustomenetykset 7 kuukauden ajalta (1942-43) tuolla valtavan laajalla rintamalohkolla ovat muodostaneet vain 2,5% koko varustelutuotannosta. Vaikka siihen lisättäisiin koko itärintaman lentokonetappiot – kallein yksittäinen menoerä, 1 500 lentokonetta – olivat kalustotappiot 7 kuukauden aikana alle 7% sotatuotannosta.

Vuonna 1944 Saksa koki kaksi suurta maataistelutappiota: toisen Normandiassa ja toisen Valko-Venäjällä (Operaatio Bagration). Normandian tappiot olivat yksittäisistä kalustotappioista sodan suurimmat koska saksalaisjoukot olivat tavallista mekanisoidummat. Menetysten arvo oli 5% sotatuotannosta. Operaatio Bagrationin kalustomenetykset olivat vähäiset koska Saksa jätti Keskustan Armeijaryhmän lähes ilman minkäänlaista ilmasuojaa ja koska nuo joukot olivat lisäksi hyvin pitkälle ns. jalkaväen hevosvetoisia bulkkidivisioonia. Sotamateriaalia Saksa menetti lentokoneineen kolmessa kuukaudessa alle 2% vuoden 1944 sotatuotannosta. Miehistötappiot olivat suuret juuri olemattoman ilmasuojan ja joukkojen hevosvetoisuuden vuoksi.

 

Strateginen ilmavoima, sotatuotanto ja maavoimat

 

Suosittu väite jonka mukaan liittoutuneet eivät pommituksilla kyenneet estämään Saksan sotatuotannon nopeaa kasvua vuoden 1942 jälkeen perustuu tilastoharhaan. Saksan tuotanto kasvoi voimakkaasti vuoden 1943 kesään asti. Ensimmäinen suurimittainen pommitus pysäytti tuotannon kasvun 1943 lopulla. Maaliskuussa 1944 strategiset ilmavoimat alistettiin tulevan maihinnousun takia kenraali Eisenhowerille. Tuotannon pommittamiseen tuli lähes puolen vuoden tauko ja Saksan tuotanto kasvoi jälleen saavuttaen huipputasonsa heinäkuussa 1944. Uudet pommitukset veivät Saksan sotatuotannon elokuusta lähtien jyrkkään alamäkeen. Ilman strategisia pommituksia Saksan sotatuotanto olisi kasvanut vuoden 1943 kesästä lähtien todella rajusti. Sotatuotannon kasvussa oli lopulta kyse täysin luonnollisesta ilmiöstä - ”tekemällä oppimisesta” (learning curve). Uusien lentokoneiden tuotannon alkuvaiheessa yritystä ja panostuksia on paljon mutta valmistuneita koneita vähän. Sarjatuotantovaiheessa tulosta tulee paljon ja nopeasti. Albert Speerin rooli tuotannon kasvussa on myytti.

Viime kädessä Saksaa ja Japania eivät kaataneet katastrofit maasodassa. Tappio tuli lännen strategisen ilma- ja merisodan kautta. Tuotanto ei ollut suojassa vaan jatkuvan uhan ja paineen alla. Ilmasota tuhosi molempien maiden sotatuotantoa, niiden ilmapuolustusjärjestelmät ja liikenneverkostot. Ilma- ja merisota katkoi Japanin yhteyden raaka-aineiden ja tuotantolaitosten välillä. Se vei ratkaisevalla tavalla molempien maiden ilmavoimat kuolemansyöksyyn. Erityisen merkittävässä roolissa oli ei-operationaalisten koneiden ja lentäjien menetykset varsinkin vuodesta 1943 lähtien, ne kasvoivat taistelutappioita selvästi nopeammin, eteenkin vaurioitumiset. Se kertoo lentäjien tason vakavasta heikentymisestä. Mitä suuremmat tappiot, sitä enemmän taso laski.

Verrattaessa Saksan lentokone- ja panssarimenetyksiä sotarintamalla vuonna 1943 niihin menetyksiin joita sotatuotanto koki strategisessa ilmasodassa (pommitukset) päädytään yllättävään tulokseen. Vuonna 1943 Saksa menetti itärintamalla ja Välimerellä yhteensä tuota kalustoa jonka arvo vastasi 18.1%:a sotatuotannosta. Samana vuonna liittoutuneiden pommitukset tuhosivat Saksan lentokonevalmistusta ja panssarituotantoa 9.7% koko sotatuotannon arvosta. Samanaikaisesti pommitusten kanssa käyty ilmasota Luftwaffea vastaan aiheutti yli 4 700 koneen tappiot Saksalle. Sen tuotantoarvo oli 7.9%. Lisäksi tämän strategisen ilmasodan seurauksena Saksan ilmavoimien ei-operationaaliset lentokonetappiot kasvoivat suhteellisesti yli 1 700 koneella lentäjien heikentyneen lentotaidon takia. Yhdessä strategisen ilmasodan kokonaisvaikutus Saksan sotatuotannolle oli pelkästään näillä mittareilla 20.5% - enemmän kuin itärintaman ja Välimeren taistelutappioiden tuotantoarvo.

Saksa reagoi vetämällä maasodan rintamilta ilmasuojan pois omilta joukoiltaan, jätti ne käytännössä oman onnensa nojaan. Saksalle strateginen ilmasota oli suurempi uhka kuin kaukaisempi maasota. Sotatuotannon suojaaminen oli prioriteetti, maavoimien bulkkidivisioonat eivät. Itärintamalle jätettiin lopulta vain 15-20% hävittäjistä ja reilu 10% ilmatorjuntatykeistä. 80-90% asetettiin länsiliittoutuneita ja eteenkin sen strategista ilmasotaa vastaan. Tämäkään ei auttanut. Kevättalvella 1944 RAF ja USAAF murskasivat aggressiivisella offensiivilla Luftwaffen hävittäjävoiman. Sen jälkeen ne tuhosivat 80% Saksan synteettisestä polttoainetuotannosta parissa kuukaudessa. Toukokuusta 1944 lähtien Luftwaffe ei enää ollut sotilaallisesti merkittävä tekijä lännessä. Idässä sen vahvuutta leikattiin kaiken aikaa. Polttoainepulan vuoksi Luftwaffen lentokoulutus romahti.

Maasodalle tämä merkitsi katastrofia. Saksan motorisoidut divisioonat menettivät liikkuvuutensa ja huoltonsa. Tuli ja liike vähenivät. Niistä tuli viholliselle riistaa. Ansio tästä kuului yksinomaan länsiliittoutuneiden strategisella ilmasodalla. Neuvostoliiton rooli oli hyvin vähäinen mutta se hyötyi strategisesta ilmasodasta suunnattomasti. Prosessi tapahtui kesän 1943 ja kevään 1944 välisenä aikana. On tärkeää havaita se että todennäköisesti suurinta osaa Saksan sotatuotannosta ei koskaan sinänsä tuhottu taistelukentälle – se hylättiin koska sitä ei voitu evakuoida. Tuotantoa ei myöskään saatu varsinkaan 1944-45 edes taistelukentälle. Polttoainetuotannon romahdettua jäi tuotetun sotakaluston arvo kovin vähäiseksi.

 

Sukellusveneet supertaistelukentällä

 

Saksa käytti sotatuotannostaan keskimäärin noin 12% merisotaan. Ennen tappiota Atlannilla 1943 enemmänkin. Se rakensi pinta-aluksista suurimman osan ennen vuotta 1941. Sukellusvenesodan se aloitti pienellä volyymilla mutta pian siitä tuli Kriegsmarinen pääasiallinen väline käydä sotaa. Eräs suurimpia paradokseja sodassa oli ettei Saksan bulkkiarmeija eikä Luftwaffe olleet liittoutuneille lopultakaan suurimmat huolenaiheet. Näitä enemmän huolta aiheutti Atlantilla riehunut suhteellisen pieni joukko kokeneiden kapteenien johtamia saksalaisia sukellusveneitä. Kaikkiaan sukellusveneet upottivat noin 14 miljoonaa tonnia aluksia Atlantilla sotavuosina. Tästä potista käytännössä yli 90% suoritti alle 100 sukellusvenemiehistöä.

Kovan ytimen muodosti Karibialla, Meksikonlahdella ja USA:n itärannikolla riehunut noin tusinan sukellusveneen lauma joka alkuvuonna 1942 tuhosi upottamalla lähes neljäsosan USA:n armeijalle kuuluneita laivoja materiaaleineen sekä 23% Puerto Ricon kauppalaivoista. Ne upottivat niin paljon raaka-aineita että vuoden 1942 tavoite USA:n lentokoneteollisuudelle (60 000 lentokonetta) jäi toteutumatta pääsiassa siksi että alumiinin valmistukseen tarvittavasta bauksiitista peräti 23% päätyi meren pohjaan. Arviolta 12 000 lentokonetta jäi USA:n sotateollisuudelta tuottamatta tuona vuonna.

On tunnettu tosiasia että merisodan teknologia on kautta aikojen ollut huomattavasti kehittyneempää maasodassa käytettyyn verrattuna. Atlantin taistelun ratkaisi liittoutuneiden eduksi lopulta kolme tekijää: teknologinen ylivoima, uusi saattuetekniikka ja ilmavalvonta. Länsivallat käyttivät tutkia, kaikuluotaimia, kaapattujen salasanomien purkamista, sekä ilma- ja merivoimien tekniikkaa saumattomaan yhteistyöhön etsiä, löytää ja tuhota sukellusveneet. Hävitystä upotussodasta huolimatta Saksa sitoi valtavat määrät liittoutuneiden sotilaallisia ja taloudellisia resursseja kiinni tälle ns. supertaistelukentälle aina kesään 1943 saakka ja aiheuttivat heidän sotatuotannolle mittavia menetyksiä.

Sukellusveneet olivat Saksan ainoa ase käydä strategista sotaa länsivaltoja vastaan. Saksa ei koskaan luopunut pyrkimyksistä saada uuden sukupolven huipputehokkaat XXI-sukellusveneet Atlantilla. Jos tämä olisi toteutunut esim. loppuvuonna 1943 olisi sota pitkittynyt. Nuo sukellusveneet olivat lopulta niin tärkeä prioriteetti Saksalle että Amiraali Dönitzin pyynnöstä Hitler määräsi Saksan armeijan puolustamaan tiukasti Kuurinmaata sodan loppuvaiheessa jotta Dönitzille jäi harjoitus- ja testausalue XXI-sukellusveneitä varten. Saksan armeija joutui tälläkin tavalla alisteiseen asemaan. Saksalaisten sukellusvenesiilot ja tuotantolaitokset olivat puolestaan liittoutuneiden pommitusten tärkeimpiä maalitauluja. Siilot olivat niin vahvasti betonoidut ettei pommituksilla ollut toivottua tulosta.

 

Itärintama vs. supertaistelukenttä

 

Väite jonka mukaan itärintama oli keskeisin sotanäyttämö toisessa maailmansodassa on syytä kyseenalaistaa. Kaatuneiden määrillä perustelu ei oikeuta antamaan painoarvoa eri sotanäyttämöille. Todellisuudessa valtavat kuolleiden sotilaiden määrät (neuvostoliittolaisia yli 14 miljoonaa uusimman tutkimuksen mukaan, saksalaisia yli 3 miljoonaa, monet sotavankeudessa) kertovat pikemminkin primitiivisestä sodankäynnistä. Molemmat osapuolet sotivat lyhyen kantaman taktista ilma-asetta käyttäen alueella jonka liikenneverkosto oli kehno. Itärintaman sota oli diktaattorien johtama eräänlainen modernisoitu versio ensimmäisestä maailmansodasta, kulutussota.

Saksa antoi idässä olleelle sotavoimalleen lopulta yllättävän vähän resursseja. Yhtä ainutta V-2 rakettia ei ammuttu neuvostoliittolaisia vastaan. Ilmavoimista sinne jätettiin kaikkein ajastaan jäljestä jäänein kalusto, mm. Heinkel-111 pommikoneet ja Stuka-syöksypommittajat. Jopa sen maavoimista suhteellisesti suurempi osa motorisoituja joukkoja annettiin Välimerelle ja länteen kuin itärintamalle. Itärintamalla myös tuhottiin selvästi pienempi osa esim. Saksan sotatuotannosta kuin usein luullaan. Usein aliarvioidaan yleensäkin kaukana taistelukentän ulkopuolella menetetyn materiaalin arvoa. Maasodan suuretkaan taistelut eivät alkuunkaan olleet niin ratkaisevia kuin taistelukentän verenhuuruisen spekataakkelin pauloihin joutuneet sotahistorioitsijat antavat ymmärtää.

Saksa käytti sotatuotannostaan lopulta itärintaman maasodankäyntiin vain noin 20%. Saksan tuottamista 100 000 lentokoneestakin idässä menetettiin lopulta vain 9 000. Saksalaistutkimusten mukaan lentokoneiden valmistus vei 40-45% Saksan sotatuotannosta. Idässä menetetyt koneet muodostivat siis vain 4% tuotannosta.

Operaatio Bagrationin (1944) taistelussa olleen Saksan Keskustan Armeijaryhmän sotamateriaalin tuotantoarvo ei ollut erityisen suuri. Panssarien, aseiden, ajoneuvojen sekä lentokoneiden arvo oli tuskin 80 miljoonaa dollaria. Teknologinen taso ei ollut vastapuolella korkea vaikka kaluston tuotantoarvo oli tietysti saksalaisten vastaavaa suurempi.

Toisenlaista sotilaallista voimaa nähtiin samana kesänä Tyynellämerellä. USA:n laivaston ja ilmavoimien Mariaaneille hyökännyt pelkkä taisteluosasto oli jo valtava. Sen suurimpien sotalaivojen ja niiltä operoivien lentokoneiden arvo oli noin 3 miljardia dollaria. Tähän lukemaan eivät sisälly edes sotaosastoon kuuluneet tuhannet pienemmät alukset joilta merijalkaväen maihinnousu Saipanille ja muille saarille tapahtui. Siihen ei ole myös laskettu sitä valtavaa tuhansia kilometrejä pitkää huoltoalusten ketjua joka lähti USA:n länsirannikolta ja ulottui lähelle Mariaaneja. Mariaanien taistelulla oli ratkaiseva merkitys. Japanin sodanjohto tiesi hävittyään saariryhmät amerikkalaisille hävinneen sotansa. Mariaaneilta käsin USA:n ilma- ja merivoimat pystyivät nyt katkaisemaan kaikki yhteydet Japanin pääsaarten sotatuotannon ja sen etelässä olleiden raaka-ainelähteiden välillä. Japanin sotatuotanto romahti seuraavien kuukausien aikana. Hinta USA:lle oli noin 5 000 kaatunutta omaa sotilasta.

Japani kohtasi Tyynellämerellä sodan kaikkein tulivoimaisimman ja teknologisesti kehittyneimmän sotakoneen: USA:n laivaston, sen ilmavoimat ja niitä tukevat superraskaat B-29 pommikoneet. Viimeksi mainittu oli myös sodan kallein projekti arvoltaan 3.7 miljardia dollaria. Ne kuljettivat aikanaan myös toiseksi kalleimman, Manhattan-projektin tuotteet Hiroshimaan ja Nagasakiin.

Toisessa maailmansodassa perinteistä maasodan taistelukenttää tärkeämmäksi muodostui laaja ilma- ja merisodan näyttämö, ns. supertaistelukenttä. Se käsitti koko Atlantin ja Tyynenmeren sekä kaiken niiden ja Eurasian yläpuolella. Maasota oli tähän supertaistelukenttään verrattuna alkeellista, kalustoltaan halpaa, helposti ja nopeasti korvattavaa. Maasota ei myöskään muodostunut suurvalloille prioriteetiksi. Prioriteetit oli ilma- ja merivoimat. Ne ratkaisivat sodan lopputuloksen.

 

Lähteet: United States Strategic Bombing Survey Papers (USSBS), sodanjälkeiset Japanin ja Saksan viranomaisten haastattelut.

Saksalaishaastattelusta dokumentoidut kopiot RG 43. Japanilaishaastattelut mikrofilmattuja.

Yksityisiä asiakirjoja mm. Henry Arnold, Ira Eaker, Ernest King, Carl Spaatz, Franklin Roosevelt, Winston Churchill ja George Marshall.

Ellis, Victory in the West

Heiber ja Glantz, Hitler and his Generals: Military Conferences

US Navy at War, 1941-45


( Päivitetty: 12.01.2016 16:40 )

 - pelontorjunta | Kommentoi


©2017 Pelontorjunta - suntuubi.com